Hilla Inkilä

8

On torstai ja harmaata. Silti yleinen ilmapiiri ja fiilis on jotenkin rentoutunut: pitkän viikon jälkeen enää viimeinen rutistus edessä, sitten villasukat jalkaan, tv päälle ja Vain elämää pyörimään. Minulla viikonloppu starttasi jo tänään, ja siksi viiletänkin hippulat vinkuen kohti juna-asemaa, josta VR kuljettaa minut pitkäksi viikonlopuksi takaisin kotiseudulle. Kävellessäni Joensuun torin läpi en voi olla miettimättä, että rapiat neljä kuukautta sitten olin tällä samalla aukiolla löysät housuissa pääsykoetta jännittämässä. Ja nyt olen täällä ihan oikeana opiskelijana.

Sen lisäksi, että tänään maa on pudonneita lehtiä täynnä, tuon maagisen pääsykoepäivän erottaa tästä syksyisestä vain se, että olen nyt neljä viikkoa vanha joensuulainen. Kuukauden päivät olen tullut, mennyt, tutustunut, ryhmäytynyt, opiskellut, itkenyt kreikan kurssin mahdottomuutta, nauranut hassuille jutuille, ikävöinyt lukioaikoja, muistellut sitä kuka olen ja mistä tulen sekä ihmetellyt, miten oikein päädyin tähän. Seisahdun liikennevaloihin ja tajuan, että luultavasti en vielä ymmärrä mistään mitään. Että suurimmat oivallukset niin opiskelun, yksin asumisen, itsetuntemuksen kuin kreikan sanaston hallitsemisenkin suhteen ovat  vielä edessä yhtä varmasti kuin sukkani ovat tällä hetkellä märät. Äkkiä tunnen itseni yhtä pieneksi kuin tennarini vieressä hengaileva kastemato.

Seisahdun liikennevaloihin ja tajuan, että luultavasti en vielä ymmärrä mistään mitään.

Valo vaihtuu vihreäksi ja lähden jatkamaan taivaltani. Kuukausi elettyä pohjois-karjalaista elämää on käytännössä pieni aika, mutta merkitykseltään se on ollut eräänlainen alkutaival loppuelämälleni. Tästä lähtien käydessäni kotona Muuramessa lähden sieltä aina takaisin jonnekin. Jonnekin, jolle en vielä ole keksinyt soveliasta nimitystä. Kämppä? Solu? Opiskelijaboksi? Sen ainakin tiedän, että niin viihtyisä kuin 12 neliön huoneeni Joensuun keskustassa onkin, en ole vielä ollut valmis sinunkauppoihin sen kanssa. Minä olen vältellyt kutsumasta sitä kodiksi ja se minua emännäksi. Sitä paitsi enhän minä edes koe itseäni joensuulaiseksi! Täkäläisten mie-sie-puhetyyli on saanut minut kapinoimaan vastaan ja kovaa. Tämä Keski-Suomen sisupussi heiluttaa lippua mään, sään, taksarin, höllimisen, maukkaan ja jyppiläisen hurrikaanisydämen puolesta. Ettäs tiiätte karjalaalaaaaiset.

Ylittäessäni Pielisjokea näen tienviitan Joensuun luvattuun maahan, Ilosaareen, ja tunnen piston sydämessäni. Tarkistan, ettei lähettyvillä ole kovin montaa todistavaa silmäparia ja silitän sitten hellästi sillan kaidetta. On tämä kaupunki ihan kiva. Oikeastaan tosi kiva, lähestulkoon ihana. Lievästä kulttuurisokista huolimatta olen voinut jo nyt tuntea paikan yllättävän omakseni. Neljä viikkoa on riittänyt sellaisen verkoston muodostamiseen, josta en enää halua repäistä itseäni irti. Opiskelijakaverit ovat todella ihania, ja mikä parasta: yhtä pihalla kreikasta ja yliopiston käytännöistä kuin minäkin. Tyttöjen kesken on tietysti jo kuiskittu pojista ja jaettu sydäntä. Kuntosalit ja ryhmäliikuntatunnit ovat tulleet tutuksi ja auttaneet palautumaan pitkistä koulupäivistä. Henkistä pääomaa on saanut vaalia niin kirkon penkissä, hartauksissa kuin opiskelukavereiden kanssa jutellessakin. Oikeastaan asiat Joensuussa ovat paremmin kuin osasin uneksiakaan, tajuan astellessani juna-aseman parkkipaikan halki.

Äkkiä janoan lisää opiskelijaelämää. Siihen sisältyy niin paljon.

Kun istahdan Joensuu-Pieksämäki-väliä puksuttavaan paikallisjunaan, huomaan laskeutuneeni syvälle siihen samaiseen, harmoniseen torstaifiilikseen kuin muukin kansa. En jaksa pahoittaa mieltäni edes siitä, että junassa ei ole wifiä kännykän lataamismahdollisuudesta puhumattakaan. Tiedän, että tuleva syksy ja koko vuosi ovat antaneet itsestään vasta esimakua ja että katkerimmat kyyneleet ovat luultavasti vielä edessäpäin. Samoin on kuitenkin makeimpien naurujen, ropisevien opintopisteiden ja onnistumisien kiljahdusten laita. Äkkiä janoan lisää opiskelijaelämää. Siihen sisältyy niin paljon. Kun juna nytkähtää liikkeelle ja lähtee lipumaan yhä kauemmas itärajasta, vilkutan mielessäni Joensuulle. Jospa ensi maanantai olisi yhtä toivon sävytteinen kuin tämä harmonisen harmaa torstaikin. Sitä odotellessa minulla on onneksi aikaa kulkea lähtöruudun kautta ja käydä kotona akkuja lataamassa. Matkalla kotiin puolestaan on aikaa lukea kreikkaa. Vilkaisen epäilevästi repun taskusta pilkottavaa kirjan kantta ja olen hetken varma, että se iskee minulle silmää. Luen sittenkin mieluummin huomenna.

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.

Hilla Inkilä
Olen pian elämäni kolmannen vuosikymmenen käyntiin polkaiseva, tällä hetkellä siis 19-vuotias naisen alku Muuramesta. Opiskelen Itä-Suomen yliopistossa Joensuun kampuksella ensimmäistä vuotta teologiaa. Tykkään elämästä, Jeesuksesta, crosstrainingista ja kaikenlaisesta kehon haastamisesta, laulamisesta ja rennoista illanistujaisista. Jokainen päivä on lahja, vaikkei siltä aina tunnukaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.