Noin 75 % väestön mielenterveysongelmista puhkeaa ennen 25 vuoden ikää, jolloin mielenterveysongelmien alkaminen saattaa alkaa opiskeluaikana (Mielenterveyden keskusliitto, 2020). Diagnoosin saamisella on merkittäviä lääketieteellisiä, psykologisia ja psykososiaalisia vaikutuksia opiskelijan elämään, ja diagnoosista kertomiseen tarvitaan aikaa ja hienovaraisuutta. Erityisesti vakaviin mielenterveydenhäiriöihin liittyy stigman eli häpeäleiman käsite, jonka pelossa opiskelijan voi olla hankalaa kertoa diagnoosistaan lähipiirille. Artikkeli on kirjoitettu YTHS:n mielenterveys ja -opiskeluyhteisötyön johtavan ylilääkäri Tommi Väyrysen ja Helsingin Yliopiston opintopsykologitiimin (Fanny Hedenborg, Johanna Mikkonen, Anu Lehtinen ja Kari Peltola) sähköpostihaastattelujen vastausten perusteella.
DIAGNOOSIN MÄÄRITTELYÄ
Diagnoosilla viitataan diagnoosin tekemisprosessiin ja lopputulokseen. Diagnoosilla tarkoitetaan taudinmääritystä, ja sillä luokitellaan ja määritellään häiriöitä, sairauksia sekä vammoja. Ammattilaista diagnoosi auttaa suunnittelemaan hoitoa ja kehittämään palveluita, mutta yksinään diagnoosi ei riitä tähän, YTHS:n mielenterveys- ja opiskeluyhteisötyön johtava ylilääkäri Tommi Väyrynen toteaa. Tommi Väyrynen lisää, että käyntidiagnoosien jakaumia seuraamalla ja arvioimalla saa käsityksen mielenterveyspalveluiden tarpeesta ja laadusta, joita arvioimalla kehitetään ja lisätään YTHS:lle uusia hoitoja/palveluja.
Diagnoosien kriteerit ja nimet vaihtelevat historian saatossa, ajasta ja kulttuurista toiseen, eli ne eivät ole mitään kiveen hakattuja totuuksia. Ne vaihtelevat lääketieteellisen tiedon kehityksen myötä. Ne ovat luokitteluja, joiden tarkoituksena on auttaa ymmärtämään yksilön haasteita. Lisäksi diagnoosit voivat auttaa löytämään terveydenhuollossa ja oppilaitoksissa sopivat tuki- ja hoitokeinot, Helsingin Yliopiston opintopsykologitiimi toteaa.
Diagnoosi voi myös tarpeettomasti leimata ja kategorisoida, johtaa virheellisiin tai liian jäykkiin hoitolinjoihin. Ihmiselle itselleen se voi olla taakka, jos jää diagnoosin vangiksi, Helsingin Yliopiston psykologitiimi toteaa.
LEIMAUTUMISEN PELKO
Sairastumista pidetään epätoivottavana, ja diagnoosin saamiseen voi liittyä voimakkaita tunteita, kuten ärtymystä, helpotusta, huojennusta ja häpeää. Häpeän kokemusta herättävät erityisesti taudit, joita yhteisö pitää halveksittavana ja alemmuudesta kertovina. Stigma voi vaikuttaa siihen, että henkilöön suhtaudutaan sosiaalisissa tilanteissa stereotyyppisellä tavalla muita alempana olevan ryhmän jäsenenä, eikä niinkään henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan. Eri aikoina ja eri kulttuureissa eri taudit voivat saada leimaavan merkityksen. Sairauden stigma voi ilmetä yksilön omana kokemuksena, leimautumisen tai syrjinnän pelkona sekä häpeänä. (Kaltiala-Heino, Poutanen & Välimäki, 2019.)
Toisaalta diagnoosin saamiseen voi liittyä syviä helpotuksen tunteita, kun sairastunut saa nimen ja selityksen vaivalleen. Kun huolestuttava asia saa nimen, sitä on helpompi käsitellä ja ymmärtää (Keinänen-Kiukaanniemi, 2020.)
Tommi Väyrynen kertoo, että onneksi mielenterveyshäiriöihin liittyvä häpeäleima on vähentynyt, kiitos julkisen keskustelun. Häpeäleimaa on yhä edelleen, mutta sitä esiintyy yhä edelleen erityisesti vakavien mielisairauksien kohdalla, joissa se on suurempi, kuten skitsofrenian kohdalla. Kuitenkin esimerkiksi masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä tai ADHD:sta kertomisen kynnys on madaltunut.
KERTOMINEN VAI PITÄÄ SALASSA?
Opiskelijan voi olla vaikeaa kertoa läheiselle ympäristölleen diagnoosistaan, sillä hän pelkää ympäristön leimaavan hänet. (Hofstra & Korevaar, 2020). Leimatun henkilön kanssa vuorovaikutusta tulkitaan sairauden näkökulmasta, ja toisen osapuolen toiminta voi muuttua, kun diagnoosi tiedetään. Näin leimatun henkilön voi olla vaikeaa tulla kohdatuksi omana itsenään, koska hänen vuorovaikutustaan muiden kanssa värittävät stereotypiat sairaudesta. (Kaltiala-Heino, Poutanen & Välimäki, 2019.)
Opintopsykologin vastaanotolla psykologit pohtivat yhdessä opiskelijan kanssa, kenelle kertominen olisi hyödyllistä, ja miten se voisi käytännössä tapahtua, Helsingin yliopiston opintopsykologit kertovat. Kertominen ja salaaminen ovat kuitenkin jokaisen omia henkilökohtaisia valintoja ja päätöksiä. Opiskelijaa usein pyydetään pohtimaan ja listaamaan kertomisen ja salassapidon hyötyjä ja haittoja esimerkiksi pohtimalla seuraavia kysymyksiä: “Kertoako kaiken vai vain tietyn osan? “Aikooko kertoa diagnoosista kasvotusten vai tekstiviestitse?” “Mikä on sopiva tilanne kertoa?” “Aiotko kertoa kaikille vai vain muutamalle henkilölle, ja miksi”(Hofstra & Korevaar,2020.)
Diagnoosisita voi olla vaikeaa kertoa leimautumisen pelossa. Kuitenkin salassapitoon liittyy kuluttavia jännitteitä, kuten mahdollisuus yllättävästä paljastumisesta johtuvaan kiusaantumiseen, ja huolella rakennetun identiteetin romahtamiseen. Kun on toiveena välttää julkinen stigmatisoituminen, se voi johtaa oireiden salaamiseen, lääketieteellisen avun hakemisen viivästymiseen ja kuntoutuksen epäonnistumiseen. (Kaltiala-Heino, Poutanen & Välimäki, 2019.)
Stigmatisoituneen sairaudesta johtuvat vuorovaikutustilanteen ongelmat saavat aikaan häpeän tunnetta. Häpeä on tunteena kulttuurin luoma, sillä kulttuuri on määritellyt häpeälliset aiheet. Sairaan vaarana on sisäistää negatiiviset mielikuvat ja stereotypiat osaksi itseään. Häpeään liittyvät pelot voivat koskea juuri niitä stereotypioita, joita yhteisö on liittänyt stigmatisoivaan sairauteen. Häpeän tunteiden aktivoituminen ei edellytä, että muut todellisuudessa reagoivat sairauteen stigmana tai edes tietävät siitä. Häpeä voi liittyä itse psyykkiseen sairastamiseen, myös muiden yritykseen auttaa sairauden kanssa. (Kaltiala-Heino, Poutanen & Välimäki, 2019.)
MITEN DIAGNOOSISTA KANNATTAA KERTOA OPISKELIJALLE?
Kun opiskelijalle kerrotaan diagnoosista, tieto diagnoosista ei yksinomaan riitä, vaan opiskelijat tarvitsevat myös ymmärrystä ja tukea. Lääkäreiden tulisi osata toimia asiakaskohtaisesti, olla läsnä ja kyetä vastaamaan kysymyksiin ja reagoida opiskelijan tunteisiin, kuten uutisen herättämään ahdistukseen. (Artokoski & Hyvärinen, 2015.)
Diagnoosia kertoessa olisi tärkeää kertoa, mihin diagnoosi perustuu, ja miten se vaikuttaa hoidon toteutumiseen, Tommi Väyrynen kertoo. Joskus diagnoosin kertomiseen täytyy varata tarpeeksi aikaa, jos on kyse vakavasta sairaudesta, jolla on merkittävä vaikutus potilaan elämään. Opiskelijalle on myös tärkeää, että voi esittää kysymyksiä myöhemmillä käynneillä, ja mistä voi saada lisätietoa aiheesta, Tommi Väyrynen valaisee.
Kirjoittaja: Sonja Sievers, Nyyti ry
Haastateltavat:
YTHS:n Mielenterveys ja -opiskeluyhteisötyön johtava ylilääkäri
Tommi Väyrynen
Helsingin Yliopiston opintopsykologit
Fanny Hedenborg
Johanna Mikkonen
Anu Lehtinen
Kari Peltola
Lähteet:
Artkoski, M & Hyvärinen, M (2015) Huonojen uutisten kertominen – vuorovaikutuksen haaste lääkärille. Prologi – puheviestinnän vuosikirja. https://researchportal.tuni.fi/en/publications/diagnoosin-kertominen-ja-vastaanottaminen
Hofstra, J & Korevaar L (2020) “TO TELL OR NOT TO TELL?. Disclosing mental health problems in an educational setting Manual for educational- and mental health professionals. Hanze University of Applied Sciences Groningen
Keinänen, S. (2020) Potilas, lääkäri, diagnoosi ja totuus. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 136(24):2774-9
Kaltiala-Heino, R. Poutanen O & Välimäki M (2019). Sairauden häpeällinen leima. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 117(6):563-570 https://www.duodecimlehti.fi/duo92138
Mielenterveyden keskusliitto (2020)Mikä opiskelijoita ahdistaa? https://www.mtkl.fi/ajankohtaista/mika-opiskelijoita-ahdistaa/
Vastaa