Opiskelu

7


Tämä blogiteksti avaa ajatuksia siitä, millaista on hypätä uudelleen opiskelijan saappaisiin lähes nelikymppisenä, kahden pienen lapsen äitinä, ja millaisia oivalluksia opiskelumatkan varrelta on noussut. Kerron kuitenkin jo heti alkuun, ettei teksti anna ohjeita eikä vinkkejä. Se ei opasta, eikä kerro tilastoja. Se on rehellinen otos yhden ihmisen ajatusmaailmasta, johon ehkä joku pystyy samaistumaan. Sen salainen toive on onnistua pysäyttämään edes yksi ihminen hetkeksi paikoilleen pohtimaan omaa elämäänsä, ja kenties oppimaan olemaan itseään kohtaan ihan vähän armollisempi.

Työminää etsimässä

Minulle ei koskaan ole ollut selvää mitä tahtoisin isona tehdä. 13-vuotiaana kirjoitin koulun esseeseen haluavani stuntmieheksi tai eläintenkesyttäjäksi, sen jälkeen haaveilin presidenttinä olosta. Lukioon menin ostaakseni itselleni jatkoaikaa, ja ajatellen, että mitä tahansa haluan joskus tehdäkin, se varmasti vaatii ylioppilaslakin. Sen jälkeinen välivuosi Amerikassa ei auttanut yhtään enempää ammatinvalinnassa etenemisessä, mutta päädyin kuitenkin Suomeen palattuani vähän sattumalta opiskelemaan kansainväliseen businesskouluun. Valinta, jota äitini kertoi vasta vähän aikaa sitten aina kovasti ihmetelleensä.

Valmistumisen jälkeen aloitin aikuisen ihmisen työelämän, ja ajauduin työskentelemään lähes 15 vuotta logistiikka- ja talousalalla. Hallinnoin sopimuksia, tapasin toimittajia ja palaveroin aamusta iltaan. Elin suorittajan ja tavoitteellisen työntekijän arkea, tunnollisen tytön syndroomaa. Venyin aina pyydettäessä, usein ilmankin. Jossain vaiheessa sitä ei muka vessaankaan meinannut ehtiä, kun hommia oli niin paljon. Lomallekin piti ottaa läppäri mukaan, koska eiväthän työt muuten etenisi. Olin olevinani kovinkin tärkeä, vaikken tehnyt mitään oikeasti merkityksellistä.

Tämän ajanjakson jälkeen kokemani burnoutin jälkeen ajatusmaailmani muuttui suuresti. Aiemmin olin aina ajatellut haluavani olla joitain suurta ja hienoa. Se, mitä se jokin olisi, ei vain koskaan hahmottunut. Kun sitä sitten makasi muutaman viikon sohvalla kattoa tuijottaen, ja tosissaan pohti, jaksaisiko ottaa kymmenen askelta keittiöön, laittoi se asiat täysin uuteen perspektiiviin. Entisen täydellisyyden tavoittelijan oli pakko alkaa pohtimaan mikä elämässä on tärkeää, ja mitä sillä halusi saavuttaa? Mihin minä halusin aikani käyttää?

Uudet opinnot koittavat

Vuosien pohdinnan ja kahden lapsen jälkeen laitoin paperit vetämään Humanistiseen ammattikorkeakouluun, ja pääsin sisään. En opintojen alkaessa tosin edes tiennyt mitä tutkintooni tähtäävä titteli yhteisöpedagogi tekee, mutta silti koin ensimmäisestä päivästä lähtien olevani oikeassa paikassa. Ensimmäinen puoli vuotta meni kuitenkin kipuillessa, sillä humanistinen opetustapa poikkesi suuresti aiempaan totutusta ulkoa opetteluun pohjautuvasta oppimisesta. Sen lisäksi täsmällisten tehtäväohjeistusten sijaan annetut epämääräiset ja vapaasti toteutettavat tekotavat enimmäkseen ärsyttivät selkeisiin sääntöihin tottunutta yksilöä.

Lopulta hyväksyin, että ehkä tämä onkin koulun tapa valmistaa minua tulevaan ammattiini ja kenties oiva kasvamismahdollisuus itselle. Kenties minun pitäisikin ottaa opinnoista irti se, mitä minä haluan, sen sijaan että stressaan sitä, tuotanko jotain sellaista, mitä joku toinen haluaa. Tämän jälkeen jokin klikkasi päässäni, ja tekemiseen löytyi aivan toisenlainen toiminnan rentous. Onnistuin huomattavissa määrin luopumaan kontrolloinnin tarpeesta, ja venyttämään sietokykyäni epävarmuutta ja epätietoisuutta kohtaan. Aloin tutkimaan kurssikuvauksia sillä silmällä, että mitä minä tästä voisin oppia. Pohdin esseitä kirjoittaessani, miten saisin halutusta näkökulmasta itselleni mahdollisimman mielekkään. Valitsin toteutustavaksi sellaisen, jossa oppisin jotain uutta, ja joka voisi tulevaisuuden kannalta olla hyödyllistä. Otin jopa ylimääräisiä kesäkursseja kasvattaakseni omaa osaamistani.

Suhtautumistavassani tapahtui merkittävä muutos sen jälkeen, kun onnistuin muuttamaan ajatusmaailmani ”mitä minun pitää tehdä” muodosta ”mitä minä saan tästä” -näkökulmaan. Erityisen tärkeää oli myös muistuttaa itseään siitä, ettei minun olisi ollut mikään pakko lähteä opiskelemaan. Minulla oli jo yleispätevä tutkinto, jolla olisin varmasti saanut töitä, ja ihan mielekkäitäkin sellaisia. Mutta minä HALUSIN lähteä uudestaan tälle tielle. Ja minä SAIN opiskella, ihan itseäni varten. Mikäli en kokisi opintoja mielekkääksi, olisinko minä oikealla tiellä?

Mikä on riittävän hyvää?

Eräässä vuosien varrella käydyssä uraohjauskoulutuksessa mieleen jäi kysymys siitä, tarvitseeko kaiken elämässä olla juuri sitä mistä unelmoi? Jos on hyvä perhe ja mielekkäät harrastukset, riittääkö silloin, että esimerkiksi työ on ”riittävän hyvää”. Tarvitseeko ihan kaikessa tähdätä täydellisyyteen? Tuo kysymys havahdutti, ja laittoi pohtimaan elämää uudesta näkökulmasta. Tämän äärelle olen yrittänyt palata nyt myös opiskelujen yhteydessä.

Itselle on ollut iso juttu päästä lähemmäksi omaa määritelmää siitä, mikä on minulle ”riittävän hyvä”. Nuorempana olin kuitenkin aikamoinen perfektionisti – se, joka ryhmässä aina viimeisteli työt ja viilasi pilkkuja aamuyöhön asti. Tiesin aina missä mennään, suoritin kaiken ajallaan, ja tein aina hyvää työtä. Mikään kympin tyttö en koskaan ole ollut, sillä en ole mikään monilahjakas multitalentti. Mutta tein työni aika parhaani mukaan, ja vähän päälle, luottaen harvoin muihin kuin itseeni.

Tästä lähtökohdasta katsoen oli vaikea alkaa hyväksymään omia virheitään, ja antamaan itselle anteeksi se, että tyytyy vähempään kuin omaan parhaaseensa. Mutta pikkuhiljaa taso on madaltunut, ja olen alkanut löytää jonkinlaisen uoman sieltä oman mukavuusalueeni reunamilta. Tämä ei tarkoita, etteikö sitä saisi tehdä hyvää työtä, vaan enemmänkin pysäyttää miettimään, mihin vetää oman tekemisensä rajat ja pystyykö hyväksymään itsensä myös epätäydellisenä. Aina kun ei kaikessa ole mahdollisuutta venyä parhaimpaansa.

Elämä on ikuista oppimista

Vaikka tästä tekstistä saattaisikin huokua selkeys siitä, että olen nyt löytänyt työskentelytapani ja ammatillisen tieni, niin tähän on vielä matkaa. Teen jatkuvaa ajatustyötä yrittäen rajata omia mielenkiinnon kohteitani, ja tarkentaa suuntaa sille, minne urallani valmistumisen jälkeen haluan tähdätä. Välillä tuntuu, että päässäni liikkuvien rattaiden ääni kuuluu naapuriin asti. Tällä hetkellä kiinnostavia vaihtoehtoja on vielä aivan liian monta, mutta annan niiden rauhassa muhia, ja olla paikoillaan.

Mikään kiirehän tässä ei ole, ja koen lukuisien mielekkäiden kiinnostuksen kohteiden olemassaolon olevan kuitenkin positiivinen ongelma. Ehdin kyllä tekemään ratkaisujani vielä myöhemminkin, ja vaikka useampaan otteeseen, jos ensimmäinen ei tärppäisikään. Tärkeää on ollut myös havaita, ettei enää edes välttämättä tarvitse tietää mitä isona haluaa tehdä. Maailma muuttuu niin nopeasti, ettei työelämäkään pysy samanlaisenaan kovin pitkään. Tällä hetkellä riittää, että tiedän mitä haluan tehdä seuraavaksi, ja miettiä sitten, kuinka pitkään sen ratkaisun mukaan elän.

Viimeinen vuosi on opiskelujen (ja koronan) myötä ollut itselle erityisen kiehtovaa itsetutkiskelun aikaa. Tavoitteenani onkin, ettei tuo tutkiskelu ja kasvaminen loppuisi ikinä. Haluaisin onnistua säilyttämään tietynlaisen innon ja janon elämää kohtaan – niin opiskelujen, töiden kuin yleisenkin olon suhteen. Elämä on monin tavoin jatkuvaa opettelua ja oppimista, ja sellaisena se toivon mukaan jatkuu mahdollisimman pitkään. Jos kaikki olisi valmiiksi pureskeltua ja mukavuusalueella, niin mitä mielekkyyttä elämässä oikein olisi?

Ehkä tässäkin avainasemassa on ihmisen oma asenne, ja tapa nähdä asioita. Jos pystyy kääntämään haasteet mahdollisuuksiksi, ja puhaltamaan ärsytyksen hengittämällä ulos, voi jo paljon paremmin. Jos antaa toisen kirjoittaa sen viimeisen pisteen, vaikka tietääkin osaavansa sen itse (ehkä) paremmin, on jo ottanut askeleen oikeaan suuntaan. Kykenee antamaan tilaa itselleen, ja sitä mukaa myös muille.

Kykenetkö sinä? Mikä sinulle on riittävän hyvä?

Laura Suominen


Kirjoittaja on opintojensa puolen välin ylittänyt yhteisöpedagogiopiskelija, joka rakastaa erivärisiä huiveja ja munkkirinkilöitä. Hän tekee parhaillaan ammatillista työharjoittelua Takaisin opintoihin -hankkeessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *