Alkuperäinen teksti julkaistu JYU:n koulutublogissa 8.6.2020
Joskus saatetaan ajatella, että myötätuntodiskurssi linkittyy luontevimmin ihmisten välisiä suhteita tarkasteleviin tieteenaloihin, kuten humanistisiin- tai sosiaalitieteisiin tai psykologiaan, eikä esimerkiksi niinkään kaupallisille tai teknisille aloille, nk. koviin tieteisiin. Myötätunto linkittyy kuitenkin substanssin tai kontekstinsa kautta kaikkien tieteenalojen opetukseen.
Esimerkiksi ekokriisi ja sitä seurannut ilmastopakolaisuus, lajikadon pysäyttäminen tai vaikkapa biologisiin uhkiin varautuminen ovat aikamme ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan mukaan keskenään erityyppisten alojen yhteistyötä ja yhteisvastuuta.
Aikamme tunnettu filosofi Martha Nussbaum toteaa, että julkisen koulutuksen pitäisi kaikilla tasoillaan kehittää kykyä kuvitella toisten ihmisten kokemuksia ja kohdata ne. Tutkijat ovat kehittäneet viime vuosina myötätunnon pedagogiikkaa, jonka yhdistävänä tekijänä on sosiaalinen muutosvoima. Sen tarkoitus on voimaannuttaa opiskelijoita, opetushenkilöstöä ja koko yliopisto-instituutiota toimintaan yhteisen hyvän puolesta. Kohteensa se voi löytää koronakriisin heikoimmista tai vaikkapa ilmastopakolaisista. Toimiminen voi olla ”radikaalia” eettisen kansalaisuuden toteuttamista ilman, että se ottaa keinovalikoimaansa niitä kelvottomia välineitä, joista se haluaa eroon.
Myötätunnon pedagogiikka voi joko luoda pohjaa tai heijastella parhaimmillaan koko instituution toimintapolitiikkoja, joiden tavoitteena on haastaa rakenteellista epätasa-arvoa tai helposti leviävää moralistista diskurssia. Myötätunnon pedagogiikan sovellutuksia luonnehtii tietty reflektiivisyys. Siinä kysytään omalta itseltä, mitkä ovat minun uskomukseni ja asenteeni, ja mitkä ovat muiden ihmisten tarpeet ja toiveet. Reflektiivisyys mahdollistaa erilaisten identiteettien kohtaamisen. Se ilmenee paitsi yksilöissä, myös tiimien ja johdon toiminnan tasolla. Sama reflektiivisyys toimii keinona parantaa innovatiivisuutta ja luoda kulloinkin tehokkaampia prosesseja, jotka tukevat perustehtävää. Erityisesti silloin, kun opetuksen responsiivinen luonne toteutuu, opiskelijalle tarjoutuu paikka kehittää kykyä omien ja toisten ajatusten keskustelevaan tarkasteluun.
Myötätunnon pedagogiikkaa ei toteuteta laboratoriossa kaukana ”niistä kärsijöistä”. Se on ammatillinen ominaisuus, joka ei ole sokea kokoustilojen ja luentosalien kanssaihmisille, eikä se etsi myötätunnon ”ansaitsijaa”. Se rohkaisee nuoria toiminta-orientoituneeseen yhteiseen vastuuseen. Myötätunnon pedagogiikka lähtee siitä, ettei myötätunnon toimijaa voi aina erottaa sen kohteesta. Myötätunnon pedagogiikka demonstroi tätä myös käytännössä, sillä myötätunnon vastaanottamisen ja sen osoittamisen mekanismit kytkeytyvät monella tavalla toisiinsa.
Myötätunnolla on merkittävää potentiaalia näkyä vahvemmin osana yliopistopedagogiikan käytäntöjä. Se voi toimia myös vastavoimana tietynlaisille tutkinnon ”suorittamiseen” liittyville odotuksille.
Eräs Hertfordshiren yliopiston myötätuntoiseen vuorovaikutukseen pohjautuva seminaari-ryhmäinterventio osoitti, että hyvällä ryhmäkokemuksella oli merkittävää vaikutusta oppimisprosessille ja kriittisen ajattelun taidoille. Monia muitakin lupaavia interventioita on jo tehty. Tarvitsemme lisää paitsi teoreettista ymmärrystä myötätunnosta ja pedagogiikasta, niin myös lisää empiiristä tutkimusta siitä, miten myötätunto ja pedagogiikka linkittyvät toisiinsa yliopistokontekstissa.