Valoa tunnelin päässä / Ljus i tunneln / Light at the end of the tunnel

4

Osana #AvunArvoinen -kampanjaa olemme keränneet opiskelijoiden tarinoita avun hakemisesta ja siihen liittyvistä haasteista. Julkaisemme näitä tarinoita pitkin kampanja-aikaa 12.–23.4.2021 näyttääksemme miten moninaisia kokemuksia opiskelijat ovat kohdanneet avun etsimisen polulla. Tämä tarina on julkaistu kuudentena yhteensä seitsemästä tarinasta. Löydät muut tarinat kampanjasivuilta.

Opiskelijoiden mielenterveyspäivän #AvunArvoinen -kampanjalla haluamme kannustaa nuoria ja opiskelijoita jakamaan kokemuksiaan. Löydät somehaasteen kampanjasivuilta. Ennen kaikkea haluamme kannustaa sinua hakemaan apua, kun koet sitä tarvitsevasi.

Kun kaipaat tukea, apua on saatavilla. Tärkeintä on, ettet jää huolesi kanssa yksin. Opiskelijoille ja nuorille aikuisille apua erilaisissa elämän haasteissa tarjoavia tahoja löydät aihealueen mukaan sivuiltamme.

 

Valoa tunnelin päässä -nimimerkin tarina

Istuin terapeutin penkkiin ja aloin puhua. Puhuin historiastani pelottavan luontevasti, sanoja vaan tuli ulos. Terapeutti näytti vähän hämmästyneeltä ja totesi: ”Olet ilmeisesti käynyt aiemminkin näitä asioita läpi”. Hän ei ollut väärässä.

Matka terapeutin penkkiin on ollut todella pitkä, enkä matkan alussa edes tiennyt päätyväni sinne.

Luulin pitkään, että on ihan normaalia olla alakuloinen, apaattinen ja jatkuvasti väsynyt. Ajattelin, että itseinho, järkyttävät suorituspaineet ja jatkuva itkeminen kuuluu elämään.

Matkani terapeutin penkkiin alkoi esikouluiässä. Minulla taisi olla silloin jotain sosiaalisia haasteita, enhän ollut tottunut toimimaan lapsiryhmässä montaa tuntia päivässä, monena päivänä viikossa. Koin ahdistusta jo silloin. Tunsin jotain painetta keuhkojeni alueella ja sydämeni tykytti. Luulin sen olevan omatunnon soimaus. Luulin tehneeni jotain pahaa ja nyt omatuntoni kolkutti. Enhän voinut ottaa tuntemuksiani puheeksi, koska muuten pahuuteni tai huonouteni olisi tullut ilmi. Päätin siis vaieta ja yrittää olla reippaampi.

Oireiluni alkoivat siis jo varhain lapsuudessa. Ensimmäinen isompi oirerypäs, jota syömishäiriöksikin kutsutaan, sai vallan ollessani 11–12-vuotias.

En osannut sanoittaa, mistä ongelmani kumpusivat. Vanhempanikaan eivät osanneet, joten oirehdinnan syyt jäivät piiloon. Joka tapauksessa, kävin silloin ensimmäistä kertaa terveydenhoitajan vastaanotolla juttelemassa ongelmistani syömisen kanssa. Sain lähetteen lääkärille, joka ehdotti, että menisin juttelemaan lastenpsykiatrin kanssa. Vanhempani olivat sitä mieltä, etten tarvitsisi ammattiapua. He syöttivät päähäni ajatuksen, jonka mukaan en tulisi ikinä pääsemään töihin tai saamaan koulupaikkaa, jos kävisin ”kallonkutistajalla”. Miten 12-vuotias voisi kyseenalaistaa vanhemman näkemyksen tällaisessa asiassa? Niinpä minäkään en halunnut mennä juttelemaan psykiatrin kanssa.

Oirehdintani loppui yhtäkkiä, tai niin minulle sanottiin. Syömishäiriöni oli selkeästi parantunut, koska painoni nousi entiselleen ja söin taas kunnolla. Liikuin silti päivittäin monta tuntia pakkomielteisesti. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes löysin helpomman vaihtoehdon jatkuvan liikkumisen sijasta; oksentelu. Se mahdollisti myös satunnaisen herkuttelun, koska kalorit oli helppo oksentaa vessanpöntöstä alas. Tässä vaiheessa tiedostin oman masentuneisuuteni ja viiltelin satunnaisesti.

Päädyin juttelemaan Nuotti-valmentajan kanssa, jolle ensimmäistä kertaa pääsin puhumaan perheen sisäisistä ongelmista. Olin silloin 14–15-vuotias.

Valmentaja oli todella empaattinen ja ymmärsi minua. Siitä huolimatta tuntui, ettei hän ottanut ongelmiani tarpeeksi vakavasti. Siitä huolimatta oirehdintani vaikutti ilmeisesti sen verran laaja-alaisista, että sain lähetteen nuorisopsykiatriselle osastolle.

Nuorisopsykiatrian osastolla käytettiin systeemiä, jossa nuoren hoitoon otettiin mukaan myös vanhemmat. Varmasti toimiva konsepti niille, joiden vanhemmat ymmärtävät ja tunnistavat nuoren ongelmat tai ylipäätään uskovat mielenterveysongelmien olevan oikeita sairauksia. Vanhempieni mielestä minulla ei vieläkään ollut mitään ongelmia.

Kävin nuorisopsykiatrisella tapaamassa sairaanhoitajaa noin puoli vuotta, mutta lopetin hoidon alkaessa turhauttamaan. Asiat eivät oikeastaan edenneet, sillä en osannut pukea tunteitani ja ajatuksiani sanoiksi.

Olin niin väsynyt ja emotionaalisesti aivan lukossa. 16-vuotiaana en kokenut, että tunnekortteja läpi käymällä saataisiin mitään konkreettista aikaan. Tuntui, että minua vähäteltiin ja pidettiin pikkulapsena. Hoitajien ja lääkäreiden mukaan olisin ehdottomasti tarvinnut lääkityksen, jotta olisin edes jotenkin selvinnyt arjessa. Vanhempani eivät kuitenkaan suostuneet siihen ja heidän saarnaamisensa takia en uskaltanut edes ajatella lääkityksen mahdollisuutta. Mutta vielä enemmän kuin lääkitystä, olisin tarvinnut läheisteni tukea.

Meni monta vuotta, ennen kun uskalsin hakeutua uudestaan avun piiriin. Masennukseni ja ahdistukseni oli hoitamatta neljä vuotta. Jokainen päivä oli selviytymistaistelua. Koin, etten voisi hyötyä ammattiavusta. Oloni oli kuitenkin niin huono, että apua oli haettava.

Menin terveydenhoitajalle ja ensimmäistä kertaa tuntui, että minua oikeasti kuunneltiin ja ymmärrettiin.

Sain lähetteen psykiatriselle sairaanhoitajalle, jonka vastaanotolla kävin muutaman kuukauden. Hoitajalle oli helppo jutella. Aloin ymmärtää, kuinka paljon olin elämässäni käynyt läpi. Kyseinen hoitaja väläytti ensimmäisen kerran ajatuksen psykoterapiasta. Siitä on nyt kaksi vuotta. Oloni oli epäilevä, mutta toisaalta koin psykoterapian välttämättömäksi, jotta vointini paranisi.

Pian muutin toiselle paikkakunnalle opintojeni perässä ja hoitoni piti jatkua uuden kotikuntani psykiatrisella sairaanhoitajalla. Jätin kyseiselle taholle soittopyynnön, mutta kukaan ei ikinä soittanut takaisin. Ajattelin, ettei minulla ole merkitystä. Ajattelin, etteivät ongelmani ole tarpeeksi isoja hoidon jatkamista varten. Oloni oli kuitenkin niin huono, että olin yhteydessä paikalliseen nuorten tukipalveluita tarjoavaan toimijaan. Sieltä sain oman sosiaaliohjaajan ja kontaktini kyseisessä paikassa jatkui vielä puolitoista vuotta aloittamisen jälkeen.

Mieleni solmut tuntuivat pikkuhiljaa aukenevan, kun sain jutella saman työntekijän kanssa pitkäkestoisesti. Koin turvallisuutta, koska minua ei riepoteltu työntekijältä toiselle niin kuin aiemmin.

Vuosi sitten keväällä oloni oli niin tuskainen, että yritin päästä uudestaan juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Sain lääkärin lähetteen, mutta jostain syystä tarvitsin myös käynnin psykiatrilla ennen hoidon alkamista. Odotin lähes puoli vuotta päästäkseni käymään psykiatrilla, joka arvioisi tilanteeni. Lopulta yli vuosi ensimmäisestä yhteydenotostani ja noin puoli vuotta toisesta yhteydenotosta aloin saada jälleen hoitoa. Minulle ei olla missään vaiheessa selvitetty, miksei ensimmäiseen yhteydenottooni vastattu. Joka tapauksessa, pääsin ahdistuksen lyhytterapiaan. Hoidon aikana vointini huononi, mutta toisaalta sain työkaluja parempaan vointiin. Lyhytterapian hoidon tavoitteena oli valmistaa minua psykoterapiaan, mutta koen valmistautuneeni siihen jo paljon pidemmän aikaa.

Ja nyt, kymmenen vuotta ensimmäiseen mielenterveyden ongelmaani heräämisen jälkeen, istuin psykoterapeutin penkissä tutustumiskäynnillä.

Tilanteeseen liittyy paljon katkeruutta. On uskomatonta, kuinka monen ihmisen vastaanotolla olen käynyt juttelemassa. Kuinka monen ammattiauttajan huoneeseen olen astunut, ja saanut valita istumapaikkani lukuisista eri penkkivaihtoehdoista. Kuinka monelle ihmiselle olen kertonut saman tarinan elämästäni ja kuinka paljon se on muotoutunut näiden monien tapaamisten aikana. Nyt saisin hoitoa, jota olisin tarvinnut jo kymmenen vuotta sitten. Mutta ainakin nyt olin siinä, terapeutin penkissä.

Valoa tunnelin päässä / Ljus i tunneln / Light at the end of the tunnel
Olen 21-vuotias nuori nainen ja opiskelen ensimmäistä vuotta sosionomiksi. Tahdoin jakaa oman tarinani avun piiriin pääsemisestä, jotta se voisi helpottaa sinua. Aina oikeanlaisen avun löytäminen ei ole helppoa tai yksinkertaista ja se voi vaatia valtavan määrän sitkeyttä ja päättäväisyyttä. Oman sitkeyden lisäksi haluaisin korostaa läheisten merkitystä hoidon tukena. Pidetään siis huolta toisistamme! <3 *** Jag är en ung kvinna på 21 år som studerar första året till socionom. Jag ville dela min historia om att söka och få hjälp i hopp om att den kan underlätta för dig. Det är inte alltid lätt eller enkelt att hitta hjälp och det kan kräva en massa enträgenhet och beslutsamhet. Utöver det vill jag betona vikten av de närstående som stöd i vården. Låt oss ta hand om varandra! <3 *** I’m a 21-year-old woman studying social work for the first year. I wanted to share my story of getting help so that you might benefit from it. Finding the right kind of help isn’t always easy or simple, and it might require a lot of persistence and determination. In addition to persistence, the role of your loved ones in supporting your treatment is significant. Let’s take care of each other! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *