Matias

7

Haluan jakaa tarinani jännityksestä, ahdistuksesta, häpeästä ja suorittamisesta.

Luonteeltani olen kiltti, empaattinen ja konflikteja välttävä persoona, jonka takia minua kiusattiinkin peruskoulussa. Tämän takia minulla on ollut lukiosta lähtien paha esiintymis- ja sosiaalisten tilanteiden jännitys. Kaikki jännittäjät tietävät mistä puhun; esitelmää pidettäessä kädet tärisevät, ääni värisee ja paita menee märäksi hiestä. Ryhmään, jossa kaikki ovat tuntemattomia, meneminen voi olla jännittäjälle suorastaan kauhua aiheuttava tilanne.

Jännityksestä huolimatta elämäni kotikaupungissa lukion loppuun asti oli melko helppoa. Minulla oli ystäviä sekä koulussa että vapaa-ajalla, ja harrastuksia. Kaikki sosiaaliset tarpeeni oli täytetty, minun ei tarvinnut laittaa tikkuakaan ristiin. Koska kaikki oli aikaisemmin tullut minulle kuin Manulle illallinen, ei minun juuri tarvinnut kehittää sosiaalisia taitoja tai itseäni. Enkä tietenkään siinä iässä näin myöskään hoksannut tehdä. Lapsena leikin aina veljeni ja naapurin lasten kanssa, joten ei tarvinnut opetella kaverien etsimistä.

Kaikki jännittäjät tietävät mistä puhun; esitelmää pidettäessä kädet tärisevät, ääni värisee ja paita menee märäksi hiestä.

Tilanne muuttui, kun muutin opiskelemaan uuteen ja isompaan kaupunkiin. Ensimmäisenä opiskeluvuonna minun ei tarvinnut tehdä paljon töitä kavereiden saamiseksi, sillä uudet opiskelijat ryhmäytettiin ja opiskelijatapahtumissakin täytyi jonkin verran käydä. Huomasin kuitenkin, että ryhmätovereiden ja minun välille jäi jonkinlainen etäisyys. Jännittämisen takia en saanut niin syviä ihmissuhteita kuin toivoin. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen menin suorittamaan armeijan ja vietin viikonloppulomat kotikaupungissani, tutuissa ja turvallisissa oloissa. Elämä oli taas helppoa. Armeijan jälkeen jäin lisäksi kesätöihin kotiseuduilleni.

Armeijan jälkeen palatessani opintojen pariin huomasin jääneeni, tai jättäneeni itseni miltei täysin yksin. En ollut pitänyt ensimmäisen vuoden opiskelutovereihini yhteyttä armeijaan lähdön jälkeen, enkä hoksannut tai uskaltanut ottaa heihin yhteyttä enää. Huomasin istuvani luennoilla aina yksin, hiljaa, turvallisen välimatkan päässä muista ihmisistä. Ahdistus ja jännitys oli pahimmillaan. Muistan, että pelkästään yksin lounaalle ruokalaan meno oli suunnattoman ahdistavaa. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, missä vain olin yliopistolla. Tuona aikana olin myös varmasti masentunut. Häpesin tilannettani, enkä halunnut puhua siitä edes vanhemmilleni.

Vaikka sosiaalisten tilanteiden jännitys ja masennus teki elämästäni vaikeaa, minussa oli jokin voimavara, joka sai minut menemään luennoille, ja suoriutumaan opinnoista ja velvoitteista. Tämä voimavara pakotti minut tekemään pakolliset esitelmät, vaikka stressasinkin niitä viikkoja etukäteen. Huomasin, että jännityksestäni huolimatta yritin aloittaa keskusteluja tuntemattomien kanssa. Kun menin puhumaan ihmisten kanssa vaikka minua pelotti ja jännitti, niin tilanteen jälkeen oli suorastaan euforinen olo, sillä olin juuri voittanut pelkoni.

Jatkoin tällaista itseni harjoittamista, ja huomasinkin että jännitys hellittää otettaan. Rupesin saamaan jopa uusia kavereita luennoilta. En kuitenkaan ikinä tiedostanut, että jännitys on minulle ongelma. Enkä myöskään tiedostanut, että voisin mennä puhumaan siitä jollekin. Perheessäni mieluummin vaiettiin vaikeista asioista, kuin puhuttiin niitä läpi.

Kaikesta huolimatta uskalsin myöhemmin lähteä ulkomaille vaihto-opiskelun merkeissä. Siellä tapasin yhtäkkiä paljon erilaisia ja uusia ihmisiä. Jäin aluksi suhteellisen yksin, mutta aktiivisuuteni ansiosta päädyin mahtavaan kaveriporukkaan. Vaihdossa tapahtui paljon henkistä kasvua, sillä jouduin usein erilaisiin ja uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Vanhat ystäväni ja vanhempani sanoivatkin, että palasin ihan uutena ihmisenä ulkomailta. Vielä vaihdon jälkeenkään en täysin tiedostanut enkä käsitellyt jännitysongelmaa.

Jännityksen takia parisuhde-elämäni oli ollut kovin hiljainen. En ollut ikinä ollut parisuhteessa. Suomeen palaamisen jälkeen löysin itseni sellaisesta. Olin samaan aikaan muuttanut jälleen uuteen kaupunkiin suorittamaan opinnäytetyötäni, joten siihen aikaan elämääni oli tullut paljon uutta. Niin kuin monen ensimmäinen parisuhde, tämäkin päätyi eroon. Itkin eron jälkeen monta viikkoa putkeen. Huomasin, etten itkenyt itse eron takia. Eron jälkeen tajusin, etten ollut vanhaan tyylini panostanut juurikaan sosiaalisen verkoston luomiseen, enkä kaikkien niiden vuosien jälkeen ollut käsitellyt ongelmaani, jännitystä, joka vieläkin rajoitti elämääni. Minua pelotti, miten minun kävisi. Tuntui, että jäisin taas yksin, niin kuin aikaisemmin yliopistossa. Tajusin, että jollen käsittele ongelmiani, tilanteeni ei tule muuttumaan. Ero ikään kuin mursi padon, jonka yli vuoti kaikki viime vuosien ongelmat.

Tajusin, että minun on vihdoin tehtävä jotain. Otin yhteyttä YTHS:ään, ja sieltä minut ohjattiin psykoterapeutille. Psykoterapiassa tajusin, miten pahassa jamassa olinkaan ollut aikaisemmin, mutta myös sen miten paljon olin tsempannut itseäni ja miten vahvana olin pysynyt vaikeina aikoina. Mitä enemmän käsittelimme asioitani terapeutin kanssa, sitä enemmän tajusin miten paljosta olinkaan selvinnyt ja kuinka kauan olin sinnitellyt hakematta apua.

 Olen oppinut sen, minkä olen alitajuisesti tiennyt, että jännitys ei parane pelottavia tilanteita välttelemällä. En myöskään häpeä sitä enää niin paljon kuin ennen.

Terapian aloittamisen jälkeen jännitys on helpottanut huomattavasti. Jännitys ei ole kadonnut, eikä varmaan tule täysin ikinä katoamaankaan. Sen sijaan olen oppinut suhtautumaan itseeni sekä jännitykseen lempeämmin. Olen saanut työkaluja jännityksen ja tunteitteni käsittelemiseen. Mikä tärkeintä, olen myös oppinut, niin kuin aikaisemmin olen alitajuisesti tiennyt, että jännitys ei parane pelottavia tilanteita välttelemällä. En myöskään häpeä sitä enää niin paljon kuin ennen. Olen liittynyt kerhoon, jossa harjoitellaan puheiden pitämistä. Vastikään pidin ensimmäistä kertaa esitelmän ilman aikaisempia jännityksen stressioireita, mikä tuntui mahtavalta.

Tärkein oppimani asia on, että muutos ja kasvun suunta lähtee itsestä. Harva hoksaa antaa apua sellaiselle, joka ei sitä pyydä. Opiskeluiden aikana olen nähnyt yliopistolla monia kaltaisiani jännittäjiä. Kannustankin teitä pyytämään apua, sillä itse en niin pitkään aikaan hoksannut, vaikka olisi pitänyt. Se voi saattaa liikkeelle lumipallon, joka kasvaa nopeasti ja antaa niin paljon hyvää. Niin kuin omassa tapauksessani, aktiivisuus auttaa paljon, mutta ilman avun pyytämistä työkalut ovat rajatut.

Koin, että tämän tarinan jakaminen auttaisi itseäni käsittelemään omaa kokonaisuuttani paremmin, sekä toimisi inspiraationa muille jännittäjille. Ja miksei myös muillekin!

Matias
Olen 25-vuotias tekniikan opiskelija, joka tällä hetkellä painiskelee diplomityön parissa. Rakastan urheilua, hyvää ruokaa ja matkustelua ja kuuntelen metallimusiikkia kovaa! Nautin ystävien seurasta ja syvällisistä keskusteluista, ja nykyään myös esitelmien ja puheiden pitämisestä.

Yksi vastaus aiheeseen “Jännityksen kahleet”
  1. Päivi

    Moi. Olen kokenut aivan samaa kuin mitä Matias on kirjoittanut ja sekin että iän myötä en jännitä enää sitä esitelmän tai puheen pitämistä. Vaikka aiemmin juuri se esitelmän pitäminen oli kauheinta mitä koulussa piti tehdä koska jännitys oli 100% aina näissä tilanteissa.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *