Mangomax

8

Aloitin ensimmäisen kerran ammattikorkeakouluopiskelijana vuonna 2010. Muutin uuteen kaupunkiin ja sitä ennen olin pitänyt kaksi välivuotta opinnoista, jonka aikana olin työskennellyt eri tehtävissä ja yrittänyt selvittää omaa juttuani. Jonkin aikaa pohdittuani olin mielestäni löytänyt alan, joka puhutteli ja inspiroi. 

Muutettuani uuteen kaupunkiin, muistan ensimmäiset tunteeni. En ollut koskaan käynyt kyseissä kaupungissa ja kaukaa katsottuna se vaikutti erittäin isolta ja pelottavalta, mutta samalla myös kiehtovalta. Ensimmäinen asuntoni oli huone kolmen hengen solusta. Muistan purskahtaneeni itkuun, koska huone vaikutti erittäin ahtaalta. Olin aikaisemmin asunut avoliitossa suhteellisen isossa asunnossa, joten asumismuoto oli päinvastainen mihin olin aikaisemmin tottunut. Opiskelujeni alkua sävytti myös tuore ero parisuhteesta. Eropäätös oli molemminpuolinen ja se tuntui oikealta ratkaisulta.

Kaikkea tätä uutta ja positiivista varjosti suuret elämänmuutokset ja omat epävarmuudet, jotka olivat vahvasti läsnä kaikessa mitä tein.

Olin ollut erittäin onnellinen, kun olin saanut opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta, koska olin aikaisemmin ajatellut, että en pärjäisi korkeakoulussa saatika saisi opiskelupaikkaa. Kuitenkin opintojen alussa koin jääneeni ulkopuolelle opiskelijaporukoista. Olin sairastellut ensimmäiset puolivuotta jatkuvasti poskiontelontulehduksia ja kärsin jatkuvasta yskästä. 

Oma epävarmuuteni takertui myös kaikkeen negatiiviseen mitä opiskeluyhteisössä tapahtui, kun joku naurahtaen saattoi leikkisästi sanoa tyhmäksi ryhmätehtävän aikana tai kuulin omasta mielestä negatiivista kommenttia ammattikoulutaustastani, koska olin luokan ainoa amis.

En tiedä mitä nämä kommentit tarkoittivat, olivatko ne ainoastaan vitsejä tai jotain muuta, mutta otin ne syvälle itseeni ruokkien lisää epävarmuuttani.

Lopetin ammattikorkeakoulun kesken, koska koin syvää epävarmuutta osaamisestani ja koin olevani opiskeluporukassa ulkopuolinen.

Kymmenen vuotta myöhemmin

Vuonna 2020 aloitin uudestaan korkeakouluopinnot. Olin ollut työelämässä jo pidemmän aikaa ja paluu opintoihin tuntui nyt luontevalta ratkaisulta. Vanhempana ammattikorkeakoulu ei tuntunut enää niin pelottavalta, koska osasin jo siinä vaiheessa kyseenalaistaa omaa sisäistä negatiivista ääntäni. Opinnot sujuivat hyvin ja koin opinnot mielenkiintoisina.

Kymmenen vuoden takaiset ajat olivat jo hieman haalenneet mielessäni, mutta yhtenä päivänä eksyin katsomaan Tuudoa, jossa näkyivät vanhat opintopisteeni ja suoritukseni vuosilta 2010-2012. Todistukseni oli täynnä kakkosia ja sisälsivät palautetta siitä, miten raporttini ja esseeni ovat hajanaisesti kirjoitettuja sekä sisälsivät paljon kirjoitusvirheitä. Lähdeviitteiden merkitsemisestäkin oli paljon huomautuksia.  

En halua tällä sanoa, että numeroilla olisi suurikin merkitys millainen on opiskelijana. Minulle numerot kuitenkin merkitsivät sitä, että en jaksanut yrittää, koska voimavarani olivat vähäiset ja elin oman negatiivisen oletusarvon mukaisesti. Vaikka tästä kaikesta on pitkäkin aika, koin surua luettuani vanhoista kursseista. Aikaisemmin samana päivänä olin saanut lehtorilta palautetta esseestä, joka oli tosi positiivissävytteinen ja sain arvosanaksi kiitettävän. Tämä oli minulle se hetki, jolloin tajusin paljon itsestäni ja menneestä. 

Nykyään osaan olla itseäni kohtaan myötätuntoinen, enkä anna muiden negatiivisten kommenttien vaikuttavan itseeni liiallisesti. Opiskelu aikuisiällä on ollut antoisaa ja koen, että olen tehnyt paljon töitä opintojeni eteen ja se on tuottanut hedelmää. Keskiarvoni on hyvä ja olen pärjännyt hyvin opinnoissa kaikista alkuepäilyistä huolimatta. Koen selättäneeni epäilyt, etten opi ja eikä minusta ole opiskelemaan. 

Katson nykyään myötätuntoisesti kymmenen vuotta nuorempaa itseäni ja toivoisin, että voisin matkustaa ajassa taaksepäin ja antaa itselleni ison halauksen.

Opin tästä kaikesta myötätuntoa itseäni kohtaan ja sen miten tärkeää on, että kohtelee itseään kuin ystävää. Pystyn ihan mihin vain, ja jos tarvitsen apua voin sitä häpeilemättä pyytää. Jos on vaikeaa, keskustelen jollekin johon luotan, eikä minun aina tarvitse pärjätä yksin. Me kaikki epäilemme joskus itseämme, mutta joskus ajatteluaan kannattaa kyseenalaistaa sekä miettiä, onko näissä ajatuksissa oikeasti totuuden ääntä?

Usko sinäkin itseesi, pystyt ihan mihin vaan!

Mangomax
Aikuisiällä ammattikorkeakouluopintojaan jatkanut tyyppi.

2 vastausta aiheeseen “On ok yrittää uudestaan, vaikka kymmenen vuoden päästä”

  1. Johanna Jokinen

    Kiitos tästä opiskelutarinan jakamisesta. Tuli hyvä mieli opintojaan todella myöhään jatkavalle. ❤️

  2. Vanha_pappa :)

    Mulla on melko samanlainen tarina :). Avioero kesken ensimmäisen vuoden, 8 v väli, ja nyt takas. Ja opiskeltavaa alaa vaihtui mielenkiintoisemmaks.
    Ei saa ikinä luovuttaa 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.