Auttajatahot, Hyvinvointi, Ihmissuhteet, Vertaistuki

7


Noin kuukausi sitten muutin uuteen asuntooni ja samalla suunnittelin ensimmäisen ihkaoman kotini sisustamista. Olin jo haaveillut pitkään omilleni muutosta ja itsenäistymisestä, ja etenkin siitä, että kodistani tulisi minun näköiseni, heijastaisi minua kuin toista itseäni. Olen päässyt projektissani tähän saakka melko pitkälle, mutta ei ilman kommelluksia, tai pikemminkin raskaiden Ikea-kassien kantamista yksin ilman keneenkään apua ja tuskastellen seuraavana päivänä kipeitä lihaksiani.

Eräänä päivänä totesin asuntoni lattioiden olevan liian viileitä, joten päätin saman tien suunnata Ikeaan ja ostaa pehmeimmät ja karvaisimmat matot. Luontoäiti ei tosin ollut ollenkaan puolellani: voimakas tuuli meinaisi kaataa minut saman tien kumoon astuessani ulos kaupasta, ja matot meinasivat koko ajan lähteä karkuun kasseistaan.  Olin vähällä luovuttaa ja soittaa taksin, mutta ääni sisälläni sanoi painavasti: ”Aadritahan ei luovuta!”

Ja en tosiaan luovuttanut. Hampaat irvessä kannoin matot bussipysäkille. Bussiin noustessani hävetti silmät päästä, kun matot päättivät lähteä karkuteille, ja kuski joutui tulemaan apuuni. Kiittelin häntä koko loppumatkan. Kotiovella toinen herrasmies suorastaan riensi luokseni nähdessään tuskasteluni ja avasi minulle oven eikä minun tarvinnut vaivautua kaivamaan kotiavaimia repusta. Kotona kirosin typeryyttäni ja ajattelin, että tämä oli kyllä typerin ideani ikinä. Toisaalta pehmeät mattoni saivat raivoni saman tien leppymään, ja katsoin tyytyväisenä Netflixiä loppuillan.

Onko avun pyytäminen tabu?

Jokainen varmasti tietää tunteen, kun kokee suorittavansa jonkin asian parhaiten itse, ilman kenenkään apua. Minä olen aina ollut sellainen, ja kokenut ylpeyttäkin siitä. ”Minä pärjään yksin”, ”minä hoidan asiat itse”, ”teen tämän itse”, ”osaan tämän itse”… Itse, itse, itse.

Miksi toisen apua on pakko karsastaa? Asiat hoituisivatkin paljon helpommin ja nopeammin, jos sitä apua viitsisi pyytää, mutta miksi esimerkiksi minä en tehnyt niin? Oli jälkeenpäin hassua ymmärtää, että vaikka muut ymmärsivät minun tarvitsevan apua matonkantoreissullani, minä en tahtonut huomata sitä lainkaan. Päinvastoin uskottelin itselleni pärjääväni, sillä niin olen tottunut tekemään.

Kun asiaa tarkemmin pohtii, se voi johtua monestakin eri syystä: yksilöllisyyttä ja itsenäisyyttä korostavan kulttuurin takia, ujouteni vuoksi tai vain siksi, että olen niin itsepäinen. Kasvatus olisi hyvin itsestään selvä syy, mutta minun osaltani en voi syyttää sitä. Vanhempani ovat aina kannustaneet tukeutumaan toiseen ja pyytämään tarvittaessa apua, ja ilmaisseet turhautumistakin, jos en ole ottanut heidän apuaan vastaan.

Avun pyytäminen on itselleni aina ollut vaikeaa, enkä varmasti ole ainoa. Joka päivä näen ihmisiä, jotka tarvitsivat apua, toiset kauppakassien kannossa, jotkut kokevat suomen kielen hankalaksi, joillekin taas rahat eivät riitä ruokaan. Toiset tarvitsevat enemmän kuin toiset, mutta kaikki sitä tarvitsevat kuitenkin aina välillä elämässään. Tuleeko avunpyynnössä ylpeys vastaan? Todennäköisesti, ainakin itselle käy näin. ”Mitähän tuokin nyt ajattelee, jos menen kysymään häneltä?”

Miten pyytää apua opiskeluelämässä?

Elämä yliopisto-opiskelijana on erittäin itsenäistä. Tämä on selkeässä ristiriidassa sen kanssa, mikä opinnoissa motivoi monia: yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus. Peruskoulussa kuuluimme tiettyyn luokkaan, lukiossa olimme tietyn opinahjon kasvatteja. Meillä oli opettajia apunamme ja luokkatovereita vertailtavaksi itseemme. Mutta entä yliopistossa? Akateeminen itsenäisyys on niin päivänselvää, että monet kokevat olevansa hukassa jo heti opintojensa alkumetreillä. Meidät tutustetaan kyllä vertaisoppimiseen ja ryhmäopiskeluun, mutta se ei riitä alkuunkaan yhteisöllisyyden lisäämiseen.

Miten siis pyytää apua, jos on hukassa? En tiennyt tähän vastausta ollessani fuksi, ja en tiedä tarkkaa vastausta vieläkään. Todennäköisesti joitain tiedonhippusia voi löytää syynäämällä tarkkaan yliopiston verkkosivuja. Yksi asia on tosin varmaa: joka päivä yliopistolla liikkuu tuhansia ihmisiä. Miksi ei mennä nykäisemään jotakuta hihasta? Tämän kirjoituksen jälkeen aion itse yrittää pyytää apua enemmän.  Olkoon se kauppakassien kannossa tai yhteiskunnallisten ongelmien puinnissa, kaikki apu on tervetullutta!

Aadrita Kar


Alun perin Vantaalta lähtöisin oleva yhteiskuntatieteiden opiskelija Tampereelta. Kaipaa tällä hetkellä Suomen kesän lämpöä ja valoa, ja tuskastelee kouludeadlinejen kanssa. Jaksaa kuitenkin joka päivä uskoa ihmiskunnan hyvyyteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *