Elämänhallinta, Hyvinvointi, Mielenterveys

2


Aloitin tämän blogin kirjoittamisen innokkaana. Tiesin, mitä haluan sanoa ja tekstiä tuli sitä vauhtia, etteivät ajatukseni meinanneet pysyä tekstin perässä. Hetken kuluttua pysähdyin lukemaan, mitä olin kirjoittanut. Hyvää tekstiä, mutta sielutonta sellaista. Tiedän, että osaan kirjoittaa ja olen saanut siitä kiitosta. Päätin, että tuosta tekstistä ei tule tämänkertainen blogini.

Tajusin suorittaneeni kirjoittamista. Tein sitä, koska minulla oli idea, halusin saada sen maailmalle ja sitä oli pyydetty minulta. Halusin, että minut jälleen huomataan. Ei sen takia, mitä olen, vaan sen takia mitä tein.

Reippaus ja tekeminen ovat nykypäivän hyveitä. Ne olen itsekin saanut osaksi arvomaailmaani. On oltava tehokas ja oma-aloitteinen, jotta tulisi huomatuksi. Olemassa olemista itsessään ei tunnuta arvostettavan. Ansioluettelomerkinnät ja lompakon paksuus toimivat tietynlaisina mittareina yksilön oman arvon määrittelylle. Aivan kuin oikeutus olemassaololleen tulisi luoda tekemällä asioita.

Kysymys siitä, olenko ollut hyödyllinen tänään tappaa empatian omaa itseä kohtaan.

Pudottauduin oravanpyörästä noin kaksi vuotta sitten. Kamppailin huonon omatuntoni kanssa, kun sairauslomaani jatkettiin ja jatkettiin, kun en osoittanut toipumisen merkkejä masennuksestani. Koin olevani turha ja huono, koska en pystynyt tekemään asioita samalla tahdilla kuin aikaisemmin ja se osaltaan esti minua toipumasta. Jossain vaiheessa minun oli vain pakko todeta, että pelkkä olemassaoloni on syy kokea itseni arvokkaaksi.

Lakkasin mittaamasta olemassaoloni arvoa sillä, mitä olin saanut aikaan. Päätin arvostaa jokaista hetkeä sellaisenaan. Pyrin muistuttamaan itselleni joka päivä, että itsestä huolehtiminen riittää. Se, että jaksaa käydä suihkussa ja kaupassa on tarpeeksi. Toisena päivänä voi jaksaa sitten vaikka käydä kävelyllä ja yrittää hymyillä vastaantulijoille.

Ihmisellä on arvo itsessään. Reippaus ja tekeminen eivät sinänsä ole haitallisia hyveitä, mutta ne ajavat ihmisiä suorituskeskeiseen elämään. Kysymys siitä, olenko ollut hyödyllinen tänään tappaa empatian omaa itseä kohtaan. Se saattaa meidät hahmottamaan itseämme vain välinearvomme kautta. Sellainen asenne elämään voi tehdä oman itsensä ja tarpeidensa kuuntelemisesta vaikeaa.

Jokainen meistä toivoo tulevansa hyväksytyksi ja nähdyksi. Tavat, jolla haemme ja saamme hyväksyntää ovat mielestäni kieroutuneet yhteiskunnan asettamien suorituspaineiden takia. Emme kerro läheisillemme olevamme kiitollisia heidän olemassaolostaan, kiitämme heitä siitä, mitä he tekevät puolestamme. Emme anna itsellemme kiitosta siitä, mitä me olemme, vaan siitä, mitä olemme tehneet. Emme myöskään anna tunteidemme olla ja mennä sellaisina kuin ne ovat, vaan pyrimme aktiivisesti pitämään haastavat tunteet loitolla.

Selkäytimestä tuleva, nalkuttava ajatus omasta hyödyllisyydestä mustaa mieleni aina silloin tällöin. Olen kuitenkin luvannut itselleni hyväksyä nekin ajatukset osana minua. Saan olla masentunut. Saan hetken aikaa ajatella, että kaksi koneellista pyykkiä ja blogiteksti eivät riitä päivän saldoksi. Nuo tunteet ja ajatukset eivät kuitenkaan poista sitä, että olen päättänyt kokea itseni arvokkaaksi. Arvokkaaksi juuri nyt ja ihan vain sen takia, että minä olen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *