Vilma Wiro

2


Suoritus. Täydellinen suoritus. Sanapari, joka ei jätä minua rauhaan, joka kiemurtelee arjen jokaiseen sopukkaan. Sen läpäisemätön kupu levittäytyy mielessäni vähitellen kaiken ylle. Ole paras versio itsestäsi, älä ikinä luovuta, elät vain kerran, se toistelee. Ota elämästä kaikki irti ja hyödynnä potentiaalisi. Tee, tee, tee, älä hukkaa aikaasi. Et ole mikään tai kukaan ilman, että menestyt, erotut ja onnistut. Et minkään arvoinen.

Et.

Minkään.

Arvoinen.

Eräänä lauantai-iltana löysin itseni kuntosalin pukuhuoneen suihkukopista. Kyhjötin lattialla, tärisin ja itkin. Takana työpäivä, lompakossa keikkalippu ja lupaus hauskasta illasta. Niiden eteen oli noussut ylitsepääsemätön este. Vallihauta, piikkilankaa, sähköaitoja, aseistautuneita vartijoita muurilla. Vesieste, joka sammuttaa viimeisenkin hiilloksen liekistä. Liekistä, jonka olin polttanut loppuun. Burned out. Enää en jaksa.

Sinä iltana en noussut sängystä. Kun viimein antoi tilaa, tallasi väsymys minut jalkoihinsa kuin norsulauma. Halutessani olisin kuullut sen lähestyvän töminän jo aiemmin. Flunssa pitkittyi, aineenvaihdunta rullasi hitaasti ja iho oli harmaa, vaikka tarjosinkin keholleni liikuntaa, unta ja terveellistä ravintoa. Ärsyynnyin seurassa ja yhteydenpito läheisiin ystäviin kutistui satunnaisiin viesteihin. Suoritin arkea käsittämättömällä temmolla sen kaikilla osa-alueilla ja sivuutin hidastamaan kannustavat kommentit hymyllä – mutta minähän nautin tästä!

Ajatus arki-illasta ilman valmista ohjelmaa oli käsittämätön.

Pyrin täydellisyyteen kaikessa. Söin terveellisesti ja säännöllisesti itse valmistettua ruokaa. Kulutin viisaasti ja harkitsin tarkkaan jokaisen menoerän. Tein töitä kesäisin ja opintojenkin ohella jopa 30 tuntia viikossa. Ja kun en työskennellyt, opiskelin senkin edestä – tuloksena kolmen vuoden opinnot pakattuna kahteen. Liikuntaa harrastin vähintään kansallisten suositusten verran, arkiaktiivisuutta unohtamatta. Juoksin 15 kilometrin lenkin vaikka aamuseitsemältä, jos päivä oli täyteen buukattu. Olin mukana järjestötoiminnassa. Siispä organisoin tapahtumia, hain apurahoja, kirjoitin toimintasuunnitelmia ja istuin kokouksissa. Tuutoroin. Pidin kotini desinfioidun siistinä ja huolehdin itsestäni. Rentouduin ja tapasin ystäviäni kalenteriin merkittyjen aikojen mukaisesti niin, etteivät tapaamiset häiritse elämän muita osa-alueita. Kesälomaa en pitänyt, en liioin joulu- tai pääsiäisvapaitakaan. Ajatus arki-illasta ilman valmista ohjelmaa oli käsittämätön.

Suoritin kaikkea mahdollista. Pyrin olemaan mahdollisimman tehokas ja täydellinen elämän ja hyvinvoinnin jokaisella osa-alueella. Ahdistuin esimerkiksi pitkästä bussimatkasta, koska tiesin yli 20 minuutin yhtäjaksoisen istumisen olevan terveydelle haitallista. Jätin menemättä bileisiin, koska seuraavalle aamulle oli tarjolla työvuoro ja mahdollisuus tienata rahaa. Kävin kolmessa eri ruokakaupassa, koska yhdestä sai halvimmat porkkanat ja toisesta raejuustot – halusinhan kuluttaa fiksusti.

En ajatellut olevani arvokas ihminen ilman, että jatkuvasti teen jotakin hyödyllistä. Heikkoa itsetuntoa on helppo kompensoida suorittamalla ja hankkimalla arvostusta sitä kautta. Itseä tulisi kuitenkin pystyä rakastamaan ihan sellaisena, kuin on. Armollisesti, lempeästi, kuunnellen. En muista, miltä tuntuu elää muualla kuin oman jaksamisen äärirajoilla. Miltä tuntuu herätä aamulla, kääntää kylkeä ja jatkaa unia keskipäivään.

Heikkoa itsetuntoa on helppo kompensoida suorittamalla ja hankkimalla arvostusta sitä kautta.

Täysi kalenteri ei välttämättä ole merkki siitä, että ihminen on palamassa loppuun. Sen sijaan se, että kalenterin täyttää vain, koska sen pitää olla täynnä, on. Minä lakkasin jo kauan sitten nauttimasta mistään, mitä tein. Ihmisarvo ei voi olla kiinni siitä, että on jatkuvasti kiireinen ja sata lasissa.

En usko olevani yksin. Opiskelijaelämästä saattaa ulkopuolisella olla leppoisa kuva, mutta todellisuus on kaikkea muuta. Pitäisi valmistua mahdollisimman nopeasti, hankkia työelämäkontakteja, säilyttää mukava elintaso ilman valtavaa lainaa, juhlia ja nauttia elämästä, kun kerran on nuori, huolehtia kunnosta. Olla niin maan perkeleen hyvä toivo yhteiskunnalle.

Be the best version of yourself – ole paras versio itsestäsi, julistaa motivaatiolause Facebookin seinällä. Uskallan väittää, ettei parasta versiota saavuta ainakaan niin, että jatkuvasti pyrkii olemaan paras ja kohoamaan korkeimmalle palkintopallille.Koska oikeasti, siellä jalustalla odottaa jekku.

Otat viimeisen askeleen.

Hups.

Korokkeesta puuttuu pohja.

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.

Vilma Wiro
Olen 21-vuotias ja opiskelen kolmatta vuotta yhteiskuntatieteitä yliopistossa. Tulevaisuudessa työskentely koulutuksen sekä lasten ja nuorten parissa kiinnostaa. Opintojen ohella liikun, puuhastelen terveyden ja hyvinvoinnin parissa ja työskentelen päivittäistavarakaupan alla, Tavoitteeni on jatkossa tehdä enemmän ei-mitään - lukea kirjoja, kutoa sukkia, nukkua päiväunia ja kuunnella sadetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *