Keski-ikäinen ADHD-opiskelija

7

Diagnoosi antoi vihdoin selityksen sille, miksi opiskelu oli valtavasta kiinnostuksesta huolimatta aina niin kovan työn takana.

Kiinnostunut, innostunut, avulias, sosiaalinen ja energinen. Ehtii aina joka paikkaan eikä kivikään jää kääntämättä. Hullunrohkea ja vähän varomaton. Se, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Sellainen olin lapsena. Itse koin olevani myös kovin erilainen kuin muut ja tulevani toimeen paremmin aikuisten, kuin ikätovereiden kanssa. Ja paremmin vilkkaiden poikien, kuin naapuruston tyttöjen kanssa.

Kokemus erilaisuudesta on seurannut mua koko ikäni. Se väritti jo lapsuuttani synkin sävyin, ja teini-iässä sain ensimmäiset mielenterveysdiagnoosini. Vaikka elämä oli yhtä tunteiden vuoristorataa, ahdistusta ja selviytymistä, peruskoulu ei tuottanut vaikeuksia. Päättötodistuksella pääsin helposti haluamaani lukioon.

Katkeransuloinen opiskelu

Lukio-opiskelu toi musta esiin samalla parhaan sekä pahimman. Koin opiskeluintoa ja menestyin, ja koulumenestyksestä tuli nopeasti oman arvoni mittari. Koulussa oli oltava hyvä, jotta kelpaisi, ja saisi arvostusta paikkaamaan omaa erilaisuutta. Janosin uutta tietoa, lumoiduin asialleen omistautuneista opettajistani ja asioiden yhteyksien oivaltamisesta. Minusta alkoi vähitellen kasvaa humanisti, ja psykologian yliopisto-opinnoista tuli tavoitteeni.

Samaan aikaan kärsin kuitenkin itsenäisen työskentelyn aloittamisen vaikeuksista, aikaansaamattomuudesta, sivupoluille hairahtumisesta sekä toisina hetkinä täydellisyyden tavoittelusta ja uppoutumisesta johonkin niin, etten tajunnut kuluttaneeni pienten yksityiskohtien tarkasteluun ja viilaamiseen suurimman osan käytettävissä olevasta ajasta. Kaikki tuli tehtyä aina viimetipassa, mutta priimaa piti kaiken silti olla. Kunnes jotkut isommat työt, joista mulla oli niin suuret suunnitelmat, eivät koskaan alkaneet tai valmistuneet.

Luokattomassa lukiossa oman ikäluokkani vertaistuki, oma porukka, helpotti suoriutumista ajallaan. Lisäsi mulla oli valtava kiire ja tarve päästä irti, karistaa kaikki vuosien huonommuuden kasaumat yltäni, muuttaa pois hikiältä ja syntyä uudelleen yliopisto-opiskelijana.

En sitten mennytkään yliopistoon

Kirjoitusten kanssa samana keväänä psykologian pääsykokeisiin lukemisesta ei tullutkaan mitään. Kuten ei lukemisesta yleensäkään ole mulla koskaan oikein tullut mitään. Uskomatonta, että koulussa voi pärjätä hyvin 12 vuotta lukematta varsinaisesti yhtäkään koealuetta tai koulukirjaa kokonaan, ihan vaan ”hyvällä päällä”. Se aika oli kuitenkin ohi, kun ei mulle kukaan enää opettanut pääsykoekirjojen sisältöä.

Koska oli mukavampaa olla statukseltaan opiskelija kuin työtön, menin amkiin. Ja huomasin, että mun ”hyvä pääni” toimi taas 2/3 ajasta ja suoriuduin opinnoista. Kunnes hairahduin tekemään kaikkea ihan muuta. Olin niin naurettavan helppo saalis opiskelijatoimintaan rekrytoivalle opiskelutoverille, että oikein hävettää. Olin löytynyt kivan opiskelupaikan, mutta aloilleen ei voinut jäädä. Kaikki kiinnosti ja heti! Töitäkin piti tietysti tehdä, ettei toimeentulo olisi ollut niin opintotuennihkeä. Koska en osannut suunnitella enkä aikatauluttaa opintoja, opiskelijatoimintaa, työtä ja sosiaalista elämää, opintojaksot alkoivat jäädä tekemättä.

Alennustiloja ja ryhtiliikkeitä

Elämä suorituksettomana opiskelijana alkoi kaivertaa sisimpääni pimeää itseinhon syöveriä. En kokenut olevani enää missään hyvä, kun en ollut hyvä opinnoissa. Tuntui, että hakeuduin aina itseäni parempien seuraan, ja tunsin itseni heidän seurassaan surkimukseksi. Aika-ajoin kuitenkin etsin penaalin ja lehtiön, painoin leuan rintaan ja palasin korkeakoululle. Sain taas opinnoista vähän kiinni ja pääsin hiukan eteenpäin. Iso merkitys oli omalla sinnikkyydellä, sosiaalisuudella ja ehdottomasti opiskelukavereilla. Meillä oli hyvä meininki, vaikka olinkin ollut välillä poissa.

Kun työelämä alkoi viimeisen harjoittelujakson myötä näyttäytyä vääjäämättä seuraavana askeleena, ääni päässäni alkoi huutaa, etten halua töihin! Jotain oli keksittävä, ja pian. Hain yliopistoon. Ja pääsin. Olin toteuttamassa vihdoin unelmaani opiskella yliopistossa, kun fuksivuoden syksyllä romahdin. Kahdet opinnot yhtä aikaa tulilla, ja minä sängyssä peiton alle käpertyneenä inhosin ja vihasin itseäni enemmän kuin koskaan. En päässyt kotoa liikkeelle kuin pakon edessä, ja olin totaalinen raunio.

Lyhytterapiaa YTHS:llä ja eka tutkinto pakettiin

Keräilin itseni raunioista YTHS:n yleislääkärille. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin niin pohjalla, että lähdin kokeilemaan masennuslääkitystä. Lääkäri ohjasi mut myös vitoskerroksen mielenterveyspalveluihin, jotka tuohon aikaan olivat YTHS:n nykyisiin mielenterveyspalveluihin verrattuna suorastaan messevät. Vähitellen olo koheni. Keräsin rohkeuteni, ja lähdin keskustelemaan rästitehtävistä opettajien kanssa. Tapasin myös opinto-ohjaajaa, joka kohtasi mut ansaitsemattomalla lempeydellä. Hän sai muhun valettua toivon siitä, että tulen saamaan lisäaikaa tutkinnon suorittamiselle ja pystyn valmistumaan.

Kahdeksan kuukauden jonotuksen jälkeen kävin YTHS:llä kahdenkymmenen kerran lyhytterapian. Mua todella onnisti – psykiatriterapeuttini oli ihan huippu! Opettajien, lääkkeiden, muutamien läheisten ystävien ja terapeutin tuella sain amkin paperit kouraan.

Aikuisten oikeaa elämää

Päädyin tutkinnollani töihin, ja vaikka yritin tasapainotella työssä ja opinnoissa yhtäaikaisesti, opinnot saivat jälleen väistyä. Löytyi oma ala ja töitä, joihin oli palo ja joissa koin olevani hyvä! Elämään tuli puoliso ja yhteinen koti, lyhyessä ajassa lapsi, sitten toinen. Huomattavasti myöhemmin palasin yliopisto-opintoihini, ja kasasin kanditutkinnosta puuttuvat kurssit – kerrankin jo hyvissä ajoin ennen Ison pyörän kohtalokasta pyörähdystä.

Esikoisen varttuessa toi elämä uudenlaisia haasteita. Lapsi oli todella vilkas ja omaehtoinen. Perheemme eli haastavaa lapsiarkea ja luulimme, että se johtuu meistä – ettemme vaan osaa. Monta vuotta saimme hakea apua ja vaatia tutkimuksia ennen, kuin selvisi, että lapsella on adhd. Jonkin verran myöhemmin hänellä diagnosoitiin myös autisminkirjon häiriö.

Lapsen diagnoosit ja niiden perinnöllisyys sai mut äitinä pohtimaan omaa lapsuuttani, omia haasteitani ja peilaamaan niitä lapsen adhd:sta saamaani tietoon. Muuten kaikki täsmäsi, mutta eihän mulla se voi olla, koska en ole vilkas. Ainakaan enää. Enemmänkin jähmeä, usein alivirittynyt sohvaperuna, joka iltasatua lukiessa nukahtaa aina ensimmäisenä. Vertaistukikeskustelut adhd-lasten vanhempien kanssa vahvistivat kuitenkin, että oli myös muita, joiden oireet olivat omieni suuntaisia. Tein adhd-seulan työterveydessä, ja siitä mun diagnoosiprosessi alkoi.

Itsetuntemusta ja opiskelemaan oppimista

Adhd-diagnoosin saaminen oli lopulta äärimmäisen vapauttava ja eheyttävä kokemus. Toisaalta myös kiukunsekaisesti surin siitä, ettei kukaan ollut havainnut adhd:ta aiemmin enkä saanut oikeaa apua aiemmin. Sekundaaristen diagnoosien hetteiköstä oli päästy vihdoin siihen, mitä haasteiden taustalla oli. Itsetuntemuksen lisääntyminen, lääkitys, adhd-aikuisten vertaistuki ja opiskelun aikatauluttamisen ja opiskelutapojen opettelu antoi uskallusta tarttua taas opiskeluun.

Opiskelutapana viimehetken rutistuksiin perustuva suorittaminen on hyvin kuormittavaa. Lisäksi se aiheuttaa ajoittain selkeää alisuoriutumista. Tavoitteet, suunnittelu ja aikataulutus niin tylsältä kuin ne kuulostavatkin, ovat adhd-opiskelijankin opintojen kulmakivet. Niiden pohjalta on hyvä rakentaa erilaisia keskittymistä tukevia tapoja (rutiineja, jotka kaikessa hyödyllisyydessään ovat usein adhd-ihmisen kirosana), tarkkaavaisuutta opiskeluun suuntaava opiskeluympäristö sekä käyttää itsetuntemukseen ja yritys-erehdys -menetelmällä löydettyjä apuvälineitä. Vihdoin näin keski-ikäisenä opiskelijana tuntuu, että alan oppia opiskelemaan. Ja se on ihanaa!

Keski-ikäinen ADHD-opiskelija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.