Enni

10


Opiskeluaika on elämän parasta aikaa. Silloin kuuluu nauttia nuoruudesta, bilettää ja hullutella niin, että on sitten jotain mitä muistella kiikkutuolissa. Täytyy osata pitää hauskaa ja nauttia vapaudesta. Siihenhän tietysti kuuluu alkoholin juominen ja opiskelijabileissä aamuneljään asti tanssiminen. Ja aamuneljän jälkeen mennään jatkoille ja sieltä jatkojen jatkoille. Sen jälkeen nukutaan pari tuntia ja podetaan krapulaa luennolla, jos ei ole liian paha olo. Niin tekevät kaikki hyvät tyypit, ne jotka ovat inside-porukkaa, ne joista kaikki tykkäävät, ja jos ei vielä tullut selväksi: niin kuuluu elää nuoruutta. Muuten jää jostain paitsi. Vai miten se onkaan?

Kun itse aloitin opiskelijaelämän noin 5 vuotta sitten, ajatusmaailmani oli suurin piirtein ylläolevan kaltainen. Opiskelijayhteisössä puskettiin bileitä joka tuutista, ja alkoholi oli puheenaihe numero yksi. Hyvät tyypit tekivät kännissä kaikkea hassua ja hölmöä, mille naureskeltiin hyväntahtoisesti seuraavat pari päivää. Juomalla sai hyväksyntää, ja tottakai uudelle paikkakunnalle muuttanut fuksityttö kaipasi sitä saadakseen kavereita. Ihmisiin oli ylipäätään vaikea tutustua, jos ei lähtenyt bileisiin. Toki oli niitäkin, keitä ei biletys kiinnostanut, mutta he olivat lähes poikkeuksetta noubadeja, tylsiä ja vähän outoja ihmisiä, ulkopuolella porukoista, omissa pikku ryhmissään.

Fuksivuonna kävin siis ahkerasti bileissä ja en sylkenyt lasiin. Tuli tehtyä kaikenlaista tyhmää ja hyvin tyhmää kännissä. Tottakai oli hauskaa, ja varmasti moniin ihmisiin olisi jäänyt kokonaan tutustumatta tai suhde syventymättä ilman alkoholin osuutta asiaan.

Monenlaisten asioiden summana päädyin vaihtamaan yliopistoa, kaksikin kertaa, ja aloitin juuri neljännen lukuvuoden kolmannessa opiskelupaikassani. Toisena fuksivuonna vietin vielä melko samanlaista elämää kuin ensimmäisenä. Aloin kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän miettiä alkoholin käyttöä ja biletystä. Yhä useammin huomasin miettiväni. ”Mitä järkeä? Eihän tässä ole mitään järkeä.”

Yhä useammin huomasin miettiväni. ”Mitä järkeä?” Eihän tässä ole mitään järkeä.

Krapulapäivinä minut valtasi usein valtava masennus. Suuri tyhjä aukko, jota en saanut täytettyä millään. En kyennyt itkemään, mutta olo oli riipaisevan surullinen ja ontto. Minua myös turhautti se, että krapulapäivät olivat täysin hukkaan heitettyä aikaa. Päiviä, joista täytyi vain selviytyä sängynpohjalla, vaikka ulkona aurinko esitteli koivujen keltaisia syysmekkoja. Ei pääsyt ulos liikkumaan tai kyennyt opiskelemaan.

”Tosi tyhjä olo ollu tänään ja oon todella paljon pohtinu tota alkoholia. Se on siis niin turhaa niin turhaa niin turhaa. Vedetään pää täyteen ja sitten maksetaan siitä että päästään jonneki baariin maksamaan hirveesti juomista ja sitten siellä soi musiikki niin kovalla ettei siellä kovin kummosesti jutteleen pysty ja nojoo, hytkytään siinä sit musiikin tahdissa ja ku alkaa kyllästyttämään niin mennään ostamaan ökykallista viinaa ja sitten on niin hauskaa. Mennäänkö tilaan, joo! Sitten istutaan jos löydetään vapaata tilaa ja sitten siinä juodaan se juoma. Mennäänkö tanssiin, joo!”

Aloin miettiä alkoholia ja henkistä hyvinvointiani. Oliko tämä todella sitä, mistä nautin? Miten halusin elää? Mistä sain iloa? Tajusin ettei se ollut. Se oli vain keino hakea sosiaalista hyväksyntää yhteisössä, jossa alkoholilla oli keskeinen rooli.

”Oon aikasemminkin jo tätä miettiny paljon, mutta erityisesti tänään, että haluaisin lopettaa alkoholin käytön kokonaan. Mun mielestä siinä vaan ei oo mitään ideaa, täysin älyvapaata touhua. Ja tiedän että tää on nyt kauheen kaksinaismoralistista tai mitä onkaan sanoo näin koska oon tässä viimeset nelisen vuotta käyttäny sitä alkoholia oikeesti tosi paljon. Aina ei kuitenkaa ihminen toimi niinkun ajattelee. Oon vaan nyt miettiny että kai se olis parempi, olis paljon parempi olo varmaan henkisesti jos ei tekis ite sellasta mitä on ihan idioottimaista omasta mielestä. Alkoholilla ei vaan oo mulle mitään annettavaa.”

Tuolloin, alle kaksikymppisenä minulla oli aika heikko itsetunto, joten sosiaalisen hyväksynnän hakeminen oli tärkeää. Aloin kuitenkin tehdä itsetarkastelua. Tajusin, että minun pitää alkaa elää oman hyvinvointini ehdoilla, ei sosiaalisten normien. Aloin luottaa siihen, että olen hyvä tyyppi myös ilman alkoholia. Tai jos jonkun mielestä en ole, so what.

Olet tylsä ihminen, jos et käy bileissä ja juo.

Siispä kolmantena fuksivuonna elämäni oli jo hyvin erilaista. Olin jo nähnyt ne bileet ja tiesin paremmin, millaisesta elämästä nautin. Siihen elämään kuului, ja kuuluu edelleen, paljon liikuntaa luonnossa. Todellisia ystäviä, joiden kanssa voi puhua muustakin kuin siitä, miten ei muista mitään eilisestä. Heräämisiä virkeänä kunnon yöunien jälkeen. Terveellistä ruokaa. Hyvinvoiva kroppa ja mieli ilman myrkkyjä.

En jättänyt alkoholia kokonaan, koska en usko absolutismin olevan paras ratkaisu lähes missään asiassa. Kävin edelleen silloin tällöin juhlinnoissa ja välillä myös join. Usein pari siideriä, mutta silloin tällöin myös överikännit. Huomasin toki, että jotkut ihmiset pitivät minusta heti enemmän jälkimmäisten tapausten sattuessa. ”Hei kerranki säki juot kunnolla, ota tästä lisää.” Oleellinen ero oli kuitenkin tapahtunut ajatusmaailmassani. Otin silloin, jos todella halusin, ja se oli melko harvoin. Kun ei huvittanut, en ottanut.

”Älä oo noin penseä ja tylsä, ota tästä.” Ei kiitti, ei tee mieli.

Alkoholin käyttöni ei koskaan ole ollut pois hallinnastani, mutta syyt se käytölle ovat olleet huonot. Taisin todella luulla, että jään jostain paitsi muuten. Että se on ainoa oikea tapa viettää nuoruutta. Sitä pidetään niin itsestään selvyytenä. Olet tylsä ihminen, jos et käy bileissä ja juo. Olkoon sitten vaikka niin. Itse ainakin nautin elämästäni nykyään enemmän.

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.

2 vastausta aiheeseen “Hukkaamaton nuoruus”
  1. Kätkä

    Juu, noin minäkin muistan fuksivuosistani. Olin lähes raittiina pari vuotta, kunnes kolmannen vuoden keväänä osallistuin exkursiolle, ja vedin överit. Jotkut vuosikurssilaiset eivät siitä tykänneet, ja aloin välttelemään luentoja. Eipä silti, en minä niillä kyllä mitään oppinutkaan, kävin tenteissä ja labroissa. Kyllähän sitä pitää osata rentoutua, muttei millään hölmöllä tavalla. Kannattaa löytää sopivat kaverit ja seurustella niiden kaa.

    Vastaa
  2. Pontus

    Itelläni tuli aikalailla samanlaiset aistimukset ekoissa teekkaribileissä käytyäni. Jätin sitten aikalailla kaikki bileet väliin heti ensimmäisten kuukausien jälkeen, koska muutenkin oli sellainen luulo yliopistoa kohtaan, että itsenäisellä puurtamisella siellä vain pärjää, eikä muiden kanssa välttämättä tarvitse sosialisoitua.

    Tämä ei kuitenkaan osoittautunut itselläni kuitenkaan hyväksi ratkaisuksi. Yliopiston alku oli muutenkin ollut henkisesti raskasta aikaa opiston ulkopuolellakin ja yksin jääminen siellä vain eskaloi huonoa oloa entisestään. Huonot kokemukset ihmisistä bileissä ja keskustelukanavilla saivat itsessäni syttymään vihan koko opiskelijayhteisöä kohtaan, mitä olen jälkeenpäin hävennyt, koska tiedän ettei se ole koko totuus. Tämä sitten johti ennen pitkää luennoilta pois jäämiseen ja ahdistumiseen opintolaitoksella. Teekkarien tiivis ja näkyvä yhteisöllisyys vain pahensi tätä entisestään.

    Nyt kolmatta vuotta aloittaessani olen selvinnyt pahimmasta, mutta edelleen opistolla käynti ahdistaa suurissa määrin ja opinnoista kiinni saaminen tuntuu hankalalta. Opintopsykologien apu on valitettavasti tuntunut aika onnettomalta ja tällä hetkellä opiskelupaikanvaihto on päällimmäisenä mielessä.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *