Anni Vaenerberg

9


Täällä sitä nyt ollaan, Turussa, ensimmäisessä omassa asunnossa. Itse asiassa ensimmäisessä muussa asunnossa, kuin siinä pinkissä omakotitalossa, jossa olen asunut viimeiset 19 vuotta. Ennen muuttoa tuli parikin kertaa paniikki. Entä jos en osaa asua yksin? Tai en löydä kavereita ja syrjäydyn? Tai hukkaan elämäni jollain muulla tapaa? Olin ajat sitten päättänyt, etten IKINÄ kehtaa pyytää ketään kylään. Enhän minä ole millään lailla järjestyksellinen ihminen. Sitä paitsi kuolen viikon sisällä nälkään, koska en osaa tehdä ruokaa eikä minulla toisaalta ole siihen varaakaan. Yksin asuminen on kaikin tavoin tuhoon tuomittua, joten toivottavasti sen jo hyväksytyn opiskelupaikan saa vielä peruttua.

Vihdoin koitti päivä, jolloin oli aika muuttaa, enkä ehtinyt kunnolla saada edes ovea auki kuin jo rakastuin asuntooni. Se ei ole suuri luksuskämppä, ei se on juuri sopivan kokoinen ja sen näköinen, että motivaatio pitämään se kunnossa säilyy, mutta siinä uskaltaa kuitenkin elää. Se on rauhallisella alueella täydellisellä etäisyydellä koululta. Matka kestää jalan 7 minuuttia, pyörällä 3. Sain siitä viikossa kodin.

Entä jos en osaa asua yksin? Tai en löydä kavereita ja syrjäydyn? Tai hukkaan elämäni jollain muulla tapaa?

Eniten minua yllättää kuitenkin moni muu asia. Olen asunut yksin nyt 5 viikkoa eikä asuntoni ole ollut kertaakaan sotkuinen. Tai no, on se ollut ainakin omasta mielestäni pari kertaa mutta verrataanpa siihen, mikä oli mielestäni suhteellisen epäsiistiä vielä pari kuukautta sitten. Siihen verrattuna se ei ole sotkua nähnytkään. Kahdessa viikossa opin tekemään ruokaa, enkä ole käynyt pikaruokapaikassa kertaakaan ellei minulla ole ollut vieraita. Olen ostanut itselleni huonekasvin ja onnistunut jopa pitämään sen hengissä. Ja minulla on uusia ystäviä, joiden seurassa viihdyn todella hyvin.

Itse opiskelulla oli takkuinen alku. Pidin siitä ja minulla oli motivaatio huipussa, mutta jostain syystä se ei vaan lähtenyt käyntiin. Vaikka aihe kuinka kiinnosti jaksoin lukea korkeintaan pari sivua kerralla, usein sekin tuntui liialta. Olen aina rakastanut lukemista, mutta jostain syystä nyt se tuotti päänsärkyä. En olisi tullut ajatelleeksikaan optikolla käyntiä ellei kotiin olisi tullut kutsua sen takia, että viime näöntarkastuksesta oli kaksi vuotta. Onneksi kuitenkin kävin, sillä lukulasithan minulle napsahti, ja heti sujuu paremmin! Sitäpaitsi olen toivonut itselleni silmälaseja jo vuosia, en edes tiedä mikä niissä kiehtoo mutta pidän silmälaseista. Nyt viimeinenkin näillä näkymin oleva ongelma on eliminoitu, ja elämä hymyilee!

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *