Kaisa

9

Kiltti. Herkkä. Ujo.

Nuo kolme sanaa, miten muut ovat määritelleet minut koko elämäni ajan. Kun peruskoulussa pyydettiin kuvailemaan (vai lokeroimaan?) toisiamme lappuun kirjoittamalla, löysin omasta lapustani aina ne samat asiat, mitkä lopulta aloin kokemaan kirosanoina ja siten vaikuttaen itsetuntooni. Olin pitkään esimerkiksi sitä mieltä, että herkkyys on huono piirre, etten saisi itkeä silloin kun itkettää ja on huono olla. Häpesin sitä. Vihasin sitä. Mutta koska olin ja olen perusluonteeltani herkkä, konfliktitilanteissa reagoin yleensä sillä minulle luonnollisimmalla tavalla eli itkemällä. Siitä aiheutui kierre, mikä kantoi nimeä konfliktien vältteleminen, tai toiselta nimeltään muiden miellyttäminen. Tästä puolestaan seurasi ennen pitkää patoutumia, mikä heikensi vointiani entisestään.

Myöhemmin opin, että herkkyys on paljon muutakin kuin itkemistä. Se on asioiden tuntemista aidosti ja aistien läsnäoloa. Se ei ole sitä, että kun minua koskettaa kerran, menen rikki. Tai muista alussakin mainituista luonteenpiirteistäni vedettyjä stereotypioita. Olet kiltti: käyttäydyt aina kuin viaton enkeli. Ujo: olet onneton hiiri, joka ei uskalla lähestyä ketään. Niin siis niitä syitä, mitkä saivat minut näkemään nämäkin adjektiivit hirviöinä ennen kuin tajusin, ettei asiat välttämättä ole niin kuin oletetaan.

Perusluonteeni takia olen saanut kokea, miltä tuntuu olla ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden kokemuksen myötä aloin osittain jopa vaistomaisesti tahallaan syrjäytymään, tyytymään siihen lokeroon, mihin minut on asetettu. Ja jossain vaiheessa aloin vähän väistämättä muokkaamaan itseäni siksi mitä en oikeasti ole, koska koin etten ole muuten yleisesti hyväksyttävä. Saatoin leimautua johonkin minua erityisesti miellyttävään persoonaan vaikkapa niin, että puhuin samantyylisesti tai otin inspiraatiota hänen tavastaan toimia – enemmän tai vähemmän huonoin seurauksin. Toisinaan minulla oli tunne, että olen muista ihmisistä koottu yksilö.

Mutta se, mikä muistuttaa minua siitä, että minä olen minä, enkä kukaan muu, on juuri se aikoinaan vihaamani herkkyys ja miten toteutan itseäni. Pienestä asti olen pitänyt kirjoittamisesta, rakastan kuunnella musiikkia ja käydä keikoilla. Joskus ne asiat, joita häpeilee, on oikeasti niitä, joita pitäisi arvostaa ja kääntää voitoksi. Jos vain elää muiden varassa ja unohtaa itsensä, jää käteen pelkkä kuori tyhjyyttä. On vain palasia, jotka eivät sovi yhteen. Täytyy pitää kiinni edes siitä rippeestä, mikä kaiken jälkeen nousee pinnalle muun melun seasta. Muistuttaa itselleen, että sinä olet se, joka asettaa arvosi. Ei kukaan muu.

Jos vain elää muiden varassa ja unohtaa itsensä, jää käteen pelkkä kuori tyhjyyttä. On vain palasia, jotka eivät sovi yhteen.

Kurjat elämän kokemukset voivat opettaa syntymään uudelleen, kasvamaan ihmisenä, joka miellyttää tasan sinua itseäsi. Mikään synkinkään hetki ei koskaan saisi olla niin painava, että se musertaa sinut täysin ja satutat itseäsi, vaikka oikeasti sinun pitäisi ottaa minuutesi syliin ja sanoa, että sinä olet vahvempi kuin tämä mörkö, joka kyllä kävelee ohitsesi, jos annat sen mennä.

Vahvuuden löytäminen itsestään vaatii ponnistelua, mutta kun sen viimein löytää, on se kliseisesti sanottuna kultaakin kalliimpaa ja kannattalee läpi elämän. Toisilta se vie hetken tai vuosia, toisilta taas koko sen elämän. Itsekin paikoin etsin sitä yhä. Kukaan ei ole koskaan täysin valmis. Keskeneräisyys on kaunista. Siinä missä ihmisen piirteet näkyvät toiselle heikkoutena, voi ne toiselle tuntua vahvuudelta.

Määrittele itse itsesi rakkaudella.

Kaisa
22-vuotias kontiolahtelainen, nykyinen joensuulainen medianomiopiskelija, joka arvostaa hyvinvoinnin lisäksi muun muassa taidetta ja kulttuuria.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *