Bileet, approt, sitsit, vujut, risteilyt. Tuutorien puheessa ja luokan Facebook-ryhmässä vilahtelee mainintoja tulevista opiskelijatapahtumista. Whatsapp-ryhmässä keskustellaan, kenen luona nähdään ja mitä tehdään. Tänään juodaan, huomenna pelataan mölkkyä. Ollaan yhdessä, tehdään jotain! Joo! Todellakin! Mennään uimaan! Huomenna hei kaikki messiin!
Istun sängyllä, kyyneleet silmissä. Suljen puhelimen, vältän sirottelemasta suolaa haavoihin.
Minäkin haluaisin lähteä. Esteitäkään ei näyttäisi olevan; olenhan hymyileväinen, muista kiinnostunut ja avoin, ilman fyysisiä rajoitteita. En kuitenkaan voi. En siksi, ettenkö haluaisi, vaan siksi, että en pysty. Olen erityisherkkä. ”Ylikuormitun liikaa, en voi osallistua” kuulostaa ehkä tekosyyltä jonkun mielestä. Se on kuitenkin totisinta totta. Yhden (selvin päin vietetyn) bileillan jälkeen saatan olla niin poikki, että tarvitsisin viikon lepoloman. Vilkkuvat valot, basson jytke, ihmisten kakofoninen kailottaminen, tupakan pistävä ja alkoholin ylimakea haju, vasten horjahtelevat ihmiset väentungoksessa. Viisi syytä, jotka kuluttavat minut täysin loppuun. Syitä, joita ei-erityisherkkä tuskin pystyy koskaan ymmärtämään, vaikka yrittäisi.
Kaikkiin tapahtumiin liittyy vähintään isoja ihmismääriä, paljon ääntä ja visuaalisia ärsykkeitä. Se ei toki tarkoita, ettenkö voisi osallistua. Pitää vain valikoida tarkasti. Haluanko todella osallistua? Onko se kokemuksena sen arvoista, että kestän päiviä ylivirittyneisyyttä sen jälkeen? Ehkä. Moni tapahtuma tuntuu siltä. Ainakin haluaisin hengailla luokkalaisten kanssa. Sekään ei ole aina mahdollista. Ei ainakaan nyt, kun vasta alkaneeseen kouluun sopeutuminen vie valtaosan energiasta. Toisin sanoen, en pysty mihinkään ylimääräiseen juuri nyt, kun kaikki ylimääräinen olisi kaikista olennaisinta. Koulun alussa muodostetaan ensivaikutelma, joka saattaa (oman kokemukseni mukaan) olla hyvinkin pitkään hyvin merkitsevä. Miten ihmeessä saan välitettyä itsestäni kuvan avoimena ja mielenkiintoisena ihmisenä, jos en koskaan näyttäydy missään? Mitä, jos minulle ei ole paikkaa tässä luokassa, koulussa, maailmassa?
Osallistumattomuus olisi itselle helpompaa, jos se johtuisi muista menoista. Jos harrastaisin niin paljon tai jos minulla olisi paljon muita kavereita, joita tavata. Mutta nekin asiat kuluttavat minua, vaikka olisivat miten hauskoja. Siksi niitäkin pitää valita harkiten. Satuttaa istua kotona tai lähteä kävelylle metsään vain siksi, että tietää sen ansiosta jaksavansa seuraavana päivänä koulussa olla toimintakykyinen. Satuttaa olla poikkeava. Satuttaa, että niin moni korkeakoululaisen aktiviteetti on sellainen, johon osallistuminen vaatii minulta valtavasti tai ei vain ole mahdollista tai hyvinvointini kannalta järkevää. Ehkä, jos kävisin koulua isommassa kaupungissa, vaihtoehtoja olisi minunkin laisilleni. En voi kuitenkaan olla kovinkaan paljon isommassa kaupungissa. Ihmismäärät ja liikenteen melu, näet.
En halua muuttua kyyniseksi. Haluan muistaa, miten paljon herkkyyteni minulle antaa kaikesta huolimatta. On uskomattoman ihana tunne, kun joku uskaltaa kertoa minulle jotain luottamuksellista, koska kokee herkkyyteni ja empaattisuuteni ansiosta voivansa luottaa minuun. Rakastan liikuttua taiteesta syvästi ja rakastan puhua syvällisiä niiden muutamien ihmisten kanssa, joiden kanssa voin. Rakastan metsää; sitä, miten kokonaisvaltaisesti ja voimakkaasti voin aistia sen ympärilläni, ja miten paljon sitä osaan arvostaa, koska se on yksi tärkeimmistä palautumisympäristöistäni. Rakastan, miten monesti onnistun näkemään ihmisissä hyvää, ehkä sellaistakin, mitä ihminen itse ei näe. Olen ylpeä siitä, miten lempeästi ja empaattisesti osaan suhtautua muihin.
Kaikella on kääntöpuolensa. Ilman raastavia ominaisuuksiani minulla ei olisi arvokkaita ja hienoa ominaisuuksiani. Silti joskus toivon, että (korkeakoulu)maailma oppisi vielä paremmin arvostamaan ja ottamaan huomioon herkkyyttä. Että se ymmärtäisi, miten juuri herkkyyttä kaivataan. Ja että itse jaksaisin olla rohkeasti herkkä, minä, siihen asti ja sen jälkeen.
<3 <3 lämmin halaus sinulle! Tämä oli tärkeä teksti minulle ja varmasti monelle muullekin.
Voin oman kokemukseni kautta ymmärtää ja samaistua kertomiisi asioihin. Itsekin olen yliopisto-opintojeni puolesta törmännyt juuri kuvatunlaisiinn menoihin osallistumattomuuden syihin ja kokenut, että syyni jättää osallistumatta ovat toisten korvaan typeriä.
"…niin moni korkeakoululaisen aktiviteetti on sellainen, johon osallistuminen vaatii minulta valtavasti tai ei vain ole mahdollista tai hyvinvointini kannalta järkevää", tämä on hyvin totta minunkin kohdallani. Tarvitsen lisäksi "valmistautumisaikaa" muiden ihmisten kohtaamiseen, sillä herkkyyteni lisäksi olen introvertti luonteenlaatu enkä jaksa olla suurissa ihmisryhmissä "vuorovaikuttavasti" kovinkaan kauaa ennen kuin jo kaipaan akkujen lataamista. Ja vaikka viihdyn omissa oloissani, on kurjaa välillä, kun ei kykene menemään spontaanisti mukaan sosiaalisiin rientoihin, tutustua huolettomasti muihin ja muodostaa uusia ihmissuhteita, kun kaikki tämä vaatii etukäteisvalmistautumista tilanteisiin, itsensä psyykkaamista ja rohkaisemista – j o k a k e r t a.
Herkkyytesi on arvokasta, sinä olet arvokas. Kiitos, kun kirjoitit tästä aiheesta. <3
Tärkeä kommentti. Tämäkin on yksi näkökulma esteettömyyteen. Onko toiminta aidosti esteetöntä jos siihen voi osallistua ainoastaan kovassa melussa ja tungoksessa viihtyvä ihminen? Olisiko mahdollista järjestää isoihin (opiskelija)tapahtumiin myös chillaustiloja joihin voisi tulla viihtymään, rauhoittumaan ja lepäämään? Tulee myös heti mieleen monia aktiviteetteja joissa kirjoittajan kaltainen herkkä voisi viihtyä: vaikkapa opiskelijoiden taide- ja luontokerho ja koontumiset rauhallisissa, kodikkaissa tiloissa mukavan pientyhmän kesken. Opiskelijatoiminnassa mennään ehkä helposti ”näin on ennenkin tehty” -mentaliteetilla ottamatta opiskelijoiden moninaisuutta riittävästi huomioon. Myös herkkien tulisi olla suunnittelemassa toimintaa: heillä (meillä) on luontaista asiantuntemusta mm. viihtyisyyden huomioimiseen. Tästä hyötyisivät myös vähemmän herkät. Herkkiä on kuitenkin usein pidetty heikkoina, mikä on saanut meidät häpeämään itseämme. Muutosta on kuitenkin ilmassa! Toivon kaikkea hyvää kirjoittajalle. Et todellakaan ole ajatuksinesi yksin.
En tiedä mitä sanoisin, etten vain toistaisi sitä mitä tällaisissa kommenttikentissä yleensäkin sanotaan. Sanon sen silti: tämä oli kuin itseni kirjoittama.
Pelottavissakin määrin.
Ymmärrän sinua. Et ole yksin.
Olet arvokas just sellaisena kuin olet. Kaikkine ominaisuuksinesi, kaikissa elämäntilanteissa.
Hienoa että muistat myös kolikon kääntöpuolen. Pidä ainutlaatuisen hyvät puolesi jatkossakin mielessä ja pidä itsestäs huolta just sulle oikealla tavalla.
1) Koska vain siten voit olla yhtään kenellekään hyödyksi: itsellesi, läheisellesi, yhteiskunnalle.
2) Ei se määrä vaan se laatu. Kun valitset itsesi kannalta oikein miten ja keiden kanssa aikaasi vietät, sua lähestyvät henkilöt ovat hekin ”oikeanlaisia”. Arvostavat sua sellaisena kuin olet siis.
3) Riität sellaisena kuin olet. Kun teet parhaasi eli työsi hyvin, käyttäydyt hyvin ja pidät itsestäs huolta, tuppaat saamaan aikaan hyvän kuvan itsestäsi ympärillesi ilman yrittämistä. Parhaansa tekeminen riittää ja monesti se voi olla paljon enemmän kuin ”jonkun muun vastaava suoritus”. Sillä hyvää asennetta ja aitoa välittämistä ei saa hankittua jollei se tule sisäisestä motivaatiosta. Ja sitähän meiltä erityisherkiltä löytyy.
Tätä yllä olevaa jauhan aina itselleni kun teen kertomasi kaltaisia valintoja.
Kaikkea hyvää sulle!
Yst. terv. HSP91
Kulttuurituottaja amk (2017 alk.)
Kuuntelin (kun kerran pystyi kuuntelemaan) tämän kyyneleet silmissä, samaistun niin voimakkaasti. Aivan ihana kirjoitus, kiitos! <3 <3