Anniina Virtanen

18


Valmistuin viime kesänä psykologian maisteriksi. Sellaisen pitäisi kaiken järjen mukaan olla ilon ja riemun hetki: vuosien opinnot on saatu viimein päätökseen, ja seuraavaksi voikin hakeutua kiinnostavaan työhön, jossa teoriaosaamista pääsee soveltamaan käytäntöön. Päällimmäinen tunteeni valmistujaispäivänä ei kuitenkaan ollut ilo vaan hämmennys (ja sen takana lymyilevä pelko, jonka tunnistin vasta hieman myöhemmin). Takana oli kuukausien intensiivinen työharjoittelu, joten yliopistoelämästä irtaantuminen oli periaatteessa jo hyvässä vauhdissa, ja olin päässyt kurkistamaan oman alani käytännön todellisuuteen.

Jo harjoittelun aikana ja sitä ennenkin oli päähäni kuitenkin pälkähtänyt varovainen epäilys: oliko valitsemani suunta sittenkään oikea? Ääneen sellaista oli vaikea edes pohtia, varsinkaan opiskelukavereiden seurassa. Monelle muulle psykologius vaikutti olevan vihdoin toteutumassa oleva unelma, ei vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Itsekin olin pitkään varma siitä, että olin oikealla alalla: kurssit olivat enimmäkseen kiinnostavia, ja opiskelu rullasi vaivattomasti eteenpäin. Kuitenkin opintojen edetessä loppua kohti aloin havahtua siihen, että vaikka aihepiirit kuinka kiinnostaisivat, on aivan eri asia tehdä tätä työkseen – ja siinä positiossa minun oli todella vaikea itseäni nähdä.

Luopumisen haikeus ja uuteen sopeutuminen

Niin odotettu tapahtuma kuin korkeakoulusta valmistuminen useimmille onkin, uskon, että siihen liittyy yleensä myös haikeutta. Yksi elämänvaihe päättyy, opiskelukaverit hajaantuvat ympäri Suomea ja maailmaa, edessä on stressaavaa työnhakua ja väistämättömiä muutoksia arjessa, ja oma asiantuntijuuskin on vielä aika heikoissa kantimissa. Kun yksi massiivinen tavoite on saavutettu, on aika asettaa uusia tavoitteita,  muotoilla uusia unelmia, jotka kaikille tuskin ovat vielä valmistumisen hetkellä kristallinkirkkaita. Vain harvoilta aloilta valmistuu tiettyyn, tarkasti rajattuun ammattiin – ja vaikka valmistuisikin, valtavirrasta poikkeaviakin mahdollisuuksia yleensä on olemassa.

Kun yksi massiivinen tavoite on saavutettu, on aika asettaa uusia tavoitteita,  muotoilla uusia unelmia, jotka kaikille tuskin ovat vielä valmistumisen hetkellä kristallinkirkkaita.

Vaikka opiskelijaelämään voi liittyä monenlaista huolta, stressiä ja kiirettä, se on omalla tavallaan selkeä elämänvaihe: pitkän tähtäimen tavoitteena on valmistuminen, ja sitä kohti matkatessa voi nauttia opiskelijaelämän iloista ja siitä, että on vastuussa vain omasta suoriutumisestaan. Kun opiskelu loppuu, on edessä uudenlainen epävarmuus: periaatteessa vaihtoehtojen määrä on hurja, joten valintojen tekeminen voi osoittautua hankalaksi, ja toisaalta monia ahdistaa myös epätietoisuus siitä, tuleeko saamaan yhtään minkäänlaisia töitä. Oma jaksaminen hektisessä ja vaativassa työelämässä voi jännittää, ja uuteen työhön tai työelämään ylipäätään tottuminen ottaa aina oman aikansa. Sopeutumista ja epävarmuuden sietämistä kuitenkin taatusti helpottaa kokemus siitä, että on oikealla alalla ja innostunut oppimaan siitä uutta käytännön työssä.

Tunteiden myllerryksessä

Mikään ei valmistanut minua siihen, miten suuri kriisi valmistuminen voisi olla. En tiennyt, miten suhtautua siihen outouden ja ulkopuolisuuden tunteeseen, joka minut valtasi, kun kuuntelin tuttavien juttuja siitä, miten he kokivat olevansa tismalleen oikeassa paikassa ja miten he intoa puhkuen suuntautuivat tulevaisuuteen valitsemallaan alalla. Olin totta kai iloinen heidän puolestaan, mutta samaan aikaan koin myös syyllisyyttä ja häpeää siitä, etten tuntenut samoin.

Olin päässyt ensiyrityksellä opiskelemaan tavoiteltua alaa ja menestynyt opinnoissani hyvin, ja tuntui pahalta huomata, etten osannut enää iloita siitä niin paljon, kuin mielestäni olisi pitänyt. Olin ollut koululainen tai opiskelija yhtäjaksoisesti ekaluokalta asti, ja vaikka teoriassa koko ajan tiesin, että joskus päätoimisen opiskelun olisi päätyttävä, sen herättämät tunteet yllättivät silti. Luopumisen haikeutta osasin odottaa, samoin jännitystä työelämään siirtymisestä – mutta en ahdistusta, pettymystä ja sitä, että joutuisin arvioimaan aiempia valintojani uudelleen.

Luopumisen haikeutta osasin odottaa, samoin jännitystä työelämään siirtymisestä – mutta en ahdistusta, pettymystä ja sitä, että joutuisin arvioimaan aiempia valintojani uudelleen.

Kun valmistuin enkä heti saanut töitä, oli jäljellä lähinnä vain aikaa, epävarmuutta ja kysymyksiä: Entä jos en olekaan enää se sama ihminen, joka olin opintoja aloittaessani? Mitä jos olinkin tehnyt väärän valinnan? Missä olisin nyt, jos olisinkin jatkanut aiempia opintojani tai lähtenyt opiskelemaan jotain aivan muuta? Ei ole miellyttävä tunne huomata, että tyypillisiä oman alan töitä haettuaan on suorastaan helpottunut, ettei tullut valituksi, kun jokin koko hommassa tuntuu olevan vähän väärin (eikä sitäkään tietenkään osaa selittää täydellisesti edes itselleen).

Opiskelualan valinnassa mielikuvilla on suuri merkitys: monella ei opintoja aloittessaan, saati niihin hakeutuessa, ole kovinkaan kummoista käsitystä käytännön todellisuudesta, siitä mistä alan töissä oikeastaan on kyse. Ei siis ole suoranainen ihme, jos jossain vaiheessa joutuukin vastatusten sen tosiasian kanssa, että pelkkä kiinnostus alaa kohtaan ei välttämättä tarkoita sitä, että sen alan työ olisi niin sanotusti oma juttu.

Juurille ja kohti uutta

Minulle valmistumiskriisi on ollut tehokas itsetuntemuskoulu, sillä se on palauttanut elämän perusasioiden äärelle: arjen rutiinit ja ihmissuhteiden vaaliminen ovat nousseet entistä keskeisemmiksi, ja niin tärkeää kuin mielekäs työ ihmiselle onkin, iso osa hyvinvoinnista perustuu näennäisen yksinkertaisiin asioihin kuten toimivaan unirytmiin, ravitsevaan ruokaan, riittävään liikuntaan ja tietysti sosiaalisiin suhteisiin, yhteyden kokemiseen toisten kanssa. Olen joutunut (tai päässyt) arvioimaan uudelleen valintojani, pohtimaan elämänarvojani ja pitkän aikavälin unelmiani ja tavoitteitani, mihin opintojen tiimellyksessä ei joutanut keskittymään – tai mitä oli helppo vältellä, kun oli muutakin tekemistä ja ajateltavaa.

Olisi hienoa lopettaa tämä teksti toteamukseen, että pienen kriiseilyn jälkeen olen nyt löytänyt kutsumukseni. Kaikki ei kuitenkaan ole kirkasta ja selkeää – eikä ehkä tule koskaan olemaankaan, ainakaan lopullisesti. Mutta onneksi uskon, että kaikenlaiset kriisit, kevyemmät ja vakavammat (ja koko elämän mittakaavassa tämä sentään lukeutuu niihin kevyempiin), voivat opettaa meille itsestämme ja arvoistamme enemmän kuin leppoisa eteenpäin tallustaminen koskaan. Mikä tahansa suuri elämänmuutos, sinänsä myönteinenkin, voi osoittautua kriisin paikaksi, sillä uusien taitojen hankkiminen ja erityisesti uusiin rooleihin sopeutuminen vaatii aikaa, joustavuutta ja usein myös ripauksen itsetutkiskelua.

 

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *