Elisa Arvola

10

’’Rakas päiväkirja. Miks mä o☹n niin rumanäkönen? Mä en itekkään kestä mua misks kaikki vihaa mua niin hirveesti. Siks varmaan kun mä olen niin tyhmä. Mitä mä teen?’’

Täytin tämän vuoden lokakuussa 23 vuotta ja sain epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin reilut kaksi vuotta sitten. Psykiatrisen terveydenhuollon piirissä olen ollut kuitenkin jo kahdeksannesta luokasta lähtien. Epävakaan diagnoosia edeltäneiden kuuden vuoden aikana diagnooseinani ovat olleet masennus sen eri vakavuusasteilla, ahdistuneisuushäiriö ja posttraumaattinen stressihäiriö. Lisätutkimuksia minulla toteutettiin myös muun muassa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sekä eri dissosiaatiohäiriöihin liittyen.

Yllä oleva sitaatti on lainaus elämäni ensimmäisestä päiväkirjasta, jonka hankin ensimmäisellä perhelomallani Turkissa vuonna 2003. Olin juuri aloittanut ensimmäisen luokan ja kirjoittamaan opittuani innostuin niin tarinoiden kuin päiväkirjankin kirjoittamisesta. Monissa merkinnöissä läpi paistaa lapsena kokemani uteliaisuus, innokkuus ja rakkaus ihmisiä sekä ennen kaikkea eläimiä kohtaan. Kuitenkin näiden onnellisten sivujen välissä on useita hyvin itsevihasävytteisiä merkintöjä omasta ulkonäöstäni, aina uusia suunnitelmia kuinka kykenen muuttamaan omaa persoonaani, pelkoa yksinjäämisestä ja vaikeuksistani kommunikoida ihmisten kanssa.

Persoonallisuushäiriöiden olennainen piirre on jo nuorella iällä ilmennyt itsepäisen jäykkä kokemisen tai käyttäytymisen tapa.

Häiriöt ovat luonteeltaan kehityksellisiä, jotka alkavat lapsuudessa, nuoruudessa tai viimeistään nuorella aikuisiällä. Epävakaata persoonallisuushäiriötä kuvaa muun muassa tunnetilojen ja minäkuvan laaja-alainen epävakaus, itsetuhoinen impulsiivisuus, hylätyksi tulemisen pelko, alttius ärtyä helposti ja vaikeus kontrolloida erityisesti suuttumusta. Päiväkirjamerkintöjeni avulla olen kyennyt havainnoimaan häiriöni kehitystä – lapsuuteni äärimmäisen vääristynyt minäkuva kehittyi teinivuosien ja nuoren aikuisiän myötä suuriksi ongelmiksi kommunikaatiossa ja ihmissuhteissa.

Koin pitkään olleeni yksi stereotyyppisen vaikeista teineistä. Olin jatkuvasti itsetuhoinen kehittäen kiinnijäätyäni uusia, helpommin piilotettavia tapoja rankaista itseäni fyysisesti. Koin voimattomuutta hallitsemattomien tunteiden, erityisesti vihan suhteen. Tunsin jatkuvaa kroonista tyhjyyden tunnetta sisälläni.

En halunnut toimia niin impulsiivisesti, en halunnut kokea niin absoluuttista vihaa toisia ihmisiä kohtaan mitä koin. En myöskään halunnut satuttaa niin monia ihmisiä sanoillani ja teoillani mitä tein. Olisin halunnut kommunikoida paremmin. Olisin halunnut tuntea vähemmän. Tuntui uskomattoman pahalta huomata omien tunteiden olevan niin voimakkaita ja ymmärtää, etteivät muut yksinkertaisesti ymmärtäneet omien tunteideni voimakkuutta. Olin tietoinen haitallisista toimintamalleistani, mutta koin niiden hallitsemisen mahdottomaksi. Epävakaata on tietyissä tutkimuksissa kuvattu kivuliaimmaksi henkiseksi kivuksi. Seitsemän kymmenestä epävakaasta yrittää elämässään itsemurhaa ja joka kymmenes siinä onnistuu.

’’26.1.2014 Mä vihaan tätä. VIHAAN! Vihaan tätä maailmaa. Vihaan sitä, etten sopeudu tänne. Vihaan sitä ku en voi olla normaali ja terve. Vihaan etten oo tarpeeks hyvä. Must tuntuu, että kaikki pahenee koko ajan. En parannu koskaan, koska oon niin vitun sekasin, ettei ketään voi auttaa mua. Mä koitan uskoa ihmisten sanohin mut mä en voi. En osaa. Väännän ihmisten sanomista pahaa mun mielessä, vaikka ne tarkoittais hyvää. Mun ajatukset soimaa kui huono ihminen oon, miten ketään ei halua mua, esittää vaan ja miten olisin parempi kuolleena. Pystynkö mä ikinä parantumaan vai oonko mä syntyny olemaan masentunu, aina reagoimaan yhtä rankasti epäonnistumisiin? Mun viha itteeni kohtaan on liian syvällä…ei sitä voi parantaa.’’

Vuosien käynnit psykologilla ja psykoterapiassa kuin myös kiinnostuminen psykologiaan tarjosivat minulle paljon keinoja oman itseni tarkasteluun.

Koen olevanikin nykyään suhteellisen hyvä tarkastelemaan käytökseni taustalla vaikuttavia tekijöitä sekä kuvailemaan tuntemiani asioita. Minulta on kuitenkin puuttunut taidot, jolla olisin voinut hyödyntää kaikkea päässäni olevaa tietoa.

Välillä minusta tuntuikin, että taitoni omien kokemusten ja tunteiden kuvailuun saivat minut vaikuttamaan parempivointiselta kuin itse asiassa olin. Koin myös äärimmäistä häpeää kaikista ajatuksistani ja tuntemuksistani, koska ymmärsin niiden olevan väärin.

Ymmärsin, että oli aiheetonta tuntea niin suurta vihaa ihmisiä kohtaan turhien pikkuseikkojen takia. Ymmärsin omien tunnemyrskyjen, vihan purkauksien ja paikoitellen hyvin manipuloivan käytökseni olevan äärimmäisen epäreilua muita ihmisiä kohtaan.

Ymmärsin tuottaneeni elämässäni tärkeille ihmisille uskomatonta kärsimystä, jota he eivät ansainneet.

En uskaltanut puhua kaikesta siitä toiminnasta, joka oli tuhonnut elämässäni ihmissuhteen toisensa perään. Koin kertomisen myötä ihmisten näkevän ”todellisen” luonteeni. Pelkäsin, että muut näkisivät minut niin kuin minä olin nähnyt itseni niin monien vuosien ajan.

Kuulin epävakaasta persoonallisuudesta sattumalta kuunnellessani podcastia vuoden 2018 alussa. Podcastissa oli vieraana epävakaan diagnoosin saanut henkilö, joka kertoi avoimesti oireistaan ja kokemuksistaan. Muistan hämmentyneeni äärimmäisen paljon ymmärtäessäni henkilön puhuvan asioista, joita olin pitänyt häpeissäni sisälläni kaikki nämä vuodet. Toin asian ilmi psykiatrini kanssa ja persoonallisuustestien jälkeen sain reiluilla pisteillä epävakaan diagnoosin.

Mieleeni on jäänyt kuitenkin psykiatrin kysymys siitä, haluanko kyseisen diagnoosin kirjattavaksi tietoihini. Syynä oli epävakaan yllä leijuva stigma terveydenhoitohenkilökunnan puolelta.

Psykiatrini kertoi minulle, että epävakaan diagnoosin takia on mahdollista, että jotkut lääkärit voivat evätä häiriöni haasteellisuuden takia pääsyni esimerkiksi laitoshoitoon. Epävakaita kuvataankin usein haluttomiksi hoidon suhteen, itsekkäiksi, manipuloiviksi, yleisesti vaikeiksi ja huomiota hakeviksi. Halusin kuitenkin stigmoista huolimatta häiriön kirjattavaksi. Koin onnellisuutta ja ennen kaikkea suurta helpotusta siitä, että lähes kymmenen vuoden jälkeen sain tarvitsemiani vastauksia.

’’5.7.2020 Oon vaan niin poikki. En kestä sitä, että tän elämän pitää kestää niin kauan? Mikä järki on elää lähemmäs 100v.? Ei siinä ole. Oon niin yksinäinen ja tuntuu, että joka päivä se tulee raskaammaks ja raskaammaks kantaa. Ei muut välitä. Äiti ja perhe ehkä, mut ei muut. En mä kestä.’’
’’18.8.2020 Haluan vaan kuolla. En oo intohimonen mistään, en oo hyvä missään. En halua elää. MIKSI MÄ OLEN TÄÄLLÄ? EN HALUA.’’

Pääsin pitkän odotusajan jälkeen osallistumaan syksyllä 2020 lyhennettyyn dialektiseen käyttäytymisterapiaan (DKT), joka on kehitetty alun perin juuri epävakaan persoonallisuuden hoitoon. DKT on luonteeltaan käyttäytymisterapiaa, jossa opetellaan niin tunnetaitoja kuin vuorovaikutustaitoja.

Sain vihdoin konkreettisia neuvoja, joita olin kaivannut vuosien ajan. Opin ymmärtämään ja vaikuttamaan itseeni ja toimintamalleihini aivan uudella tavalla.

Ymmärrän, että synnynnäisen masennuksen sijaan oman toimintani taustalla on vaikuttanut oma biologinen tunnesensitiivisyyteni. Tällä viittaan biososiaalisen teorian ajatukseen siitä, että toiset ovat synnynnäisesti herkempiä tunneärsykkeille sekä myös käyttäytymisen säätely on toisille vaikeampaa kuin toisille. Tällöin erityisesti impulsiivisuuden hallinta on vaikeaa.

Kykenin näkemään myös, kuinka kasvuympäristöni ei ollut sopeutunut tunnesensitiivisyyteni. Tämä ei tarkoita, että vanhempani tai sukulaiseni olisivat tietoisesti invalidoineet tunteitani tai luoneet minulle huonon kasvuympäristön – kaikkea muuta. Koen lapsuuteni hyvin onnellisena, mutta samalla kykenen näkemään asioita, jotka ovat olleet ongelmia oman tunnesensitiivisyyteni takia. Perheeni ei yksinkertaisesti tiennyt. Huonosti sopeutuvan kasvuympäristön ohella epävakaan persoonallisuuden syntyyn on huomattu vaikuttavan muun muassa lapsuuden trauma(t), perheen aikaisempi historia mielenterveysongelmissa, poikkeavuudet aivoissa sekä laiminlyövä kasvuympäristö.

En voi sanoa parantuneeni, mutta voin sanoa olevani oikealla polulla.

Kehittämäni haitalliset selviytymisstrategiat ja toimintamallit ovat olleet vallassa lapsuudestani lähtien. Niiden muuttaminen ei tapahdu muutamassa kuukaudessa, vaan muutos vaatii pitkäjänteistä työtä, joka ei todellakaan aina ole helppoa. Yhä edelleen tulee päiviä, jolloin en pääse ylös sängystä. Yhä edelleen tulee tilanteita, joissa impulsiivisuuteni tekee tuhojaan tai ajaudun haitallisten toimintamallien noidankehään. On vain hyväksyttävä tekemänsä virheet ja yritettävä uudelleen eikä koskaan luopua toivosta.

Koen nykyään epävakaudessani olevan myös hyviä puolia. Vaikka vihani on räiskyvää, niin on myös rakkauteni.

Rakastan ja välitän koko sielullani, vaikka se välittyykin ajoittain väärin tavoin. Olen kovan ulkokuoren sisällä hyvin empaattinen, joka myös ajaa minut imemään itseeni ympärillä olevien ihmisten tunteet. Ennen kaikkea uskon epävakaan tehneen minusta erittäin vahvan henkisesti ja opettaneen minulle paljon asioita elämästä ja itsestäni, joita en olisi luultavasti ilman sitä oppinut.

’’17.11.2020 Voisin jopa sanoa olevani onnellinen. Vitut, mä olen onnellinen. Se on ihan saatanan hyvä tunne. Tiedän, ettei yli 10 vuoden haitalliset mallit katoa yhdessä syksyssä, mutta mä tiedän osaavani kohdata, käsitellä ja päästää niistä irti. Joten vaikka DKT:n loppuminen 2 viikon päästä aiheuttaa surua ja ehkä myös pelkoa, mun päällimmäisinä tunteina on kiitollisuus ja toivo. Kiitollisuus siitä, että pitkän odotuksen jälkeen pääsin ryhmään, jossa on mahtavia tyyppejä ja joka opetti mulle enemmän kuin koskaan osasin kuvitella. Ja toivo siitä, että mä todella selviän. Toivo oikeesti onnellisesta elämästä. Se on asia mitä en oo 10 vuoteen uskonut mahdolliseksi.’’

Lisätietoa ja apuja:
Dialektinen käyttäytymisterapia
Mielenterveystalon epävakaan persoonallisuushäiriön itsehoito-opas
Oma mieli
Eggshell thearpy

Elisa Arvola
Olen 23-vuotias valtiotieteiden kandidaatti, joka opiskelee viimeistä vuottaan poliittista historiaa Turun yliopistossa. Rakastan eläimiä, luontoa ja maailmankaikkeuden sekä ihmismielen pohtimista. Työskentelin Nyytillä korkeakouluharjoittelijana kesällä 2019.

Yksi vastaus aiheeseen “Epävakaa persoonallisuus – kirous ja lahja”

  1. Marjaana

    Ihan todella koskettava, väkevä, tunnerikas, hyvin jäsennelty ja elämäniloinen kirjoitus sulta, Elisa! Upeeta, että kirjoitit tästä aiheesta ja hienoa Nyyti, että annatte platformin aiheeseen liittyvän stigman vähentämiseen. Varsinkin noi päiväkirjamerkinnät toi tähän todella henkilökohtaisen ja hyvän konkretian tason.💙 Hienoa kuulla myös, että DKT:stä on ollut noin merkittävä apu!

    Terkuin Marjaana, myös harjoittelija vuosimallia 2019!

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *