Valmistuin valtiotieteiden maisteriksi kolme vuotta sitten kesäkuussa. Muutos oli valtava, sillä käytännössä olin koko parikymppisyyteni opiskelija. Olin ollut töissä koko ajan, mutta opinnot olivat olleet minulle jonkinlainen kiintopiste elämässä. Opintotuki ja -laina sekä asumislisä olivat pienten tulojen keskeisin osa ja niistä sain tukea myös kesäisin, jos työtunteja ei ollut riittävästi. Tuntui turvalliselta olla opiskelija, ja valmistuminen tietysti hieman jännitti.
Odotin kyllä jo valmistumista: olin viimeiset kaksi vuotta ollut enemmän työelämässä, osa-aikaisessa, mutta ensimmäisessä omaa alaa vastaavassa työssä. Kirjoitin gradun kireällä aikataululla, koska koin olevani valmis päättämään opinnot ja opintolainavähennyskin houkutteli.
Toukokuussa palautin gradun ja aloin valmistautua opiskeluelämän päättämiseen. Hain tutkintotodistusta, palautin kodin vallanneet gradukirjat, valmistauduin yliopiston sähköpostin sulkeutumiseen ottamalla tärkeät viestit talteen. Ja tietysti hain töitä – tein töitä valmistuessani osa-aikaisella sopimuksella, joten minun piti ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi voidakseni hakea soviteltua ansiopäivärahaa.
Yllä kertomani on käytännöllisten asioiden hoitamista – mutta entä se henkinen puoli? Sitä en uskaltanut pysähtyä miettimään ennen kuin oli aivan pakko.
Olin matkustanut heti gradun palautettuani Lontooseen lomailemaan ja ensimmäisenä iltana kävelimme Thamesin varrella. Towerin kohdalla pysähdyimme, ja siinä pääsi itku. Miksi? Ei mitään käsitystä. En voinut käsittää, miksi mieliala oli niin kamala: nythän kaiken pitäisi olla hyvin? Silti vain ahdisti, suretti, halusin mennä kotiin ja olla rauhassa. Samanlaisia itkuja pääsi sittemmin vielä monta kertaa.
Kesän kuluessa kävi selväksi, että valmistumisen ja sen tuoman muutoksen myötä purkautui monen vuoden vyyhti. Opiskeluaika oli ajoittain ollut todella stressaavaa ja olen luonteeltani vaativa, ennen kaikkea itseäni kohtaan: mikään täydellistä huonompi ei riitä. Edellisen vuoden ajan olin hakenut töitä saamatta edes haastattelukutsuja, mikä tietysti ottaa aina koville. En ollut vuosiin nukkunut kunnolla ja kuvittelin, että on ihan normaalia herätä monta kertaa yössä. Elämä oli jo pitkään tuntunut sarjalta pakollisia tehtäviä.
Uusi arki lähti lopulta käyntiin hitaasti, mutta varovaisen toiveikkaasti. Sitkeä työnhaku kannatti, kun syksyllä sain uuden, kokoaikaisen työn. Siellä kohtaamieni ihmisten ansiosta uskalsin alkaa käsitellä myös sitä henkistä puolta, kun ymmärsin, ettei siinä ole mitään hävettävää. Päinvastoin: masennuksesta ja loppuunpalamisesta pitäisi uskaltaa puhua paljon enemmän. Nyttemmin olen vaihtanut työpaikkaa ja pidän työstäni suunnattomasti. Hauska yksityiskohta on, että olen työssä, jota hain reilut kolme vuotta sitten paikan ollessa edellisen kerran avoinna. Valmistumisen aikainen epävarmuus tulevasta on kuitenkin edelleen hyvässä muistissa. Siksi haluan sanoa sinulle, nyt valmistuvalle: ole lempeä itsellesi ja pidä huolta hyvinvoinnistasi.
Työelämä on erityisesti nyt epävarmaa ja moni vastavalmistunut joutuu aluksi kamppailemaan työttömyyden kanssa. Moni heistä viettää varmasti nyt unettomia öitä asiaa ajatellessaan. Työllistymiseen voi itse vaikuttaa vain rajallisesti ja joskus työnhaku tuntuu toivottomalta ja sattumanvaraiselta. Kaiken epävarmuuden keskellä tärkeintä on muistaa, että et ole yksin. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen, joka on työtön. Se ei tee sinusta huonoa ihmistä tai osaamatonta alallasi, jos työnhaku toisensa perään päättyy “valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun” -viesteihin. Et ole heikko, jos jaksaminen loppuu kaiken keskellä. Muista, että apua on saatavilla, eikä aina tarvitse tai voi pärjätä yksin. Ja tietysti: muista onnitella itseäsi, sillä olet valmistuessasi saattanut loppuun valtavan urakan!
#Mielelläonväliä
Kuva: Iiris Hynönen
Vastaa