Elina Marttinen

8

Mistä ympäristöahdistuksessa on kyse? Mitä ympäristötunteilla tarkoitetaan? Huoli ympäristöstä ja tulevaisuudesta lisääntyy. Podcastissa ympäristötunteista ovat keskustelemassa Aalto-yliopiston opintopsykologi ja Tunne ry:n puheenjohtaja Sanni Saarimäki, Ympäristöahdistuksen mieli-hankkeen asiantuntija ja Tunne ry:n toiminnanjohtaja Taneli Saari sekä Nyytin psykologi Elina Marttinen. Keskustelua houstaa Nyytin korkeakouluharjoittelija Milla Järvensivu.

Podcastissa mainittua:

Sanjaana Gavalas: Ympäristöahdistunut jumittaa negaatiossa
https://mieli.fi/fi/aktiivisuudesta-apu-ymp%C3%A4rist%C3%B6ahdistukseen

Panu Pihkala: Mieli maassa? Ympäristötunteet
https://kirjapaja.fi/talvisuru-lentosyyllisyys-ja-muut-ymparistotunteet-ovat-panu-pihkalan-kasiteltavina-uudessa-mieli-maassa-teoksessa/

Mind Body Bridging: https://mieli.fi/fi/mind-body-bridging-harjoituksia

 

Tekstivastine

Alta voit lukea Tunteicast-jakson #1: Ympäristötunteet tekstivastineen (litteroinnin).

 

Puhujat

Haastattelija Milla Järvensivu
Vastaaja 1 Sanni Saarimäki
Vastaaja 2 Elina Marttinen
Vastaaja 3 Taneli Saari

LITTEROINTIMERKINNÄT

Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

Taneli Saari:

Moikka! Tervetuloa kuuntelemaan ympäristötunteiden podcast-lähetystä. Mä oon Taneli Saari ja täällä on mukana-

Milla Järvensivu:

Milla Järvensivu. Moikka!

Taneli Saari:

Meillä oli tänään jakso, jossa oli meidän lisäks jutustelemassa Sanni Saarimäki Aalto-yliopistosta. Hän toimii siellä opintopsykologina ja on näitä ympäristötunteita käsitellyt työssään useamman vuoden. Ja Elina Marttinen, joka on tässä ympäristöahdistuksen Mieli-hankkeessa mun kanssa töissä. Mitä aiheita siellä oli tänään, jotka susta oli kiinnostavia tai uusia?

Milla Järvensivu:

Ehkä erityisen mielenkiintoista oli kuulla siitä, että miten paljon tunteita liittyy ylipäätään ympäristöön ja ympäristöön liittyviin kysymyksin. On paljon sitä ahdistusta ja on myöskin sitä toiveikkuutta, iloa, että niitä on tosi paljon laidasta laitaan. Ja myöskin ehkä se, että kuinka tärkeetä niitä on osata käsitellä sekä itsekseen yksilönä kuin jonkun yhteisön kanssa joka ajattelee samalla tavalla niistä asioista.

Taneli Saari:

Kyllä, mulla tuli mieleen monta ihmisten välistä juttua ehkä. Mietin tän keskustelun jälkeen myös sitä, että miten me yhteisönä voidaan toisiamme tukea näissä asioissa.

Milla Järvensivu:

Joo, tosi keskeisenä.

Taneli Saari:

Monta kivaa juttuu tossa tuli mainittua. Eiköhän mennä kuuntelee jakso.

Milla Järvensivu:

Mennään kuuntelee.

[musiikkia]

Milla Järvensivu:

Pikavauhtia sulavat jäätiköt, kuivuutta pakoon vaeltavat kansat, sodat, dystopiat, tulvat, myrskyt ja tappavat helleaallot, ylikansoitus, liikakulutus, lihansyönti, jahkailevat päättäjät ja markkinoita pyörittävät jättiyritykset, kemikalisoituminen, mikromuovit ja merien jätepyörteet, kuudes sukupuuttoaalto, lomalennot, aivan liian raskaat hiilijalanjäljet. Käsi ylös, ketä ahdistaa?

Moi!

Tervetuloa kuuntelemaan podcastia ympäristötunteista. Mä olen Milla ja tänään mun kanssa keskustelemassa on-

Sanni Saarimäki:

Sanni.

Elina Marttinen:

Elina.

Taneli Saari:

Ja Taneli.

Milla Järvensivu:

Äskeinen teksti oli Sanjaana Gavalaksen kirjoittama teksti. Minkälaisia tunteita se teissä kaikissa herätti?

Sanni Saarimäki:

Onhan siinä ihan älytön lista aika stressaavia, uhkaavia asioita, mistä mikään ei ole suinkaan pieni asia.

Elina Marttinen:

Varmaan kun oli se kysymyskin, että käsi ylös ketä ahdistaa, niin varmaan nimenomaan ehkä sellaisena ahdistuksen tunteenahan sitä tietysti ensisijaisesti kokee. Mutta voin kuvitella tai sit kun niitä rupee maistelee enemmän, niin varmaan monii muitakin tunteita tulee. Varmasti sellaisia, kurkua kuristaa, fyysisiä olotiloja, että aa, oikeesti kaikkee tämmöstä.

Taneli Saari:

Pitkä lista tosiaan asioita joista olla huolissaan ja tos tekstissä noi oli lueteltu semmosina, niit on vähän eri vaiheessa elämää tullu vastaan tai on tullu tietoiseksi eri asioista. Niitä on tullu ehkä erilaisella huolenasteella otettua vastaan ja tietysti eri ikäisenä jo useammalla vuosikymmenellä jotenkin eri lailla. Ehkä nyt ei tuu ahdistuttua enää ihan niin paljoa niistä.

Milla Järvensivu:

Kyllä, eli monenlaisia tunteita, mutta aika päällimmäisenä myös ahdistuksen tunteet. Paljon nykyään kuulee puhuttavan ympäristöahdistuksesta nimenomaan. Mistä ympäristöahdistuksessa on pohjimmiltaan kyse?

Sanni Saarimäki:

Oikeastaan itsessään ahdistushan ei vielä ihan hirveän paljon kerro siitä, että mitä kaikkea se pitää sisällään. Mutta mä ajattelisin, että se on semmonen sateenvarjo- tai kattokäsite monenlaisille hyvin luonnollisille tunteille, jotka syntyy näistä uhista mitä me eletään tällä hetkellä ja mitä on edessä. Siellä on esimerkiksi pelkoa, huolta, surua kaikesta siitä mitä ollaan menetetty ja tullaan menettämään, turhautumista, ehkä kyynistymistä, masentumista, semmosta tietynlaista toivottomuuden tunnetta. Todellakin luonnollisia tunteita näin suurten uhkien edessä. Mutta nimenomaan kun siihen lisätään ympäristö siihen eteen, niin se liittyy näihin asioihin mitä tossa listassakin oli. Elikkä vaikka täysin luonnollisia tunteita ovat kaikki, niin niitä ehkä sitten yhdistää nää uhat.

Elina Marttinen:

Niin, ja eiks se oo silleen, että periaatteessa ehkä halutaan jotenkin korostaa käyttämällä sanaa vaikka ympäristöahdistus tai ympäristötunteet, että halutaan myös tuoda esille sitä, että tässä on nyt nimenomaan tämmösiä uhkiin, ekokriisiin ja tän tyyppisiin ilmiöihin liittyvistä tunteista kyse. Et erityisesti jotenkin sitä tunteiden aiheuttajaa, kohdetta jotenkin korostaa, että me puhutaan nyt nimenomaan niistä meidän tulevaisuuteenkin liittyvien ajatusten ja tunteitten asioista.

Taneli Saari:

Kyl mä uskoisin jotenkin, että ilmastonmuutoksen yleistymisen myötä tai se aika on kuitenkin niin lyhyt loppujen loppuks miten pitkään me yhteiskunnassa ollaan oltu hirveen tietoisia näistä ilmiöistä, niin on aika järkevää, että näistä ilmiöistä kumpuavii tunteita niputetaan jotenkin, nyt sit vaikka ympäristötunteeks. Mun mielestä se on ihan hyvä tapa hahmottaa sitä miten lähtee purkaa mistä kaikesta voi olla kyse, vähän osoittaa tavallaan sitä suuntaa, että mistä nää mahdollisesti kumpuaa.

Elina Marttinen:

Niin, ja onks siinä tavallaan myös se, että sit tulee myös sanoja puhua siitä ja tunnistaa niitä tunteita? Tavallaan sen takia haluttaisiin rajata, että nyt puhutaan niistä tunteista mitkä sulla voi olla ympäristöä tai vaikka ilmastonmuutosta kohtaan. Tavallaan se on myös sanoittamisen väline.

Sanni Saarimäki:

Omat olotilat ja ehkä se tietynlainen nimetön ahdistus saakin nimen ja se on se tunne siellä takana. Myös sen jälkeen niistä on paljon helpompi lähteä puhumaan muiden ihmisten kanssa, kun pystyy kuvaileen, että tämä on nyt vaikka ympäristöahdistusta, surua tai tämä on turhautumista siitä, että ne päättäjät ei toimi tarpeeksi nopeasti tai näin poispäin, että sillä on joku käsite jolla sä pystyt kuvaamaan toiselle.

Milla Järvensivu:

Eli ikään kuin joku sitoo näitä huolia yhteen ja että voidaan puhua nimenomaan ympäristötunteista. Mitä jos mietitään ahdistusta ylipäätään? Miten ahdistus vaikuttaa ihmiseen? Minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla vaikka ihmisen toimintaan?

Sanni Saarimäki:

Niin, jos mä mietin vaikka niiden ihmisten kanssa joita mä kohtaan, jotka kertoo nimenomaan kokevansa ympäristö- tai ilmastoahdistusta, niin monet heistä saattaa kuvata, että se ahdistus on aika lamaannuttavaa. Varsinkin silloin jos se on päässyt pahaksi, ettei oikein oo paikkaa, ihmisiä joiden kanssa sitä tunnetta pääsis jakaman ja purkamaan, niin se on aika yksinäistä ja lamauttavaa. Mut toisaalta se ahdistus voi myös olla, silloin kun se on itselle hallittavissa mitoissa, niin se voi olla myös semmonen voimavara. Se voi auttaa siinä, että tää on sitä energiaa mitä suunnataan nyt omien arvojen mukaisiin tekoihin tai muuhun toimintaa. Mutta joo, lamaannus on ehkä semmonen mitä aika monet kuvaa, et sitä se on. Ja semmosta yleistä levottomuuden tunnetta.

Elina Marttinen:

Mul tuli tosta hei semmonen kysymys mieleen, että onks se aika tavallista, että jollain tavalla niistä, tai kun on kuullu ihmisten puhuvan ilmastoahdistuksesta tai ympäristöahdistuksesta, että usein se menee jotenkin niin, että tapahtuu vähän joku semmonen havahtuminen tai jotenkin semmonen, että tulee johonkin pisteeseen elämänsä polulla, et jotenkin tajuaa, että missähän me täs maailmassa ollaan. Ja silloin ehkä tulee semmonen ahdistusreaktio, siinä tilanteessa.

Sanni Saarimäki:

Kyllä, se vähän niin kuin hyökyy päälle. Aika monet kuvaa ja mietin myös omaa semmosta ilmasto- tai ympäristöherätystä tai sellaista, niin kyllähän se oli nimenomaan se hetki missä on todella paljon enemmän aikaa kuin aiemmin ja yht’äkkiä alkaakin havahtumaan, heräämään ja sit se vyöryy päälle. Ja tätä samaa monet, vaikka ne opiskelijat tai muut, joita kohtaa, kyllä kuvaa. Ei toki kaikki, kaikille se ei välttämättä oo semmonen heräämisen paikka, vaan se voinu tulla hyvin vähitellenkin. Mutta monet kuvaa, että on ollu se hetki, vähän niin kuin vois melkein sanoa viikon tai päivän milloin se alkoi syntymään. Ja monelle se on saattanut olla vaikka se IBCC:n raportin julkaiseminen, viimeisimmän tai sitä edellisen. Joku semmonen missä se tulee myös mediassa todella näkyvästi läpitte.

Taneli Saari:

Joo, mä aattelisin, et varmaan uutiset ja jonkinlainen mediakäsittely mikä on hirveen näkyvä valtakunnallisesti tai muuten, niin tällaisista yksittäisistä tapahtumistahan aika monta kertoo. On jotenkin havahtunut ja näin se ehkä omalla kohdallakin on mennyt. Aika moni nuorena ihmisenä sitä alkaa maailman vääryyksiä ja epäkohtia havaitsemaan ja silloin ne tuntuukin vielä ehkä vähän rankemmilta. Mutta kyllähän tälläset tosi ison mittakaavan ilmiöt myös aikuisena kun ne kohtaa samalla lailla, kun kuulee jonkun jutun, lukee jostain tai keskustelee jonkun ihmisen kaa, kyllä voi useimmiten tietyt heräämiset johonkin hetkeen sijoittaa sen takia.

Sanni Saarimäki:

Sit myös saattaa olla, että sen jälkeen kun siihen havahtuu, niin alkaa myös nähdä sen, että onhan näistä itsellä ollut merkkejä jo aiemminkin ja että eihän ne asiat oo, harva voi sanoa vaikka, että kuulis nyt ensimmäistä kertaa ilmastonmuutoksesta tai kuudennesta sukupuuttoaallosta. Mutta se on se joku piste missä sitä ei enää pysty sulkemaan pois ja sen jälkeen se tulee täyteen tietoisuuteen ja sit se ahdistus saattaa tulla päälle.

Elina Marttinen:

Jotenkin tuntuu siltä, että periaatteessa siinä sen havahtumisen paikkeilla tai niihin paikkoihin jotenkin pystyn liittämään esimerkiksi lamaantumisen tunteen. Tavallaan silloin vois mennä silleen jotenkin ihan hervottamaksi tai miten nyt vois vaikka kuvata, mut miten se sit vaihtelee vai onks siinä eroja tavallaan jos aattelee sitä ahdistusta, että voiks se olla silleen, että osalla voi tulla ikään kuin lamaannuksen olotiloja pitkin matkaa vielä jatkossakin aina tai?

Sanni Saarimäki:

Kyl se voi olla semmosta tietynlaista aaltoliikettäkin. Käydään samanoloisia vaiheita uudelleenkin, mutta koskaan se ei oo se täysin sama vaihe, että siinä vaiheessa ollaan kuitenkin tultu jo jonkin verran eteenpäin ja on pohdintaa tehty pitkin matkaa. Mä ajattelisin, että voi olla että se lamaannus syntyy helpommin ehkä uudestaan jossain vaiheessa jossei oo ensimmäisillä kerroilla päässyt löytämään keinoja miten käsitellä sitä omaa kokemusta, niitä tunteita. Myös moni kuvaa, että jos ei oo löytyny sitä omaa tapaa vaikuttaa, semmosta mikä on riittävän hyvä ja mistä tulee se tunne, että on tehnyt sen mitä pystyy, mutta ei kuitenkaan uupuis siihen.

Milla Järvensivu:

Onks se tavallaan se kun ihmiset ymmärtää tän ikään kuin ympäristöhuolensa, niin onks se ikään kuin tämmönen oivalluksen omainen asia vai kypsyyks se just vähitellen ja sitten jossain kohtaa se vaan yltyy niin suureksi, että se pitää ikään kuin saadas ulos? Vai miten se ikään kuin etenee?

Sanni Saarimäki:

Niin, varmaan vähän molempia, riippuen ihmisestä ja siitä et millä tavoin ylipäänsä ehkä omia tunteitaan on aiemmin oppinut käsittelemään eri tilanteissa ja miten niistä on selvinnyt eteepäin. Niin, tietyllä tapaa se on myös kriisi. Se on henkinen kriisi joka tulee ulkoisista olosuhteista. Ja kriisissä on, tai näin mä ite psykologina ajattelen, aina se mahdollisuus tulla sieltä ulos kasvaneena tai siitä jotain oppineena, vaikka tietenkin toivois että kriisien ei tarttis olla niin rankkoja, mutta me jokainen niitä kohdataan. Ja tietyllä tapaa tää meidän nykyinen maailman tilanne ja ilmastonmuutos, lajien joukkosukupuuttoaalto, kaikki tää, nehän on maailmanlaajuinen kriisi, ne on planeetan kriisi, mutta ne on tietyllä tapaa myös yksilön ja yhteisöjen kriisejä. Ja vaikka ne eivät vielä suoraan just nyt koskettaisikaan minua yksilönä, niin siitä huolimatta se on semmonen kriisinomainen tila.

Elina Marttinen:

Minkälaisen lisätwistin voi tuoda se, että kyse on globaalista ilmiöstä. Tavallaan jos aattelee sitä, että itekin jotenkin aina välillä muistaa tälleen psykologinakin ajatella sitä, että on ne asiat joihin mä pystyn vaikuttaa, vaikka jotkut mun jutut mitä pystyn omalla ulottuvuudella ja sit ne on ne asiat mitkä on silleen vähän kauempana minusta eli vois aatella sitä läheistä sosiaalista piiriä joihin voin yrittää jotakin muutoksia saada aikaiseksi, mutten kaikkeen pysty vaikuttaa. Ja sit on ne asiat joihin en todellakaan pysty vaikuttaa ja tavallaan ympäristö, nää meidän ekokriisit menee sinne alueelle. Tulee toisaalta sitä voimattomuuden tunnetta tai sellaisia, että näihin en pysty todellakaan vaikuttamaan ainakaan sillä tavalla, että voisin mennä nyt ja kääntää jonkun nappulan pois, et loppuis nyt se lämpeneminen tai jotain muuta. Tuoks se jonkun omanlaisensa lisämausteen siihen ahdistuksen tai tunteiden intensiteettiin tai voiks sitä ajatella jotenkin silleen?

Sanni Saarimäki:

Kyl mä sanoisin, että se todellakin tuo, koska mitä tahansa mä yksilönä teenkin, niin mulla ei ole sitä valtaa ja kaikkia resursseja että mä voisin muuttaa tän koko ongelman. Se on kuitenkin kiinni niin monesta muustakin asiasta. Ja sen hyväksyminen, että vaikka tekisin kaiken oikein, mitä se oikein ikinä tarkoittaakaan, niin siitä huolimatta tulee olemaan paljon vääryyttä, paljon pahaa ja tilanne menee huonommaksi. Et miten elää tavallaan sen kanssa, että mun omasta tontistani huolehtiminen ei vielä tarkoita sitä, että kaikki tulisi edes omassa elämässä menemään hyvin. On paljon kaikkea mikä voi silti olla todella huonosti. Jotenkin sen kanssa elämäninenhän on ihan eri tason kokemus kuin se, että jos on ahdistunut jostakin sellaisesta asiasta mihin voi itse omassa elämässänsä vaikuttaa tai sitten jos joutuu hyväksyyn sen, että okei tää on jotain mihin mä en voi vaikuttaa, mut mä voin keskittyä noihin ja noihin juttuihin ja antaa tälle vähemmän tilaa. Kuitenkin tämä teema on sellainen mikä vyöryy ja me ei oikein voida sulkee siltä silmiämme.

Taneli Saari:

Ja varmasti globaali maailmanlaajuinen ilmiö tuo sen tason siihen. Jos meidän ongelma ois vaikka nyt Helsingin jätehuoltoon liittyvä, niin tietysti vois ehkä ajatella että yksilönä voin lajitella jätteet, voin sanoa perheelleni miten se kannattaa tehä tai viedä oikeisiin paikkoihin, jopa vaikka omalle taloyhtiölle, et jonkunlaisella pienemmällä yhteisöllä voidaan jo vaikuttaa niihin asioihin. Ja vois ajatella tällä tavalla, että tämmönen pienen maantieteellisen alueen juttu ois jollain tavalla ratkaistavissa, sen pystyy viel käsittää. Sit kun on kuitenkin pulmia jotka vaatis hallitusten, eri valtioiden välistä yhteistyötä, niin kyl se sitä sen ongelman laajuutta ja ratkaisun vaikeutta mun päässä kasvattaa aika isosti.

Milla Järvensivu:

Ehkä tää aihe on myös semmonen, joka aiheuttaa hirveen paljon turhautumista ihmisille. Siihen liittyy hirveen vaikeita tunteita senkin suhteen. Mä jotenkin ite mietin, et miten mä oon alkanu enemmän näitä asioita ajatella, niin jotenkin ensimmäisiä tunteita oli ehkä se, että miten kaikki jotka tän on tajunnut, niin miten ne ei oo ratkaissu tätä, miten kaikki jotka on hallitukset, eikö ne oo tajunnu tätä ja miksei ne oo ratkaissu tätä. Nousee jotenkin hirveen vahvasti se huoli ja sitä kautta turhautuminen tilanteeseen. Sitä on kyl hirveen vaikee myös ratkaista, niin kuin puhuit tosta henkilökohtaisesta kriisistä johon voi vaikuttaa. Sehän on just ihan eri tilanne. Koko ilmiössä on niin paljon eri aineksia monelta puolelta.

Taneli Saari:

Ja meille viestitään tietysti jos mediaan ajatellaan, ainakin yhteen aikaan kirjoitettiin ja varmaan edelleenkin aika paljon semmosia juttuja mitä yksilönä voi tehdä. Tavallaan annetaan sellaista viestiä, että tätä ongelmaa voi ainakin osittain ratkaista omalla käyttäytymisellä, vaikka omalla kulutuskäyttäytymisellä ja semmosella mitä tehdään omassa elämpiirissä. Mut sitten toisaalta tulee sitä, että yksilön ratkaisut ei välttämättä vaikuttais hirveesti, et vaaditaan isompia järjestelmän tasoisia muutoksia.

Sanni Saarimäki:

Kyllä, et siinä mielessä se ristiriitaisuuskin voi lisätä sitä ahdistusta ja nimenomaan myös turhautumista, koska voi ajatella, että yksilön teot on todella tärkeitä, koska ne on niitä pieniä paloja isommissa virroissa. Mutta sitten kuitenkin yksilö hahmottaa sen, et ne ei itsessään vielä riitä. Miten mä löydän sen oman kakkuni tai tonttini ja pystyn tekemään niitä asioita siitä huolimatta ettei ole varmuutta siitä että tää ratkaisee ne asiat tai että tää olis sinänsä globaalissa mittakaavassa tai edes kansallisessa mittakaavassa mitenkään riittävää. Mutta ne on merkityksellisiä tekoja mitä tekee siksi että itse kokee ne tärkeiksi ja oma yhteisö kokee ne tärkeiksi. Kyl me joudutaan myös paljon käsittelemään niitä isoja, hankalilta tuntuvia, vaikeitakin tunteita. Aattelen, että tietyllä tapaa esimerkiks se turhautuminen voi jotaa siihen, et me haluttais löytää se syyllinen, et kuka on tästä vastuussa ja pistää se tyyppi tai taho vastuuseen. Ja sitten kun se ei kuitenkaan aina ole mahdollista ja tätä ei oo sinänsä aiheuttanu kukaan yksittäinen ihminen eikä edes yksittäinen jättikansallinen yritys, vaan on niin paljon myös niissä rakenteissa ja siinä historiassa mitä meidän maailmassa on ollu.

[musiikkia]

Milla Järvensivu:

Jos se on ikään kuin prosessimaista käsitellä tätä asiaa, siihen liittyviä tunteita ja sitä ahdistusta, niin miten ihmiset tavallaan löytää sitä merkityksellisyyttä itelleen? Ja miten pääsee ikään kuin sovintoon näiden kaikkien tunteiden kanssa?

Taneli Saari:

Mä aattelisin, että siihen on kyllä tosi monta reittiä ja kullekin oma vastaus siihen, että mikä on sit se sopiva tapa reagoida asioihin ja miten käsitellä. Vaikka tossa Tunne ry:n toiminnassa on työpajoja ihmisille jotka jollain tavalla käsittelee ympäristötunteita. Siinä aina pysähdytään siihen vähän, tunnistamaan ensinnäkin niitä tunteita kumpuaa, vähän jäsentelee niitä. Tietysti me ollaan jätetty tavallaan aina osallistujille se päätettäväks, että minkälaiseen toimintaan suuntautuu sen jälkeen, jos suuntautuu. Osalle riittää se, että selventää ajatukset päässään ja voi elää entisen kaltaista elämää, jos se on se mitä haluaa elää. Mutta voi myös olla että jonkunlainen, ihan konkreettinen on se mikä auttaa. Joillekin se varmasti voi olla aktivismin kaltaisia juttuja tai ihan jotain harrastusta ja monenlaista muuta, voi taiteen kautta käsitellä omia asioitaan. Täs mä aattelisin, et vaihtoehtojen määrä on aika loputon.

Sanni Saarimäki:

Ehkä se ensimmäinen on tosiaan se pysähtyminen ja tunnistaminen. Ja sit ehkä sen ymmärtäminen, että mitä tahansa sitten lähteekin näiden tunteiden kanssa tekemään, niin tavoite ei voi olla se että mä pääsen eroon tästä ahdistuksesta tai tavoite ei voi olla se että pääsen eroon näistä hankalista tunteista mitä mulla on. Se tavoite on ehkä kuitenkin oppia elämään ja olemaan niiden tunteiden kanssa, oli ne sitten niitä mitkä kokee hyviksi, positiivisiksi tunteiksi tai ne mitkä kokee negatiivisiksi. Todellisuudessa ei meillä oikeastaan ole positiivisia ja negatiivisia tunteita, meillä on vaan monenlaisia tunteita joille me annetaan erilaisia merkityksiä. Ja luontaisestihan me haluttais ehkä päästä eroon niistä mitkä tuottaa meille ikävää oloa ja haluttais mennä niitä kohti mistä tulee hyvä olo. Sitten se, että jos me uskallettais pysähtyä niiden kaikkien ääreen ja kysyä mitä ne haluais meille kertoa, jos me annetaan niille aikaa. Jos me ei pysähdytä, niin me otetaan se mitä ne ensimmäisenä huutaa ja se ei välttämättä oo se todellinen viesti. Vaan se, että jos me uskallettais keskustella niiden kanssa ja löytää, ja silloin mä ehkä aattelen, että tähän tulee mukaan myös pohdinnat siitä mikä on itselle merkityksellistä ja mikä on se oma polku.

Ja sit nimenomaan tän käsittäminen prosessina, eikä semmosena nopeana hyppäyksenä, et tälle saa antaa aikaa ja tässä ei tarvitse tulla jotenkin valmiiksi. Toki se vois olla, monestakin tuntuu helpommalta kun olis se, että okei tässä on nyt tää mitä sä teet nyt ja sit täs on sun seuraava juttu ja sitten tää on hoidettu. Mutta se on kuitenkin sinänsä mahdotonta. Ja jos joku lupaa sellaisen lääkkeen, niin todennäköisesti se vaikutus ei oo kauheen pitkäaikainen. Mut tää on prosessi ja se saakin olla myös keskeneräinen. Ja myös se, että jos lähtee tekemään muutoksia elämässään, mitä tahansa ne muutokset onkaan, niissäkin mieluummin ne pienet ja pidemmällä jatkumolla ja jatkuvasti jotenkin tehtynä kuin se että mikä on se suurin mahdollinen elämänmuutos jonka mä voin tehä ens viikolla. Koska niistä pienistä paloistahan oikeesti se meidän elämä rakentuu.

Elina Marttinen:

Mun mieli jäi vielä askarteleen jotenkin sen havahtumisen ja pysähtymisen kanssa. Mul tuli semmonenkin mieleen siitä, että itse asiassa osittainhan joskus se, niin kuin me puhuttiin, että ahdistus voi olla lamaannuttava tilanne. Mutta joskushan ahdistus voi myös aiheuttaa kaaosmaisen, ehkä just se hyökyaalto ja se voi omista ajatuksista tulla myös. Tavallaan että, voi olla jopa tosi vaikee jäsentää mitä kaikkee täs nyt pyörii. Ja jos miettii mitä koronakriisi toi tullessaan, ikään kuin shokkivaiheessa silloin joskus maalis-huhtikuussa kun elettiin. Paljon kuuli ihmisten kertova siitä, että mä luen ihan hirveesti tietoa tästä, mä haluan tietää lisää ja mä haluan tietää mitä nyt on meneillään koronassa. Samalla tavalla voi ympäristöasioitten tai ekokriisiin liittyvien osa-alueitten osalta tulla sellainen tiedon ahminnan hetki jolloin vaan haluaa tietää, että onks tää oikeesti ja miten tää tulee menee. Tietyllä tavalla siinä tulvassakin pitää tietyl tavalla pystyy löytää just se pysähdys. Mä aattelisin, että on se sitten lamaannuksessa, jollain tavalla pysähtyä ja ruveta miettii et mitä tääl nyt oikein tapahtuu, mut myöskin siin sellaisessa kaaosvaiheessa.

Mul itse asiassa tuli mieleen ihan yks menetelmä tai semmonen mitä voi tehdä. Siit voi lukee itse asiassa vaikkapa Mieli ry:n sivuilta. Semmoinen ku mind body bridging, jossa tavallaan sä voit kaikki ne mitä sun päässä pyörii tästä aiheesta kirjoittaa paperille lyhykäisyydessään. Kirjoitat ne siihen paperille ja sitten laitat sen paperin sivuun ja sit tunnustelet, hengität, oot paikallaan, katot, pidät silmiä kiinni, että missä tää tuntuu. Tyyliin 5 minuuttia vaan oot paikallaan ja sitten sitä kautta saa jotenkin yhteyden myös siihen omaan kehoon. Mä en muist meneeks se periaattees sit viel niin, että sä sen jälkeen kirjoitat uuden.

Sanni Saarimäki:

Kyllä, ja sitten voi verrata niitä.

Elina Marttinen:

Joo, ja sit voi verrata niitä keskenään, et mitä siinä tapahtui. Tavallaan siinä voi ehkä kokemuksellisesti saada sitä fiilistä siitä ahdistuksen hetkellisestä muuttumisesta, ehkä sellaisesta aaltoilusta ja kosketuksen siihen miten se tuntuu mun kehossa. Tääkin näkökulma mulla tulis täs mieleen ja aattelin, että haluan sanoa.

Sanni Saarimäki:

Hirvittävän hyvä pointti ja myös se, että oikeestaanhan kaikki meidän tunteet jollain tasolla on siellä kehossa ja ne tuntuu, mutta me ei välttämättä kuunnella sitä kehoa. Keho on saattanu jo pidemmän aikaa viestiä, oli se sitten ympäristöahdistus tai ihan mikä tahansa muu, vaikka oman elämän asia, niin se keho on voinut viestiä meille jo pitkään erilaisia asioita, mut me ei pysähdytä kuuntelemaan. Mut tämmösen pysähtymisen kautta ja sen että me tutkitaan sitä miten nää tunteet, ajatukset tuntuu kehossa ja jos ne ei tunnu kehossa, niin okei sekin on täysin ok, kunhan vaan huomaa sen, tulee tähän hetkeen, koska meidän kehohan on aina oikeassa paikassa, eli se on just siellä missä meidän elämä tapahtuu ja se mieli voi olla jossain muualla. Mun mielestä toi on hirmu hyvä harjoitus siihen, että voi tuoda itsensä tähän hetkeen. Ja sit ei kuitenkaan, et sä yrität työntää niitä ajatuksia pois, vaan tossahan sä kirjoitat ne, tuot ne näkyväksi, et tällaisia asioita. Osa näistä on niitä omia huolen tuomia juttuja, sit siellä on paljon varmasti muutakin, mutta että ne kaikki tulis paperille mitä sillä hetkellä on mielessä ja itseään suodattamatta. Mun mielestä on tosi tärkeää juuri se, että uskaltaa myös nimetä niitä omia ajatuksiansa.

Ja se mitä sä tos kuvasit aiemmin, että kaikki se uutistulva ja haluaa tietää, moni sanoo samaa tän ilmasto- ja ympäristöteeman kanssa, et heillä on saattanu olla vaihe jossa pitkiäkin aikoja he on koko ajan jotenkin, koko heidän elämän aikansa tietosia siitä että mitä uutisia tällä hetkellä tästä teemasta on menossa ja se voi olla ihan 5 minuutin väleinkin tsekkausta, että mitäs nyt on. Ja siellä pohjalla voi olla myös se halu, että haluais jo löytää sen uutisen, artikkelin tai tutkimuksen joka sanois, että okei, ei tartte olla ihan niin huolissaan. Ja sit yrittää löytää sitä ja saa 10 huonoa uutista vielä päälle. Me monesti Tunne ry:ssä suositellaankin meidän asiakkaille tai heille jotka on meihin yhteyksissä, että pitää myös taukoa mediasta ja löytää sitä aikaa sille että ei ole koko ajan sen tiedon saavutettavissa, koska saturaatiopiste, se piste milloin juuri nyt ei tarvitse enää tietää jotain uutta kun sitä uutta ei välttämättä juuri nyt ole edes saatavilla, niin se tulee loppupeleissä aika nopeesti. Ois tärkee pitää vapaapäiviä ja löytää taukoa siihen.

Taneli Saari:

Joo, tällainen itsesäätely on kyl ihan tärkee taito tässäkin aiheessa. Me itse harjoitan sitä nykyään, että 1-2 päivää viikossa on lukematta ilmasto- tai ympäristöasioihin liittyviä uutisia. Pidemmällä aikavälillä se on ainakin ihan hyväksi osoittautunut. Aika moni varmaan tunnistaa sen, että korona-aikana tuli uutisia luettua ehkä viel jossain vaiheessa nopeempaa. Meillä on tietysti tarve saada tietoo sellaista asioista mitkä meitä kiinnostaa. Se on tietysti hyvä esimerkki siitä, että miten se on hyvin yhdenlaista uutista koko ajan ja siihen tulee semmonen ähky nopeammin. Kaiken muun uutistarjonnan ohessa ympäristöasioista voi tulla samanlainen tulva sitten pidemmällä välillä. Ja tää on hyvin tunnistettavaa, että on semmosia ajanjaksoja kyllä, että haluaa hirveesti selvää asioista. Silloin kun semmosii voimavaroi onkin, niin se totta kai on ihan hyvä, niinhän me ollaan kiinnostuneita asioita ja selvitetään siitä.

Sanni Saarimäki:

Ja se on äärimmäisen tärkeekin, että löytää faktatietoa. Löytää faktatietoa näistä itse uhista, mut sitten myös niihin liittyvistä tunteista ja toimintamalleista. Ja sitten muistaa sen tasapainon, että mikä menee itsellä sen rajan yli. Ja sen ei tarvitse olla se sama raja mikä jollakin toisella on, vaan se löytyy sieltä itsestä.

[musiikkia]

Milla Järvensivu:

Voitais seuraavaksi keskustella kysymyksistä joita ollaan saatu meidän seuraajilta. Eli sitä oltiin kysytty, että onko ympäristöahdistus normaali tunne ja että milloin siitä taas pitäis olla huolissaan?

Sanni Saarimäki:

Kyl mä ajattelen, et se on normaali reaktio, niin kuin tossa ehkä aiemmin tulikin ilmaistua. Se on normaali reaktio näihin epänormaaleihin, pelottaviin asioihin mitä meillä on meneillään. Mut milloin pitäis itsessään siitä ilmasto- tai ympäristöahdistuksesta tai niistä hankalista tunteista huolesta, niin varmasti siinä vaiheessa jos tuntuu, että ei oikein pääse eteenpäin, tulee semmonen pidempi lamaannuksen vaihe tai semmonen sekava olotila missä on all over the place, niin se jatkuu pitkään. Siinä tilanteessa olis kyllä todella tärkeetä, että hakeutuis toisten seuraan, semmosten ihmisten seuraan jotka ymmärtää et täs on kyseessä tunteet jotka on todella normaaleja ja luonnollisia, mutta että tän ihmisen kohdalla nyt tarvitaan enemmän apua ja tukea. Ei pitäis jäädä yksin, mieluummin ei jäis yksin edes siinä vaiheessa kun vasta aloittelee näiden asioiden pohtimista, vaan että silloin jo lähtis hakemaan toisilta tukea ja apua. Kukaan yksin ei ole aiheuttanut näitä ongelmia ja ne tunteet ei ole sen yksilön ongelma ja me ei voida ratkaista näitä yksin. Mutta yhteisöinä, porukoina meillä on paljon enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa sekä niihin tunteisiin, että myös itse varsinaiseen ongelmaan eli ilmasto- ja ympäristökysymyksiin.

Elina Marttinen:

Niin, varmaan se ajatus on, että mahdollisimman matalalla kynnyksellä liikenteeseen. Ylipäänsä, että voitaisiin puhua niistä avoimesti toisten ihmisten kanssa, mutta myös jos aattelee vaikka ammattiauttajiakin, niin mun mielestä ilmastotunteet ja ympäristötunteet on sellaisia mistä pitäis pystyä puhua myös ammattilaisten kanssa. Toki varmaan tehdään kovasti siis töistä sen eteen, että nää kokemukset olis myös ammattilaisilla hyvin hallinnassa ja hallussa, että pystyy myös ottamaan vastaan jos on avun tarvitsijoita, käymään keskustelua myös ympäristötunteista. Mut just se, että ajatus olis, että ei jäätäis kauheen pitkäks aikaa yksin.

Mul on ainakin vähän semmonen mielikuva kyllä, että ehkä ympäristötunteista tai ympäristöahdistuksesta ei uskalleta lähteä puhumaan ainakaan ensisijaisena asiana. Se voi ehkä jossain määrin olla kenties vielä joku vähän tabutyyppinen juttu. Yllättävän pitkään ihmiset sinnittelee tai saattaa just tulla sillai, et no kaikki muut on jo ratkaissu tän asian, ne vaan tietää tai sit on niitä jotka ei todellakaan ollenkaan hyväksy, että mitään ilmastonmuutosta tai mitään ongelmia meillä edes olis täällä. Entäs jos mä kerron tästä jollekin ihmiselle ja sitten se onkin sillä kannalla, että höpö höpö. Tavallaan tän tyyppisiä pelkoja ehkä saattaa olla vielä enemmän mun mielestä nyt ympäristötunteitten ja ympäristöahdistuksen kanssa kuin ehkä jonkun muun tunnemaailman, vaikka masennuksen, ahdistuksen tai tän tyyppisten asioiden, uupumus on ehkä sellainen alue mistä tällä hetkellä voi olla vähän helpompikin puhua kenties.

Taneli Saari:

Joo, mä aattelin, että kun tässä ollaan sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kanssa pöydän ääressä, niin se että milloin hakee tukea. Tässä on tällä hetkellä meidän käsityksen mukaan kuitenkin aika paljon vaihtuvuutta tai eroja siinä miten ammattilainen joka eri paikassa nyt voi vastaanottaa, oppilaitosympäristössä, terveydenhuollossa tai missä tahansa, järjestössä, niin saattaa olla aika erilaisia lähtökohtia siihen miten ammattilainen voi vastata tai tunnistaa näitä ympäristötunteita. Jos on aikeissa hakea jonkunlaista ammatillista tukea tai toisaalta rohkaisen kertomaan tai menemään aika kärki edellä, jos ympäristöstä kumpuavat tunteet on se eka asia mikä on sillä lailla mielessä mihin toivois tukea, niin menisi sen kaa. Mutta on hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä, että mennään ehkä vähän joku toinen perinteisempi elämän osa-alue edellä ja sitten sieltä tulee ympäristöasiat myös esille. Käsittääkseni se on Sannillakin tuolla vastaanottotyössä aika monta kertaa käynyt.

Sanni Saarimäki:

Niin, mä aattelisin että ne on tosi tärkeä, jos nyt puhutaan sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten tilanteesta, että näistä asioista puhuttais myös ammattilaisten kesken niin että oppis tunnistamaan myös omia reaktioitansa tähän asiaan, koska kyllähän se vaatii myös ammattilaiselta ne nimet näille asioille ennen kuin pystyy lähtemään niitä oman asiakkaan, potilaan tai opiskelijan kanssa käymään läpi. Ja on tärkeetä, jos mä mietin vaikka niitä ihmisiä joita mä oon kohdannu, jotka itse kokee ilmasto- ja ympäristöahdistusta, niin just kuvaa et kuinka tärkeetä on se että tulee siellä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen luona kuulluksi, sen tunnepaketin kanssa. Ja että ei tule ohitetuksi esimerkiksi tän ilmastoteeman kanssa, vaan että asioista uskaltais puhua ja myös se ammattilainen olis valmis ymmärtämään sen, että sekin on jo itsessään riittävä syy näihin tunteisiin, nää globaalit ongelmat. Välttämättä ei tarvitse tarkoittaa, että ihmisellä on muita henkilökohtaisen elämän ongelmia, vaikka monesti, koska kaikillahan meillä jotain on. Mutta se, että myös ne ympäristötunteet vois olla fokuksessa.

Mutta milloin nää voi olla ongelma, niin senhän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että on ensisijaisesti lähdettävä juuri ammattilaisen pakeille. Hyvin matalan kynnyksen apu ja tuki voi löytyä myös sieltä omasta ystävä- tai perhepiiristä, netin kautta. Mutta myös se, että jos sitä ei löydy, esimerkiks oma lähipiiri ei oo näistä kysymyksistä kiinnostunut tai huolissaan, niin kuitenkaan yrittäis vaan nielaista omia tunteitaan ja sinnitellä, vaan hakis myös sitä tukea vaikka meidän yhdistyksen kautta tai muusta. Oikeestaan tänä päivänä ihan jo googlaamallakin löytyy paljon semosta vertaistuellista ryhmää netistä mihin voi mennä näistä keskustelemaan. Ja sieltä voi löytyä paljonkin apua siihen, että mitä tehdä seuraavaksi. Ei kuitenkaan olis semmosta tunnetta, että tää on jotenkin väärin tai mussa on jotain vikaa ja että ei pidä näistä, vaan että hakis sitä samanmielistä seuraa.

Milla Järvensivu:

Meiltä on myös kysytty sitä miten sen sit tunnistais, että milloin ympäristötunteet ikään kuin alkaa kuormittaa liikaa? Miten sen rajan tavallaan itessään sitten oppis huomaamaan ja tunnistamaan?

Sanni Saarimäki:

Ihminenhän on aika holistinen eli kokonaisvaltainen kokonaisuus. Myöskään nää ympäristötunteet, ympäristöhuolet, ahdistus, ne ei elä tyhjiössä meissä. Kaikki se muu elämä mitä meillä on, niin se myös vaikuttaa näihin kokemuksiin. Sen takia on tärkee myös kattoa sitä oman itsensä, oman elämänsä kokonaisuutta, että kuinka paljon mulla on hetkellä meneillään, mikä kaikki tässä stressaa, mikä taas tuottaa iloa, energiaa. Kuinka paljon mä tällä hetkellä jaksan, oli se sitten näitä teemoja tai jotain muita teemoja, että missä meen siellä mun omien stressin tai ahdistuksen liikennevaloilla tällä hetkellä.

Se kyl ehkä edellyttää semmosta uskallusta myös pysähtyä siihen oman itsensä ja kehonsa kuuntelemiseen, huomaamiseen, että mitä mulle oikeesti just nyt kuuluu, missä mennään. Ja sit kun itsellensä vastaa, että mitä mulle kuuluu, niin sitten se että myös kuuntelis sen viestin. Ja sitten miettis miten mä voin auttaa itseäni tässä tilanteessa, että tarvitaanko nyt se lyhyempi tauko näistä asioista vai jaksanko ja onko intoa nyt painaa eteenpäin vai tarvitaanko ehkä pitempää taukoa, mahdollisesti jopa ammattilaisen apua, missä mennään. Kyl se on tärkeätä, että se myös lähtee sieltä yksilöstä, että uskaltaa kuunnella itseänsä. Mut joskus voi olla niin, ettei itse edes pysty tunnistaa ja huomaa sitä. Ja silloin ois tärkeetä, että myös ne lähipiirin ihmiset olis mukana tukemassa ja he olis ne jotka kysyy, että hei miten sulla menee, miten sä jakselet. Ja että ei jätettäis toisia, silloin kun itsellä omat voimavarat on kunnossa, niin ei jätettäis niitä toisia yksin näiden teemojen kanssa.

Elina Marttinen:

Mä jäin jotenkin vielä miettii jotain sellaista konkreettista mitä voi omassa elämässä ehkä tarkkailla, vaikkapa että saako nukuttua, syötyä, liikuttua, tälläsii perus juttuja. Useinhan se tuntuu menevän niin, että sit kun alkaa kauheesti kuormittuu, niin sitten tavallaan se perus elämän rytmi tai semmonen, niin siihen saattaa tulla, esimerkiksi itelläni kyllä lähtee unet nopeesti häiriintymään silloin kun kuormitusta tulee liikaa. Tavallaan ehkä jotenkin semmosistakin voi myös tunnistella sitä, että kuinkas paljon täs nyt itse asiassa on kuormitusta päällä.

Sanni Saarimäki:

Juuri näin. Kaikki nää tunteet ja varsinkin niiden patoaminen tai jos niitä on paljon, niin kyllähän ne vaikuttaa meidän normaaliin arkeen ja elämään. Jos siellä alkaa tulla semmosta toivottomuuden tunnetta, oma motivaatio asioihin laskee, tulee semmonen fiilis et no mitä väliä, niin se olis viimeistään jo ehkä se hälytysmerkki, että okei nyt on tärkee pysähtyä ja tutkiskella mitä tapahtuu.

Taneli Saari:

Itsensä tarkkailun lisäksi mä aattelen, että aika paljon tähän liittyy semmosta tekojen vertailua. Me ollaan aika alttiita tietysti seuraa, että mitä ympärillä meidän tutut tai julkisuuden henkilöt tekee. Ja tämmösiin elintapojen muokkauksen listoihin törmää ympäristöahdistuneiden piirissä aika usein. Sit ruvetaan käymään läpi kaikkee, paljonko on muuttanut ruokavaliotaan tai vähentänyt erityyppistä matkailuja ja tehnyt muita tämmösiä kestäviä elämäntapamuutoksia. Siinä toivoisin kyl hyvin paljon armollisuutta semmosen armottoman vertailun sijaan. Myös sillä ehkäisee kuormittamasta itseään. Ja jos on jo valmiiks vähän herkillä, niin-

Sanni Saarimäki:

Kyllä, ja useinhan se on nimenomaan tossa niin, että me ollaan armottomia itseämme kohtaan kun me nähdään näitä listoja ja välttämättä niin, että ne toiset heti ois tuomitsemassa. Toki sitäkin voi olla, mutta se ei ehkä oo niin yleistä kuin se että me tuomitaan itse itseämme. Itsessään se armottomuus lisää pahaa oloa ja se vie taas motivaatiota ja energiaa. Ja todennäköisesti lisää myös ahdistuksen kokemusta. Eli semmonen lempeys tässäkin. Ja ajatus siitä, että mikä vois olla riittävän hyvä, koska kukaan meistä ei pysty olemaan täydellinen, mut mikä olis riittävän hyvä? Sekin on jotain mikä saa vaihdella sen oman elämäntilanteen ja jaksamisen mukaan. Silloin kun mä olen täysissä ruumiin ja sielun voimissa, niin mä voin ehkä vaatia itseltäni enemmän kuin sitten kun taas voimat on lopussa ja muutenkin arjessa paljon mistä pitäis selviytyä, niin silloin on ihan ok vaatia hyvin paljon vähemmän. Ja tätä samaa armollisuuden viestiä myös välittää eteenpäin toisille. Se miten me puhutaan itsellemme kuitenkin välittyy myös muille. Lähetään siitä, että osattais arvostaa myös sitä mitä me ollaan saatu menemään eteenpäin ja ei lähettäis siitä, että mitä kaikkee vielä pitää tehdä siellä omassa elämässä.

Milla Järvensivu:

Mä mietin jotenkin kans, että myös ehkä sitä lempeyttä siinä, että myöntää että tää on riittävä murhe ja tää on riittävä huoli siihen, että mä saan olla ahdistunut tästä. Et mun elämässä ei tarvii olla mitään isoo kriisikohtaa menossa silleen, että mä saan tuntea näin. Jotenkin myös itelleen ehkä oikeuttaa sen. Monesti ehkä huomaa, että ihmiset tuntee myös vähän huonoa omatuntoa, että miten tää nyt mulle muka on näin vaikeeta. Ikään kuin siihen ei ois oikeutta.

Sanni Saarimäki:

Toi on tosi tärkee pointti. Lupa siihen, että saa tuntea näin.

[musiikkia]

Milla Järvensivu:

Me ollaan puhuttu aika paljon ahdistuksesta ja vaikeista tunteista. Mutta mitä te ajattelette, voiko taas tunteet olla myös hyödyllisiä? Voiks ne jollain tavalla olla voimavaroja myös?

Sanni Saarimäki:

Ehdottomasti joo. Tunteet ei oo hyviä tai pahoja niin kuin mainittiinkin aiemmin. Niillä on tarkoitus. Se ei oo välttämättä aina se tarkoitus mitä ne ensimmäisenä huutaa, mutta ne on siellä ihan syystä ja tunteethan tekee meidän elämästä rikkaampaa. Jos niitä tunteita ei olisi, niin täähän olis aika tasapaksua ja tylsää. Ja myöskään me ei tiedettäis mihin lähteä reagoimaan ja minkä antaa olla. Ongelma voi olla se, että jos me lähetään vaan roikkumaan niiden hyvien tunteiden perässä, että jos ajatellaan että se on se tavoite. Meidän pitää saada niitä hyviä tunteita. Joskus multa kysyttiin sitä, että pitääks meidän nyt sit hyväksyä että tää on vaan tämmöstä jatkuvaa helvettiä loppuun saakka, milloin se loppu nyt tuleekaan, niin ei, tunteiden hyväksyntä ei tarkoita sitä. Me saadaan myös antaa itsellemme lupa olla iloisia, tuntea lempeitä, hyviä tunteita silloin kun niitä on. Ja meillä on oikeus myös ruokkia niitä hyviä tunteita, oli sitten kuinka paljon kamalia asioita tapahtumassa. Siitä huolimatta niille hyville tunteille tai ne mitkä tuntuu itsestä hyvistä, niin niillä on mahdollisuus ja niille saa antaa tilaa.

Panu Pihkala käyttää semmosta käsitettä kuin kahden tason näkökyky, et me pystyttäis antaa tilaa molemmille. Samaan aikaan me nähtäis ne hankalat tunteet ja kaikki ne kamalat asiat mitä tapahtuu, et me ei suljeta niiltä silmiämme. Mut me ei myöskään keskitytä koko ajan vaan kaikkeen hyvään, et se ei oo semmonen false positivity-tyyppinen ajatus, että no ollaan nyt vaan optimistisia, kyllä tää tästä, ei nähdä ikäviä asioita ollenkaan. Vaan, että molemmat puolet vois olla yhtä aikaa. Mä ajattelisin, että se tekee elämästä paljon täydempää, ei täydellistä, mutta täydempää hyvällä tavalla, että voi antaa tilaa näille molemmille puolille.

Taneli Saari:

Mainitsit Panu Pihkalan, niin häneltä ilmeistyi tosiaan viime vuonna tällainen Mieli maassa? Ympäristötunteet-kirja, jossa on käyty läpi hyvin erilaisia esimerkkejä ympäristötunteista. Siel on tämmöset iloon ja riemuunkin liittyvät tunteet mainittu ja niitä on tosiaan ihan syytä kokea. Tällaises keskustelussa ahdistuksen tyyppiset sanat ehkä nousee useammin aina keskusteluun, mutta on siellä kaikenlaisia ylitsekäyvyyden kaltaisia hienoja ilmaisuja myös. Ja semmosia mitä myös oon tunnistanut itsessäni, et jossain vaiheessa on tällä laillakin kokenut jostain asiasta. Ehdottomasti on tärkeää pitää myös niitä positiivisiksi koettuja tunteita. Jos toimii vaikka sellaisella alalla, voisin kuvitella että luonnonsuojelu on aika tämmöstä haastavaa kenttää eikä semmosia onnistumisen kokemuksia tuu koko ajan, niin ehdottomasti sellaisessa työssä ne onnistumisen hetket, vaikka niitä ois ajallisesti huomattavasti vähemmän kuin sitä kamppailua, niin niistä on entistä tärkeämpää iloita ja tiedostaa ne.

Elina Marttila:

Ja kun tunteet on aika hetkellisiä. Tai on toki varmaan just pidempiäkin tai semmosia fiilispohjia jos aattelee ympäristöahdistusta, niin se on varmaan myös monessa kohtaa tosi pitkäkin tai olla monella tavalla vaihteleva. Mut just tuli esimerkiks tosta mitä Taneli puhui, mun mielessä oli esimerkiks vaikka se, että me viime keväänä, kun tietysti kaikki oltiin lock downissa ja kotona, niin mä sit istuttelin jotakin sitruunan siemeniä sielt sitruunan sisältä. Sit kun ne rupeskin yht’äkkii kasvaa, niin tavallaan ehkä jotenkin siinä tilanteessa, et vaan antautuu, et okei, tällainen kasvun riemu tässä tai jotenkin, että on onnellista, että nyt se itää siinä. Tietyllä tavalla ehkä aattelisin sen myös, että sellaisia. Kun helposti vois tulla sitten jotenkin koko synkkyydessä sellainen olo, et saanks mä tai tulee syyllinen olo siitä, että voinko mä nyt just riemuita vaikka jostakin asiasta tai tällaisesta. Tietyllä tavalla myös just sitä. Siinähän on se kaks tasoa tavallaan nähtävissä. Voi olla, että tällainen hankala tilanne ylipäänsä meneillään, mutta voin sit ehkä olla tyytyväinen siihen siinä hetkessä tai kokea tyytyväisyyttä tai ehkä iloakin ja onnellisuutta siitä, että joku sitruunan siemen itää siinä mun purkissa. Nyt se kuitenkin kasvaa. Siinä yhdessä hetkessä sitä tavallaan, ettei kantais ainakaan syyllisyyttä siitä, että no nyt mä olin jostakin asiasta ehkä iloinen tai et voiks näistä ympäristöön liittyvistä asioista vaikka iloitakin, jostain pienestäkin jutustakin.

Taneli Saari:

Ja me helposti näissä asioissa mietitään jotain tosi synkkii skenaarioita, että miten kaikki on saastunutta ja kaikki luonto kuollut ja muuta. Tässä oon eräästä syystä perehtynyt tulevaisuusajatteluun viime päivinä ja siellä varotellaan siitä, että joku kuvaskenaario tulevaisuudesta voi tulla aika määritteleväksi tässä hetkessä ja sit me vaan lukkiudutaan miettii sellaisia asioita. Mä ajattelin jotenkin sieltä tulevaisuusajattelusta ammentaa itselleni sitäkin, ja tää on myös todettu ehkä hyvinvointia edistäväks asiaks, että ois hyvä käydä myös erilaisia skenaarioita läpi mielessään, varautua vähän kurjempiin juttuihin ja myös niihin kevyempiin ratkaisuihin. Jos meille nyt sattuiskin joku mahtava innovaatio tulee tai jostain syystä tapahtumaketjut etenis niin, että meidän tulevaisuus oiskin kirkkaampi kuin me ajatellaan. Sitä mä oon yrittäny pitää tässä mielessä, että varmasti jaksaa itsekin paremmin jos ajattelee, et on mahdollisuus ehkä vaikuttaa johonkin vähän parempaan tulevaisuuteen kuin siihen et nyt vaan varaudutaan semmoseen ns. maailmanloppuun ja kurjuuteen.

Sanni Saarimäki:

Toi on mun mielestä tosi olennainen pointti. Ja se ei tarkoita sitä, että taaskaan meidän pitäis sulkea silmämme faktoilta, mutta se että on paljon vielä mitä me ei voida tietää. Ja se, että me annetaan mahdollisuus myös semmoselle paremman tulevaisuuden kuvittelulle, vaikka sekään ei olisi se todellisuus mikä tulee tapahtumaan väistämättä. Mutta se antaa kuitenkin virikkeitä siitä, että mitä me haluttais maailman olevan. Ja itsessään sekin on jo arvokasta, että me lähdetään tekemään tekoja sen paremman maailman puolesta mitä me toivottais olevan mahdollista, vaikka se ei sitten koskaan tulisikaan. Mutta juuri näin, että on paljon mukavempi ja parempi olla, kun kokee, että on vielä mahdollisuuksia. Ja niitähän oikeesti on, koska ei me nyt olla, kukaan ei ole vielä sanonut, että näin juuri tämä kaikki tulee menemään.

Milla Järvensivu:

Jos mietitään vielä toimintaa ja tekoja. Usein kerrotaan ratkaisuksi tälläseen ympäristöahdistukseen sitä, että tekee jotain konkreettista ympäristön hyväks ja että toimii yhdessä muiden kanssa. Miten vois löytää omia tapoja toimia?

Sanni Saarimäki:

Tärkee erotus on se, että me ei voida poistaa taaskaan sitä ahdistusta tekemällä, toimimalla, mutta toiminta voi auttaa olemaan omien tunteiden kanssa ja käsittelemään niitä ja antaa ehkä tilaa niille tunteille elää ja muuttuakin. Kannattaa lähtee jotenkin siitä, että mikä itselle on luontaista, mikä kiinnostaa, pikku hiljaa löytää ja kokeilla erilaisia juttuja. Ja taas kerran löytää niitä muita ihmisiä, löytää sitä omaa piiriä. Ja saa myös lähtee, että hei mä kokeilin tätä, mut se ei tuntunu omalta, vaihdanpa ja teenpä jotain muuta. On eri tasoisia asioita mitä voi lähtee tekemään ja sen ei tarvii olla niin, että se yksi polku minkä sä valitset, niin sitä on pakko kulkea. Mut on tärkee tutkailla niitä omia arvoja tässä hetkessä, mitä mä haluan mun ihmissuhteilta, hyvinvoinnilta, terveydeltä, työltä, opiskelulta, millä tavoin mä haluan vaikuttaa yhteiskunnallisesti jos se on mulle tärkeetä, mikä olis se ihannemaailma. Ja sitten se, että mitkä on ne pienimmät mahdolliset jutut mitä mä voin alkaa tehdä tässä ja nyt. Älä unohda sitä hyvinvointiaspektia, elikkä se on se mikä on tärkee pitää siellä mukana. Se hyvinvointi on kuitenkin se oma työkalupakki, ei tarvitse voida 24/7 todella hyvin, se ei ole hyvinvointia, mutta se että saa jotenkin pidettyä sitä tasapainoa ja löydettyä oman energiatason.

Elina Marttinen:

Mäkin törmäsin yhteen kirjaan mikä on varsin antoisa, mutta siinä oli että 250 eri tapaa pienentää omaa hiilijalanjälkee. Se jo ainakin mulle avas sitä, että on niin tavallaan monitasoisia juttuja ja ikään kuin just se, että voisin kuvitella että joku vaativa puoli minusta alkais, että nyt kaikkia noita pitää alkaa noudattaa tai jotenkin tälleen ja heti paikalla. Et ehkä tavallaan myös just se, pienet askeleet varmaan tarkoittaa tässä sitä, että pitää jotenkin vertailematta muihin löytää toimintoja ja ehkä just koko ajan kuitenki kuulostellen omia tunteita. Ja sitä pysähtymistä edelleen pitää siinä rinnalla. Se varmaan helposti menis niin, että no nyt kun mä rupeen, niin mä paan kaiken uusiksi nyt kerralla, et nyt mä hoidan koko jutun saman tien. Se on aika uuvuttavaa, et ihminen on kuitenkin tosi rutinoitunut. Useinhan se on varmaan, vaikka se olisi joku liikuntajuttu, et sun pitäis vaan sun elämäntapaa liikunnan kannalta ja siitä varmasti meillä on paljon tietoa. Kuitenkin periaatteessa sanotaan, et jos aiot tehdä kestävän muutoksen, niin ei voi tehä kauheen montaa juttua yhdellä kertaa. Siinä mielessä varmaan just se yks asia kerrallaan on myöskin tavallaan tärkeetä ja se on myös semmosta oikeesti kestävää muutosta siinä omassa toiminnassa. Sen takia pienilläkin muutoksilla on myös tässäkin asiassa väliä.

Sanni Saarimäki:

Yks taso mitä mä paljon mietin työssäni on se tulevan työn, että jos nyt tällä hetkellä vaikka miettii opiskelupaikkaa tai on jo opiskelemassa, niin moni saattaa ajatella, että okei pitääks mun vaihtaa kokonaan alaa, jotta mä voin vaikuttaa näihin teemoihin. Mun mielestä ei. Jos se oma ala tuntuu itselle omalta, niin siellä on varmasti monenlaisia reittejä mihinkä voi tämän teeman ottaa mukaan. Ja tulevaisuudessa me tarvitaan niin monenlaista osaamista, että ei voi sanoa että meillä ois nyt vaan jotkut tietyt ilmasto- ja ympäristökysymyksiin vaikuttavat alat mitkä on se ainoa polku. Kaikkien alojen osalta tarvitaan muutosta ja voi olla itse taas palapelin palana muuttamassa sitä omaa alaa. Mut siitäkään ei kannata ottaa valtavaa painetta harteille, että nyt mun täytyy muuttaa tää mun ala, vaan se että mikä on taas tässä hetkessä sitä, pienin mahdollinen muutos mitä voi lähtee täälläkin esimerkiksi tekemään. Joidenkin kohalla tää kaikki voi tarkoittaa sitä, että hei mä oikeestaan tahdonkin olla jollakin toisella alalla, haluan vaihtaa, haluan semmosen mikä paremmin palvelee omia arvoja tässä hetkessä. Ja se on hieno juttu jos näin, tämä oma löytyy sitä kautta, mutta tosiaan ei ole olemassa vain jotain tiettyjä polkuja mitä me voidaan kulkea, jotta me voidaan näihin asioihin vaikuttaa.

Milla Järvensivu:

Mites sit muut ihmiset? Voiko muista ihmisistä jotenkin saada voimaa tässä asiassa?

Taneli Saari:

Kannattaa kyllä ehdottomasti samankaltaisia ihmisiä etsiä. Kun on maailmanlaajuinen ilmiö, niin tarkoittaa, että myös maailmanlaajuisesti löytyy ihmisiä jotka on tähän asiaan heränny tai tästä huolissaan ja vaikuttavat. Kyl meillä tietysti on näitä esimerkkejä, on vaikka nuoria ruotsalaisia, jotka ovat hyvin näkyviä näissä asioissa. Mutta vaikka verkon kautta erilaiset yhteisöt, porukat, keskusteluryhmät. Jos vaikka asuu jossain missä ei hirveesti oo niitä samanhenkisiä tyyppejä siinä ihan fyysisesti lähistöllä, niin sit tietysti netin kautta on helppo nykyään löytää niitä samanmielisiä ihmisiä ja löytyy varmasti niitä keinoja mitä tehdä ja mistä aloittaa.

Sanni Saarimäki:

Tää korona-aika ehkä on tehny näkyväksi myös ne haasteet mitä voi olla siinä jos kohtaa ihmisiä vain sen virtuaalisen todellisuuden kanssa, koska kyllähän me monesti saadaan vielä enemmän voimaa siitä että me ollaan samassa tilassa niiden ihmisten kanssa ja tunnetaan energia mitä toisillemme annetaan. Mut olosuhteet on mitä on, joten meidän täytyy löytää myös ne keinot millä me sit voidaan etäisyyksistä huolimatta jotenkin kokea sitä samaa yhteisöllisyyden tunnetta. Se on vähän jotain erilaista, mutta se on kuitenkin saavutettavissa ja siitäkin antaa itsellemme myös olalle taputukset siinä vaiheessa kun huomataan, että hei tääkin toimii, tää ei tarkoittanutkaan sitä että meidän liikkeen tai toiminnan loppu oli tässä nyt, vaan et me löydettiin ne uudet muodot. Myös sitten se, että yhteisöllisyyttä ja toisten ihmisten kohtaamista, se voi olla niin monenlaista.

Milla Järvensivu:

Mä mietin vielä sitä, että mitä jos on omassa elämässä sellainen tilanne, että on hirveen kuormittunut ja tuntuu, että on hirveesti kaikkee meneillään. Ja sitten toisaalta omat arvot ois sellaiset, että haluis toimii ympäristön hyväksi, niin miten silloin sitten tulis toimia tai kumpaa kannattais ajatella ikään kuin enemmän? Miten kannattais ajatella tai toimia siinä kohtaa?

Sanni Saarimäki:

Silloin kun voimat on lopussa, niin todellakin aloitetaan silloin myös itsestä. Sama jos on oikeasti joku fyysinen hätätilanne, niin kyllähän sun täytyy ensin pelastaa itsesi siitä tilanteesta ennen kuin sä voit auttaa muita. Jos ei näin tee, niin sitten todennäköisesti siitä ei ollut kovin paljon hyötyä, että sä uhrasit jotenkin itses. Elikkä lähtee siitä, että antaa itsellensä sitä aikaa, voimaa, energiaa, mitä se sitten onkaan siinä hetkessä, mitä tarvitaan, se on vain hyväksi. Ja sen jälkeen sitten kun alkaa toipua, niin on mahdollista miettiä että mitä muuta. Jotenkin muistettais se, että sinä itsekin olet osa tätä kokonaisuutta, osa tätä luontoa, osa tätä maapallon elämää, joten kyllähän siinä myös tekee jotain hyvää ympäristön hyväksi, kun lähtee myös auttamaan itseänsä. Ja sit se laajenee, kun omat voimat on enemmän.

Milla Järvensivu:

Me sivuttiin myös vapaaehtoistoimintaa ja aika monet sitä varmaan tekeekin, kenellä on huoli ympäristöstä ja kokee sen merkittävänä. Mitä jos sekin on semmonen asia, että se lisää omaa stressiä ja tuntuu että se on semmonen pakko, et sitäkään ei oikein jaksais?

Taneli Saari:

No sellainen vapaaehtoistoiminta joka hirveesti kuormittaa itseä, niin kyllä se sit kannattaa laittaa jonkunlaiselle tauolle ainakin joksikin aikaa, kunnes se alkaa taas tuntua hyvältä. Tollasis tilanteissa tietysti on varmaan hyvä miettiä, et minkä takia se tuntuis sit raskaalta, että mitä siitä saa. Aika monet vapaaehtoistehtävät on räätälöity kuitenkin silleen, että se vapaaehtoinen sais jonkunlaista onnistumisen kokemusta aika lyhyellä tähtäimelläkin. Totta kai on paljon erilaisia, mutta aika monet tehtävät on sellaisia.

Sanni Saarimäki:

Ja se, että jos porukka on hyvä ja muodostuu semmonen hyvä yhteishenki, niin se voi kantaa aika pitkälle ja olis hienoa jos siinä porukassa vois myös sanoa, että hei nää tehtävät tai tää mitä me ollaan nyt oltu tekemässä kuormittaa mua ja mä en jaksais, mä en pystyis, et vois sanoa sen ääneen. Välttämättä se ei oo mahdollista, mutta mä ajattelen, että myös tämmösten tunteiden tuominen esiin voi olla tärkeä kokemus sille ryhmälle ja sen jälkeen myös toiset vois sanoa, että hei mustakin välillä tuntuu tuolta. Ja että siinä omassa porukassa, jos porukassa näitä asioita tekee, niin myös niiden tummien hankalien tunteiden jakaminen ois tärkeetä. Että ei vaan paahdeta menemään, vaan aidosti otetaan aikaa ja pysähdytään.

Ja myös pidettäis huolta toisten jaksamisesta. Tehtäis myös mukavia ja kivoja asioita vastapainoksi jos ne asiat mitä yleensä tehdään sisältää paljon haasteita ja vastoinkäymisiä, niin on se vastapaino siellä. Myös sitten aina se kuunteleminen, että semmonenkin mikä on tuntunu pitkään omalta, mut jos se lähteekin tuntumaan joltain muulta, se ei enää olekaan itselle hyvä, niin juuri tuo mitä Taneli sanoi, että pysähtyy, mistähän se tulee. Ja sitten tarpeen mukaan myös lähtee etsimään jotain muuta, etsii sitä omaansa sitten jostain muualta, koska kyllähän me ihmiset myös kasvetaan ja muututaan ja meillä on erilaisia elämänvaiheita ja eri asiat on niissä mahdollisia. Ja toiset sit taas tulee mahdottomiksi vaikkapa. Se, että tällä polulla sais olla semmonen kuin on sinä hetkenä ja etsiä itseänsä, eikä myöskään tuomittais toisia siitä jos mieli tai toiminta jotenkin lähtee muuttumaan eri suuntaan.

Taneli Saari:

Hyvä, kun sanoit nää kaikki lisäykset. Mulle tuli vielä se mieleen, että sen verran mitä ollaan ihan oikeesti tavattu tämänkin teeman puitteissa vapaaehtoistoiminnan eri tehtävissä toimivia, niin siellä on kyllä ollu semmosia havaintoja, että kun on tästä puhuttu, niin myös muut ympärillä on tunnistanu näitä samoja juttuja. Edelleen ehkä tää kertoo siitä ilmiön tietynlaisesta tuoreudesta, että tästä ei oo vaan puhuttu. Ehkä se vois myös kääntyykin sit semmoseksi, että se vapaaehtoistoiminta voisi jälleen olla ainakin riittävän palkitsevaa sen jälkeen kuin näitä asioita on jaettu siellä. Ehkä mä muutan mun lausuntoa myös vähän tosta, että heti vaan tauolle jos se ei tunnu hyvältä. Totta kai siinä mukana olevien ihmisten kaa asioiden jakaminen voi olla hyvinkin palkitsevaa.

Sanni Saarimäki:

Sallimme muutoksen tässä.

[naurua]

Milla Järvensivu:

Niinpä, tai että vapaaehtoisryhmä varmasti siinä mielessä tarjoaa paljon tukea just asioiden tekemiseen ja teoille, mutta myös tunteille. Jos on joukko ihmisiä joilla on aika samanlaiset arvot ja ajatukset, niin varmaan myöskin ne negatiivisemmatkin ajatukset, huoli, ahdistus ja kaikki tän tyyppinen, on aika saman tyyppistä. Sieltä varmasti voi saada monellakin tasolla tukea asioihin. Et ehkä se kynnys sanoa se joskus ääneen voi olla hankalan tuntuinen, mutta jos sen tekee, niin voisin kuvitella että sais paljonkin tukea. Mitäs muita ajatuksia tai kommentteja aiheeseen vielä?

Sanni Saarimäki:

Sen mä ehkä haluaisin sanoa, että on hienoa että näistä teemoista puhutaan nykyään paljon enemmän kuin vaikka silloin kun me Tunne ry:ssä aloitettiin. Myös tästä tunnepuolesta, sitä sanoitetaan jo ihan eri tasolla kuin vasta muutama vuosi sitten. Ja tää keskustelu ei lopu tähän, vaan mehän käydään sitä kaikilla areenoilla omissa elämissämme. Ja voi olla, että jos me käytäis tää suurin piirtein sama keskustelu parin vuoden päästä, niin tää olis jo hyvin eri tyyppinen, koska asiat menee mihin suuntaan ne nyt sitten meneekin. Ja tästä ei tarvii tulla valmiiksi. Jotenkin ylipäänsä omien ilmasto- ja ympäristötekojen kanssa ei ole sitä pistettä misä me oltais valmiita. Mutta ehkä tääkin on sitä missä me luodaan jonkinlaista yhteyttä toisiimme.

Milla Järvensivu:

Joo, mutta ehkä me lopetellaan keskustelua pikku hiljaa tähän. Kiitos kaikille hyvästä keskustelusta.

Sanni Saarimäki:

Kiitos.

Taneli Saari:

Kiitos.

Elina Marttinen:

Kiitos.

[musiikkia]

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.