Laura Niemi

2

Kalenteri täyttyy samaan tahtiin, kuin illat hämärtyvät. Kandiseminaarit loistavat punaisella alleviivaustussilla merkattuna. Samaan aikaan kalenterissani on fuksivuoteen kuuluvia tapahtumia. On tutustumisilta, fuksiaiset ja vaikka mitä. Kuinka tähän on päädytty ja miksi? Toivottavasti oma tarinani rohkaisisi muitakin mietteliäitä.

”Ei se vaihtamalla parane” sanoi mummoni kerran ollessani lapsi. Uskoin tähän jonkin aikaa, mutta tätä vanhaa sanontaa en kuitenkaan enää oman lyhyen elämänkokemukseni saralta allekirjoita. Joskus vaihtaminen voi olla elämää mullistava kokemus ja avata ovia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Minun tapauksessani on vaihtunut pääaine – ja kunnolla onkin.

Opintieni ei ehkä ole se perinteisin tai tavallisin. Olen ”uusivanha” opiskelija, toisaalta fuksi jälleen ja toisaalta neljännellä vuosikurssilla. Suuntasin suoraan lukiosta kohti erityisopettajaopintoja varmana tulevaisuudestani ja ammatinvalinnastani. Suoritin tyytyväisenä kursseja sen kummemmin kyseenalaistamatta valintojani. Sain uusia ihania ystäviä ja viihdyin uudessa ympäristössäni.

Toisen opintovuoden aikana muistan ajatelleeni ensimmäisen kerran, että olenkohan sittenkään sillä minulle soveltuvimmalla alalla. Mietin, mitä oikeasti haluaisin tehdä kenties loppuelämäni? Mikä minua oikein motivoi lukemaan tentteihin pimeinä syysiltoina? Nämä ajatukset tuntuivat silloin aika hurjilta. Eikö elämä menisikään niin kuin suunnittelin? Mitä minun kannattaisi tehdä? Hetken tuntui, että olen umpikujassa. Opintoja oli toisaalta jo suoritettuna niin paljon, että tuntui tyhmältä harkita muutakaan. Päädyin tuumailemaan vielä vuoden ja haalin lisää opintoja, mm. sivuaineoikeuden englannin kieleen ja kulttuuriin, sillä myös kielen opiskelu kiinnosti.

Ei elämää voi suorittaa ja suunnitella etukäteen. Joskus oma paikka löytyy vain kokeilemalla, ehkä jopa monen mutkan kautta.

Aloitin myös opetushallinnon sivuaineen, johon sisältyi oikeustieteiden opintoja. Vasta silloin syttyi intohimoni lakiopintoja kohtaan. Pitkän itsetutkiskelun ja pohdinnan jälkeen päätin yrittää seurata tätä uutta haavettani; – sellaista, joka monella on ollut tiedossa jo paljon kauemmin. Ryhdyin suorittamaan lisää kursseja oikeustieteiden puolelta ja pidin opiskelusta ihan uudella tavalla. Keväällä 2015 sitten kokeilin onneani pääsykokeissa ja hyvä niin, sillä paikka oikeustieteistä avautui ensi yrittämällä ahkeran puurtamisen tuloksena. Minun onnekseni yksi pääsykoekirjoista sattui vielä olemaan englanniksi – kielellä, jota olin koko edellisen syksyn kertaillut yliopistossa. Koskaan ei voi siis tietää, mistä elämässä on hyötyä.

Pääaineen vaihdon lisäksi on myös elämänasenteeni muuttunut – ei elämää voi suorittaa ja suunnitella etukäteen. Joskus oma paikka löytyy vain kokeilemalla, ehkä jopa monen mutkan kautta. Oma mutkani on ollut mieluinen. Olen saanut hyödyllisiä oppeja ja mahtavia kokemuksia- mm. harjoittelun madridilaisessa päiväkodissa ystäväni kanssa. Näitä en vaihtaisi opintopisteisiin oikeustieteistä. Käteen jää myös kandidaatin paperit. Ennen kaikkea olen saanut perspektiiviä asioihin ja rohkeutta arkeeni. Kliseistä tai ei, mutta yrittänyttä ei tosiaan laiteta. Murehtimisen sijaan on tartuttava toimeen ja tehtävä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Joskus täytyy ottaa riskejä ja se kuuluisa hyppy tuntemattomaan, vaikka vähän pelottaisikin.  Tai minun tapauksessani vaikka pelottaisi oikeastaan aika paljon.

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.

Laura Niemi
Olen Laura Niemi, pian 22-vuotias iloinen oikkari ja ikuinen pohdiskelija Joensuusta. Syksyllä minua lämmittävät villasukat, pinkit kumpparit, huono huumori ja hyvä seura.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.