Vaakkuvaris

1

Kaikkiaan yhdeksännen vuoden opiskelijana olen juuri niitä pahamaineisia, joita tavataan parjata kaikkialla, missä sana kestävyysvaje heittää uhkaavan varjonsa. Takanani on juuri sitä, mitä ei pitäisi olla: opinto-ohjelman vaihtaminen, epäilyksiä ja itsen etsimistä, erilaisia puolivillaisia sivuainekokeiluja. Opintolainaa välttelin viimeiseen asti, joten toinen jalka on tietysti työelämässä ollut pitkään ennen valmistumista. Välivuoteen en sentään syyllistynyt – koska kaikkihan me tiedämme, että välivuosi tarkoittaa silkkaa paikallaan makaamista ja kattoon räkimistä, ja on yleisesti ottaen tie ojan pohjalle.

Ensimmäiset opiskeluvuodet olivat sitä, mitä yleensä opiskelijaelämänä pidetään. Nyt loputtomat luentokurssit, haalareissa toikkarointi, lyijykynällä raapustellut tentit sekä opintotuen suoma turva ovat ohi. Kandi on taskussa, samoin kuin vaihtovuosi ja kansainvälinen harjoittelu. Takana on myös vuosi ainejärjestön puheenjohtajana, ensimmäiset tieteelliset konferenssit, jopa yksi julkaisu. Nuoren tutkijan ura alkoi hienosti. Olen juonut viiniä vanhempien kollegojen kanssa. Olen itkenyt tenttikirjan ääressä, kun tuntikausien lukemisen jälkeen mitään ei ole jäänyt mieleen. Olen uupunut opiskeluun ja tehnyt mieluummin töitä. Olen oppinut kantapään kautta, että hankala mies ei ajan myötä parane. Olen herännyt sairaalasta lääkehiiltä vaaleanpunaisen flanellipyjaman rinnuksilla.

Vaihtovuoteni aikana minulle selvisi, että useassa maailman maassa opiskelijan elämä ei ole ihan ihmisen elämää.

Nyt olen tässä. Jäljellä on se iänikuinen gradu ja vähän sitä sun tätä silppua, joilla tutkinnosta paikkaillaan järkevä kokonaisuus. Elämä sujuu omalla painollaan, hiljalleen. Vieläkin vähän opettelen uudelleen joitain perusasioita.  Aleksandran kanssa istumme tuntikausia läppärit sylissä, minä lattialla armeijan huopaan kääriytyneenä ja Aleksandra nojatuolissa. Kirjoittelemme vuoroon opinnäytteitä, vuoroon työhakemuksia ja luetamme niitä toisillamme. Siinä ohessa tulee naurettua paljon ja juotua kahvia vahingoksi asti. Meillä on lounasrutiini ja pyykkikoneen yhteishuoltajuus. Kun uutiset ovat erityisen ahdistavia, suljemme tv:n ja katsomme Youtubesta vuoden -93 muumianimaatioita. Viime viikolla keitimme kaksitoista litraa omenahilloa ja mietimme tietenkin vasta jälkikäteen, mihin syntynyt tölkkiarmeija mahdollisesti mahtuisi säilöön.

Vaikka on päiviä, jolloin kävelyretki syksyiseen metsään tai nepalilainen noutoruoka kiinnostavat enemmän kuin akateemiset meriitit, projekti etenee. Hatarat ajatusketjut kiteytyvät askel askeleelta lauseiksi, kappaleiksi, luvuiksi. Olen alkanut ajatella, että kyllä tämä tästä.

Opiskeleminen Suomessa on hienoa monesta syystä, mutta aivan erityisesti siksi, että se on ylipäätään mahdollista. Vaihtovuoteni aikana minulle selvisi, että useassa maailman maassa opiskelijan elämä ei ole ihan ihmisen elämää. Siis siinä mielessä, että siihen ei useinkaan mahdu kaikkea sitä, mitä elämässä nyt tapaa sattua, joillekin enemmän kuin toisille ja osin ihan arvalla valiten. Innostukselle, epäilyksille, vaikeuksille ihmissuhteissa, jopa sairastelulle on vaikea löytää tilaa. Amerikkalaisen huonetoverini elämässä kirjastossa vietetyt yöt olivat enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä vakavamman ihmissuhteen ylläpitäminen olisi tullut kysymykseenkään. Nyt näyttää siltä, että Suomenkin opiskeluolosuhteita ollaan puristamassa samaan suuntaan. Onko se todella tarpeen ja seuraako siitä jotain hyvää? Vahvastipa epäilen.

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.

Vaakkuvaris
Kirjoittaja on hieman alta kolmekymppinen humanistin ja yhteiskuntatieteilijän sekameteli, joka tekee opintojen ohessa mitä töitä sattuu saamaan, patikoi ja sienestää ja hoitaa välillä siskon lapsia. Muina aikoina metsästää tyypillisesti omia karkailevia ajatuksiaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.