Alexandra

1


Viime torstaina herätyskello jätti soimatta – tai sitten nukuin rehellisesti pommiin ihan vain univajeeni takia. Heräsin onneksi puhelimen viestimerkkiääneen, kun luokkatoverini kyseli ryhmäkeskustelussamme lääkäritakin tarpeesta aamun klinikkaopetuksessa. Pienoisessa paniikissa ponkaisen sängystä ylös, ja päättelen minulla olevan kymmenen minuuttia aikaa valmistautua ennen kuin on lähdettävä pyöräillen sairaalaa päin. Potilaat kun eivät odota myöhästyneitä kandeja!

Eilisillalla huolellisesti eteen katettu puurolautanen kahvikuppineen jäävät koskemattomina pöydälle – tummat silmänaluset kaipaavat ehostusta enemmän kuin vatsani aamupalaa. Vuosien harjoittelun myötä osaan piirtää veitsenterävät silmänrajaukset alle minuutissa. Olen jo juoksemassa portaita alas kun muistan unohtaneeni sen kaikista tärkeimmän – punaisen vihkosen, johon kerätään opettajien nimikirjoitukset todisteeksi siitä, että opetuksesta on suoriuduttu.

Valkotakin taskut pullollaan lääkefirmojen esitteitä, vaaleanpunaisen stetoskoopin ja kipumittareiden kera, juoksen Meilahden tunneleita pitkin opetukseen. Hädissäni soitan äidilleni ja muistutan häntä siitä, että tasan kello kymmeneltä minulle on varattava permantopaikka suosikkiyhtyeeni Musen ensi kesän keikalle – viiteen aiempaan konserttiin olen saanut hommattua liput itse, muun muassa lintsaamalla luennoilta. Mutta nyt olen vastuullinen kandi osastokierroksella, enkä lintsaa. Kyyneleet polttelevat jo muutenkin punaisissa silmissäni lukiessani äitini onnettomia viestejä siitä, miten permantoliput menivät sivun suun lippupalvelun kotisivujen häiriön vuoksi. Opettaja vilkuilee minua varoittavasti ja laitan puhelimeni lannistuneena pois. Oma turhamaisuuteni hävettää, ja koitan ryhdistäytyä keskittymällä potilasesimerkkeihin. Olin lukenut aiheesta edellisyönä, mutta aivosumun läpi on hankalaa hahmottaa juuri opeteltuja diagnooseja. Miksi kaikki menee tänään pieleen? Tenttimenestyksen perusteella kuulun kurssini parhaimmistoon, mutta aina välillä tuntuu siltä, ettei minusta ole tähän – aivan niin kuin oma sisäinen lääkäriyteni kuihtuu kasvualustallaan huolellisesta kastelusta huolimatta.

Lounastauko jäi pitämättä kun kierros venähti pitkäksi. Onneksi olin muistanut sujauttaa taskuuni myslipatukoita ennen sairaalaan lähtöä, mutta näen jo silmissäni ravintoterapeuttini huolestuneen ilmeen kertoessani etten taaskaan ehtinyt syödä kunnollista lounasta. Raiteilta en täysin suistu, mutta huonoihin tapoihin lipsahtaminen harmittaa. YTHS:n väeltä olen saanut paljon tukea elämänhallinnan suhteen, joten haluaisin kovasti olla heille mieliksi. Noh, kahvilla ja suklaalla mennään tämäkin iltapäivä.

Kadehdin niitä jotka menevät ajoissa nukkumaan – itse en kerta kaikkiaan pysty nukahtamaan ennen puolta yötä päässä jylläävän ajatusmyrskyn takia.

Vaikka olenkin opiskelijana kunnianhimoinen ja tiedonjanoinen, voin paljastaa, etten ikinä vietä iltapäiviäni kirjastossa oppikirjojen parissa – energiatasoni ei kerta kaikkiaan siihen riitä. Iltaisin istun sitten koneeni ääressä pänttäämässä hoitoketjuja hörppien samalla litrakaupalla inkivääriteetä (kolme ruoka-ainetta jota rakastan yli kaiken; chili-lakritsa-suklaa, inkivääri ja kookos sen kaikissa muodoissa). Kadehdin niitä jotka menevät ajoissa nukkumaan – itse en kerta kaikkiaan pysty nukahtamaan ennen puolta yötä päässä jylläävän ajatusmyrskyn takia. Ellei noloa torkahtelua luennoilla lasketa, päiväunien harrastamiseen en raaski haaskata aikaani. Vapaailtaisin suunnittelen silloin tällöin jonkun tyhjänpäiväisen leffan katsomista ihan vain rentoutuakseni, mutta yleensä olen aivan liian levoton istuakseni paikalla kymmentä minuuttia kauemmin. Mieluummin juoruilen Ruotsissa asuvan parhaan ystäväni kanssa samalla kuin siivoan seitsemäntoista neliön asuntoani – musikaaliartistiksi opiskelevalla ystävälläni on vieläkin intensiivisemmät päivät kuin minulla. Tornisairaalan portaissa ravaaminen ei ole mitään jokapäiväisiin tanssiharkkoihin!

Vaikka sekä perjantai- että lauantaiyö meni juhlimisen merkeissä, yllätyin miten virkeänä ja hyväntuulisena lähdin sunnuntaiaamuna Inkoon syysmaastoon ratsastamaan. Metsän puunlatvojen alla oma merkitsemättömyyteni korostuu, mikä toisaalta edesauttaa sulautumista allani olevaan nelijalkaiseen luonnonkappaleeseen. Hevosen rytmikkäät liikkeet tuntuvat äärimmäisen lohduttavilta. Metsäretkellä kukaan ei odota minulta mitään – kunhan olen satulassa läsnä. Pikkukivet lentää ja reisiä särkee kun ratsuni etenee kiitolaukkaa sorateitä pitkin. Adrenaliiniryöppy kummastikin tyhjentää pääni. Pohjanmaalla ratsastin säännöllisesti, mutta pääkaupunkiin muuttamisen jälkeen en ole omatoimisesti pystynyt ylläpitämään harrastustani opiskelijabudjetin rajoittuneisuuden takia. Mutta onneksi asiaan löytyi mitä parhain ratkaisu – Neljä muuta ryhmän ratsastajaa ovat hekin lääkiksen ratsastuskerhon jäseniä, aivan kuten minäkin. Olen opiskelijajärjestölle kiitollinen siitä, että he pystyvät tarjoamaan minulle hengähdystauon opinnoista rakkaan harrastukseni parissa. Maastoreissun jälkeen sydän hakkaa rinnassa mutaisen turvaliivini alla. Olenko tosiaankin niin rauhaton että tarvitsen jännitystä rentoutuakseni? Tällä kertaa raitis ilma voitti melatoniinilisät, ja nukahdin tyytyväisenä vieraan kanssaratsastajan auton takapenkillä matkalla takaisin Helsinkiin.

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.

Alexandra
Olen 22-vuotias suomenruotsalainen lääketieteen kandidaatti Vaasasta. Isona haluan ratsastaa läpi Islannin niittyjen, adoptoida kaikki Stadin citykanit sekä nähdä syöpäkuolemien vähenevän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *