Leena Tuuttila

4

Riittämättömyyden tunne – varmasti jokaiselle opiskelijallekin tuttu seuralainen. Mutta mistä se oikein voi juontaa juurensa, ja miten sitä voisi lieventää niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla? Riittämättömyyden tunteen syitä, seurauksia ja tapoja sen kanssa pärjäämiseen pohtivat opiskelija- ja mielenterveysvaikuttaja Sanni Lehtinen sekä psykologi ja terapeutti Patrick Zilliacus, työntekijämme Henrin juontaessa keskustelua.

Kuuntele NyytiCast jakso #48: ”Riittämättömyyden tunne” tai klikkaamalla kuvaa alta.

Äänitteen kesto: 44 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

 
 

Tekstivastine

Alta voit lukea Nyyticast-jakson #48: Syömishäiriöt tekstivastineen (litteroinnin).

PUHUJAT

Haastattelija: Henri
Vastaaja 1: Sanni Lehtinen
Vastaaja 2: Patrick Zilliacus

Litterointimerkinnät 

Sa-Sana jää kesken
(sana)Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)Sana, josta ei ole saatu selvää
(–)Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikkia] 

Henri

Tämä on NyytiCast, rohkeaa puhetta hyvinvoinnista. Tällä kertaa meillä on täällä aiheena riittämättömyyden tunne, eli aika laajaa aihetta pyritään tässä ainakin yleispiirteisesti taklaamaan. Riittämättömyyden tunne on varmastikin jokaiselle tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän tuttu, mut silti se voi olla niin monimuotonen, ehkä abstraktikin tunne, et sitä voi olla hyvinkin vaikea käsitellä tai edes ylipäätään huomata ja sanoittaa vaikka itelleen. Ja kuten monet muutkin negatiivissävytteiset fiilikset, se saattaa nousta sit niin suureks, et siit voi tulla aikamoinen riesa. Me käsitellään tänään sitä, et mitä se riittämättömyyden tunne ylipäätään on ja miten se voi ilmetä, mikä sitä luo, ja tietenkin myös sitä, et miten sen kans vois sit pärjätä. Mä olen Nyytin työntekijä Henri, juontamas tätä jaksoa, ja me ollaan saatu paikalle jälleen kaks mahtavaa vierasta. Meil on mukana opiskelijavaikuttaja Sanni Lehtinen sekä psykologi ja terapeutti Patrick Zilliacus. Lämpimästi tervetuloa teille! 

Sanni Lehtinen:  

Kiitos! 

Patrick Zilliacus:  

Kiitos paljon.  

Henri

Hei tähän alkuun voisitte ihan vapaamuotoisesti vähän esitellä itteenne ja ehkä sitä, mistä näkökulmasta tätä aihetta lähestytte, ja vielä sen päälle voisin tähän heittää tän meidän vakiokysymyksen, eli voitte samalla kertoa yhden tavan, jolla itse hoidatte omaa hyvinvointianne. 

Sanni Lehtinen:  

Mä oon siis Sanni Lehtinen, opiskelijavaikuttajaksikin tituleerattu, ehkä nykyään myös mielenterveysvaikuttaja. Tällä hetkellä teen työkseni mielenterveyspuolen hankepäällikön hommia, eli mielenterveyspoliittista vaikuttamista, jonka tavoitteena olis tehdä suomalaisesta yhteiskunnasta mielenterveysystävällisempi. 

Mä lähestyn tätä aihetta sekä silleen työni tuoman asiantuntemuksen kautta että sitten ehkä vielä enemmän oman kokemusasiantuntijuuden kautta. Riittämättömyyden tunne on ollut läsnä omassa elämässä aika pitkään, ehkä jo nuoruus- tai lapsuusvuosista lähtien, ja sitä on sit täytyny tässä matkan varrella niin opintojen kuin työelämän ja luottamustoimien saralla oppia jotenkin käsittelemään, ja toivottavasti tässä nyt tänään saadaan jaettua mahdollisimman paljon sellasia vinkkejä, jotka on omia fiiliksiä auttanut ja sitten toisaalta voi ehkä auttaa myös muita. Omasta hyvinvoinnista pidän huolta, no mulle on tosi tärkeetä nähdä ystäviä, ja se on ehkä ollut täs korona-aikana aika haastavaa, et niit sosiaalisia kontakteja on pitänyt rajottaa, mutta siihen pyrin, että jollain tavalla olen säännöllisesti yhteydessä ystäviini, koska se on sellainen asia, mikä selkeästi tuo omaan elämään hyvinvointia, ja sit mul on sellainen keski-ikäinen harrastus, kuin viikottainen saunavuoro, niin siitä mä oon pitänyt kiinni, joka tiistai käyn saunassa. 

Patrick Zilliacus:  

Jees, kiitos Sanni, ja kiitos tosiaan vielä kerran kutsusta. Mukava olla täällä keskustelemassa aiheesta. Mun nimi on Patrick Zilliacus, mä oon psykologian maisteriks kaks vuotta sitten valmistunut Tampereen yliopistosta, ja heti valmistumisen jälkeen oon perehtynyt tosi, tosi paljon kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan, ja uusimpaan tutkimukseen, ja erityisesti hyväksymis- ja omistautumisterapiaan, mikä on tämmönen terapian uusin trendi, ja mul on oma toiminimi, työskentelen Helsingin Kalliossa, KKT keskus Arvossa psykoterapeuttitiloissa, ja otan täällä vastaan itse maksavia asiakkaita, eli toimin yksityisenä terapeuttina. Ehkä samalla tavalla kuin poliisi voi toimia yksityisenä etsivänä, niin toimin tän virallisen psykologia- ja terapiajärjestelmän ulkopuolella, ja tähän aiheeseen, niin mä lähestyn aika varmasti siis kognitiivisen käyttäytymisterapian ymmärryksen kautta, ja kielenteorian, mielenteorian kautta, ja sitten myös tälläsen, niinku evoluutioteorian kautta, ja mä aattelin et me ollaan kaikki ihmiseläimiä, ja mä oon kiinnostunut siit et minkälaisii eläimii me ollaa, ja mä luulen, et aika monet nykyihmisten ongelmista juontuu siitä, et tää maailma mis me nyt ollaan, on vaa nii kaukana siitä maailmasta, mistä me tullaan. Ja mä oon kiinnostunut siitä, että myös hyvinvoinnin näkökulmasta, et miten voitais ottaa tähän päivään enemmän sellasia tekoja tai asioita menneisyydestä, jotka vois tuoda meille hyvinvointia tähän päivään. Esimerkiks nyt kysymyksenä oli nyt yksi hyvinvointiteko, niin mä oon viime päivinä alkanut kävelemään enemmän. Ja kävely on aika hauska juttu joskus, koska ihmiset tekee sitä aika vähän, et se tuntuu et se on melkeinpä innovaatiota alkaa kävelemään, ja mä normaalisti pyöräilen kaikki välimatkat, mut nyt mä oon viikon verran vaa noil pääkallokeleillä vähä ku luistellu menemään tuolla työmatkat ja kauppamatkat ja kaikki, kymmeniä minuutteja, ja se on aika kivaa, siin mieli liikkuu, ja vapaa, ja sit mä tutkin ympäristöä, ja kattelen tuttuja taloja ja tuttuja puistoja ja ihmisiä ja kaikkea [empii] suosittelen sitä kokeileen, kokeilee kävelemist. Siit voi tulla uus trendi, jos joku vaan laittais jonkun hintalapun sille tai keksii jonkun sovelluksen. Kävely on hyvä.  

Henri

Hei mahtavaa ku ootte paikal, kiitos viel kerran siitä. Täst saadaan varmasti hedelmällisii näkökulmii tähän aiheeseen. Voitais alottaa ehkä miettimäl sitä, et mitä tää riittämättömyyden tunne nyt ylipäätään voi tyypillisesti olla, ja miten se voi ilmetä. Mulle tulee ehkä itelle täst mieleen lähinnä se, et sehä voi ilmetä tosi monel eri taval yksilöllisesti, ja ehkä sillee elämän kokonaisuuden eri aspekteissa, opinnoissa tai harrastuksissa tai ihmissuhteissa. Must tuntuu, et voi olla kans tyypillist, et jos sitä riittämättömyyden tunnetta tuntee jossain tietys aspektissa, ni se saattaa jotenkin helposti sit vuotaa muuallekin ja tulla vähä semmoseks kokonaisvaltaseks. Mut mitä mielt te ootte, miten tää riittämättömyyden tunne voi tyypillisesti ilmetä, ja ehkä myös, et mihin se vaikuttaa sitte? 

Patrick Zilliacus:  

Jees mä voin aloittaa. Kiitoksii hyvästä kysymysestä, ja mä lähden siitä ajatuksesta, et puhutaan riittämättömyyden tunteesta, niin mä luulen, et suurin osa kuulijoista, ellei kaikki kuulijat, jotenkin tunnistaa ittessään tän puolen, joka kokee riittämättömyyttä, tai et riittävän hyvä jossain, tai sitten antaa jonkun toisen nimen vaikka itsetunto-ongelma. Ja jollain tavalla tää on ihmisen normaali olotila ja liittyy tälläseen sosiaaliseen vertailuun, ja me ollaan sosiaalisia eläimiä ja lähtökohtaisesti kiinnostuneita siitä, et mitä muut ihmiset ajattelee, ja minkälaisii me ollaan muiden ihmisten silmissä. Sosiaalinen vertailu automaattisesti enemmin tai myöhemmin johtaa riittämättömyyden tunteeseen, koska sosiaalinen vertailu ei aina käänny- oo mun puolella. Aina löytyy ihminen, tai tilanne joka voi olla parempi ku tää hetki tai ihminen joka on pidempi tai lyhyempi tai rikkaampi tai muuta. Ja se on ollut aina ihmisen mukana. Et buddhalaisuudessa on esimerkiks puhuttu, että tämmönen tietynlainen tyytymättömyys on ihmisen normaalitila. Se ei itessään ole mitenkään huono asia, et se voi jopa olla ihan hyvä asia, ja jos mä katon omaa menneisyyttäni, niin löytyy sellasia tilanteita, mis se on aiheuttanu mulle ongelmii ja saanu selän ja hartiat lyttyyn, ja kääntyy sisäänpäin, ja vetäytyy ihmissuhteista. Mut se on myös aina aiheuttanut tilanteita, mikä on saanu mut kouluttautuu lisää, hakee yliopistoo, hakeutuu parempii ihmissuhteisii ja tavoittelee jotain korkeempaa ja parempaa. Mä aattelen, et tää on osa ihmisyyttä, ja mielenkiintonen, ehkä minkä voisin tuoda tähän kans esimerkkinä, et ihmislaji on ollut 2 miljoonaa suurinpiirtei, ihmisapinoita on ollut olemassa 2 miljoona vuotta suurin piirtein, ja sit taas tää Homo Sapiens, tämmönen ajatteleva ihminen, ihminen joka on meiän keholla varustettu tyyppi, niin on ollut joitain satojatuhansia vuosia tääl maapallon päällä, ja arkeologit on löytänyt tällasii tietynlaisii, niin ku puhutaa ku Acheulin käsikirveinä, pisaran muotone tällanen kivi, jota ihmiset teki aikoinaan. Niin arkeologit on löytänyt samanlaisia käsikirveitä Afrikasta, Aasiasta, Euroopasta eri ihmispopulaatioiden tekeminä yli miljoonan vuoden ajan. Eli ihmiset on yli miljoonan vuoden ajan tehnyt samanlaisii käsityökaluja. Et miljoonien vuosien ajan eri puolilla maailmaa ihmisapinat on tehneet aina samanlaisen käsikirveen, et se ei oo muuttunut hirveesti, ja vast siinä vaiheessa, ku tuli Homo Sapiens maapallolle, ni tuli myös ajatus siitä, et hei voitaisko me tehdä vähä parempi työkalu, mut sitä enne ni- [empii] Homo Sapiensia edeltävil ihmislajeil ei ollu sellast ajatust ja ihmiset tyyty siihen yksinkertaiseen käsikirveeseen ja teki sukupolvi toisensa jälkeen samaa työkalua, ja mä aattelen et riittämättömyyden tunne, ni se on tärkee. Jos meil ei olis sitä, ni me oltais vieläki tuol metsäs tekemäs niit samoi pisaran muotosia käsikirveitä. 

Sanni Lehtinen:  

Mä aattelen, että riittämättömyyden tunne voi tosiaan ilmetä aika monella tavalla eri elämän osa-alueilla, ja se saattaa olla just niin, että se läikkyy sitten sieltä, missä se on tavallaan alun perin syntynyt, niin myös muille elämän osa-alueille, mut ei välttämät käy niin. Et voi olla, et tuntee ittensä jotenki tosi riittämättömäks vaikka töissä, mut sitten ihmissuhteissa on kuitenkin sellane olo, että riittää ja on hyvä. Et se ei ehkä oo mitenkään sellanen ilmiö, jonka pystyy paketoimaan tietynlaiseen pakettiin, joka esiintyy sitten kaikilla aina samanmuotoisena. Yks ilmiö, mikä mun mielestä liittyy riittämättömyyden tunteeseen, on huijarisyndrooma. Eli huijarisyndrooma tarkoittaa ilmiötä, jossa henkilö osaamisestaan huolimatta kokee olevansa epäpätevä ja pelkää, että kohta tämä hänen huijauksensa paljastuu kaikille. Eli yksilö kokee, että on huijannut itsensä vaikka johonkin tiettyyn työtehtävään, vaikka oikeasti on ihan täysin pätevä sitä kyseistä työtehtävää hoitamaan, ni mä aattelen, et riittämättömyyden tunne on sellanen yhdistelmä jotenkin sekä henkilökohtaisia että yhteiskunnallisia ja sit yhteisön tason odotuksia, jotka sitoutuu tai kietoutuu yhteen sellaseks abstraktiksi ideaaliksi, jota sit on oikeastaan tietyssä ajan hetkessä mahdotonta täyttää kokonaisuudessaan, ja siitä, et ei pysty täyttämään sitä epärealistista odotusta, nii tulee sit se riittämättömyyden kokemus. Ja vaikka uskon kans täysin tohon, et se riittämättömyyden tunne voi olla sellanen eteenpäin ajava voima ja kehitykseen suuntaava taustatekijä, niin ehkä useimmiten kuitenkin ite on tottunu riittämättömyyden tunteesta tai riittämättömyydestä puhumaan just siinä kohtaa, ku se ei enää ookkaan joku kunnianhimon polttoaine, vaan, et silloin ku se on vaa muuttunut jo jotenkin enemmän haittalliseksi, sellaseks, et sen sijaan, että se potkis eteenpäin tai lempeästi työntäisi eteenpäin, ni sit se onki sellanen tekijä, joka ahdistaa ja painaa alas, ja jopa lamauttaa jossain tietyissä tilanteissa. Et ehkä on niin, et se on aika moninainen ilmiö, ja riippuu tosi paljon siitä, että minkälaisessa kontekstissa sitä tarkastellaan. 

Patrick Zilliacus:  

Jep, ja mä oon täst ihan samaa mieltä, et tää on kaksteränen miekka. Joissain konteksteissa tää voi olla hyödyllinen, eteenpäin vievä ja auttaa, mut sit taas toisis konteksteis tää voi polkee alas tai olla vaikee. Ja yleensä se hetki, ku tullaan psykologin luokse tai kavereille avaudutaan tilanteesta, ni se on yleensä se tilanne, ku se on aiheuttanut ongelmia tai ollut esteenä tai jollain muul taval vaikeuttanut elämää. Ja hyvä oivallus toi, että huijarisyndrooma, ni ajatuksena jotenki, et mä ymmärrä täst oikeesti mitään, et mä vaan feikkaan, tai mä en oikeasti osaa tätä alaa tai liian vähän tai liian paljon, tai mä en oikeesti ymmärrä tästä asiasta, ni se on tämmönen niin ku ajatus, joka muuttuu eri konteksteis, et ihmiset ei yleensä koko ajan kanna jotain tiettyä ajatusta tai huijarisyndroomaa mukanansa, mut tietyis konteksteis, ja yleensä, mä aattelen, että huijarisyndrooma, ja riittämättömyyden tunne, et ne on niin ku pohjimmiltansa ajatus, ajatus itsestään, joka vaikuttaa omiin tunteisiin, ja voi vaikuttaa käyttäymiseen, mut se ei kuitenkaan oo siin todellisuudessa, vaan se on enemmänkin korvien välissä, jotain mitä meidän mieli tuottaa. Siin voi helposti käydä niin ku Sanni sano, et vaik kuinka yrittää, ni se ei kuitenkaan muutu. Vaikka saa pidettyä tosi hienon puheen tai koulusuorituksen, se voi olla, et se riittämättömyyden tunne on kuitenkin siellä edelleen. Mun mielestä on tärkeä huomata, että vaikka mitä tekee, ni voi olla, et se jonkunlainen riittämättömyyden tunne, et aina saa kohdata sen uudestaan.  

Sanni Lehtinen:  

Jep, ja erityisesti huijarisyndrooman osalta, varmasti osittain myös riittämättömyyden tunteen osalta, niin kyseessä on ajatusvirhe ja sellanen tekijä, jota voi sit koittaa myös käännellä omassa päässään ja tutkiskella, et onkohan tää kuitenkaan kuvaus todellisuudesta vai oliskohan tässä nyt kyseessä joku ajatuskuperkeikka, jonka aina olen tottunut tekemään. Ja samaten toi, että jos riittämättömyyden tunne seuraa monelle elämän osa-alueelle ja tavallaan riippumatta siitä, että kuinka hyvin etenee vaikka opinnoissa tai etenee työelämässä tai omissa harrastuksissa tai ihmissuhteissa, niin voi olla myös niin, että silloin, kun saavuttaa sellaisia asioita, mitä on aikaisemmin tavoitellut, ni sitten alkaa ottaakin ne itsestäänselvyyksinä. Et totta kai nyt kun mä oon saavuttanut tän, ni sen voi saavuttaa kuka vaan. Et siin tulee samalla ehkä myös vähätelleeksi usein sitä omaa osaamista ja omia saavutuksia, ja siinä sit se riittämättömyyden tunteen rima nousee samalla kun kipuaa korkeammalle, lähemmäs sitä kohtaa, missä se rima aikaisemmin oli, tai missä sen aikaisemmin kuvitteli olevan. 

Patrick Zilliacus

Joo mul tulee mieleen täst tämmönen vertauskuva leijonan ruokkimisesta, jos kuvittelis et kotiovelle tulee leijonan pentu, aluks vaan maukuu ku kissa ja pyytää ruokaa, ja sit sille voi antaa vähän kissan ruokaa, mut sit se leijona rupee kasvaa, ja kasvaa ajan myötä tosi isoks ja rupee vaatii isompii ruokapaloja. Jossain vaihees saattaa koko elämä pyörii vaan sen ympärillä, et saa tän leijonan ruokittuu. Ja mä uskon, et tää on se, mikä helposti tapahtuu, jos rupee jahtaamaan jotenkin menestystä tai muiden hyväksyntää tai yrittää täyttää sitä riittämättömyyden tunnetta jollain vaikka saavutuksilla, vaik arvosanoilla. Ja se vaatii kokoajan isompii panoksii, ja sit jossain vaihees voi olla, et se leijona on kasvanut suuremmaks ku mitä mä ite oon, ja sit se karjuu niin kovaa, et sen jälkee ei enää uskalla päästää irti siit leijonan ruokinnast. Jos päästää irti, niin voi olla, että jonkun aikaa saa kattoo, ku se leijona karjuu, ja se ei oo kivaa puuhaa. 

Henri:  
Hei aivan loistavia pointteja, ja täs vaihees täs ois tosi monta juttua mihin tekis mieli tarttua, mut ehkä just toi tän koko teeman monipuolisuus ja kontekstisidonnaisuus ja sit, kuinka monest eri näkökulmast tätä voi kattoo, tulee täs mun mielest täs jo tosi vahvasti esiin. Oli kiva kans, et vähän jo käsiteltiin myös sitä, et mistä tää riittämättömyyden tunne saattaa juontaa juurensakin. Mm, tartun ehkä täs välis siihen, kun Sanni sanoit tossa yhessä vaiheessa, että tässä on tän yksilöllisen, yksilön pään sisällä olevan tason lisäks myös tää yhteiskunnallinen taso, niin miten Sanni näet, millainen yhteiskunnan rooli ja vaikutus täs riittämättömyyden tunteessa on? 

Sanni Lehtinen:  

Mä uskon, et yhteiskunnalla on, ja yhteiskunnallisilla rakenteilla on tosi merkittävä rooli sen osalta, et ketkä meistä kokee riittämättömyyden tunnetta, ja kuinka paljon, ja sit ennen kaikkea siinä, että kuinka paljon se elämään lopulta vaikuttaa. Jos mä lähen ensin pohtimaan vaikka sitä, että miten suorituskeskeisessä kulttuurissa me eletään, miten paljon meidän nykyinen yhteiskunnallinen kulttuuri ja yhteiskunnalliset rakenteet arvostaa tehokkuutta ja tuottavuutta ja sitä, et suoriutuu nopeasti hyvillä arvosanoilla, hyvillä työtuloksilla, niin ei se oo ihmekään, että siin alkaa kokea itsensä riittämättömäksi, jos ne arvosanat ei oo hyviä, jos ne työtulokset on niin ku keskinkertaisia, muttei loistavia. Toisaalta se tehokkuus saattaa myös läikkyä sinne vapaa-ajan puolelle, esim. harrastamiseen, siihen että, meidän tehokkuutta ja suorittamista ihannoiva kulttuuri vähän suuntaa myös sinne, et kyl sun vapaa-aikakin pitäis käyttää sellasiin tehtäviin tai toimiin, jotka jotenkin kehittää sua ihmisenä, tai sun taitoja, tai nostaa sun työmarkkina-arvoa, niin ku kaiken tän kasaa yhteen, niin eihän se voi olla vaikuttamatta siihen, että miten me yksilöinä itsestämme ajatellaan, ja siitä, minkälaisiin suorituksiin meidän pitäis pystyy, kuinka korkealle meidän pitää päästä, et voidaan olla tyytyväisiä siihen menestyksen tasoon mikä me ollaan saavutettu. Niin siinä on aika paljon tekijöitä, mitkä yhteiskunnan tasolla vaikuttaa siihen. Et esimerkiks meiän koulutusjärjestelmähän on sellanen, ja ne muutokset mitä siihen on tehty viime vuosina, ne kasaa isompii päätöksii ja isompia suorituspaineita yhä nuoremmille. Meiän sosiaaliturva on sidottu vahvasti suoriutumiseen. Esimerkiksi opiskelijoiden opintotuki on esimerkki tästä, et sun täytyy tehdä tietty määrä opintopisteitä, tietyssä ajassa, et sä voit sen opintotuen saada, ja sit niit tukikuukausia on kuitenkin sen verran vähän, et se käytännössä joko vahvasti ohjaa tai jopa pakottaa sut opiskelemaan tietyssä vuosimäärässä, vaikka se sinällään se tiedon hankkiminen ja ymmärtäminen saattais viedä paljon pidemmän ajan kuin pelkästään se tutkinnon tavoiteaika. Ja sit taas toisaalta meil on tosi paljon sellasii normatiivisia oletuksia tässä yhteiskunnassa, että millanen on jotenkin hyvä ihminen tai oikeanlainen asiantuntija tai ylipäänsä sellanen kunnon kansalainen. Ja Suomes se tarkottaa aika usein sellasta valkonormatiivisuutta, heteronormatiivisuutta, toisaalta sit taas myös sitä, et ihmissuhteissa pitäs edetä tietyllä kaavalla ja tietyn aikajänteen sisällä. Ja ylipäänsä se, että minkälaista elämää elää, niin oletuksia leimaa aika vahvasti sellanen keskiluokkaolettama, käsitys siitä, että kaikki olisivat keskiluokkaisia ihmisiä, vaikka näin ei ole. Meil on tosi paljon sellasia yhteiskunnallisia ja kulttuurillisia rakenteita, jotka määrittää jonkinlaisen abstraktin kokonaisuuden siitä, että minkälainen on oikeanlainen tyyppi, ja sitte, jos et sä vastaakaan tähän normiin, niin niitä riittämättömyyden tunteita saattaa tulla, vaikka ei olis mitenkään perusteltua edes se, että minkä takia jotain tiettyjä oletuksia ja vaatimuksia yksilöihin kohdistetaan.  

Patrick Zilliacus:  

Mielenkiintoista, ja kyse on ajatusvirheestä, just niin ku sanoit. Ja kuumottava tää ajatus, minkä toit esiin tässä, ainakin miten mä tän tulkitsen, et työmarkkina-arvo on yhtä suuri kuin kuka minä olen, ja mä kyllä yhdyn tähän, että meiän kulttuuri kasvattaa meidät siihen oletukseen, et jos me vaan työskennellään riittävästi ja jos me vaan menestytään riittävän hyvin, ni sit me ollaan onnellisii. Tää on tavoitekeskeinen elämänkatsomus, mikä tarkoittaa sitä, et menestys on sama asia kuin raha, valta, näkyvyys, saavutukset, tittelit. Ja taas sit ku katotaan, et miten asiat menee todellisuudessa, niin tutkimuksissa ollaan huomattu, että materialistiset arvot ja rahan tavoittelu on suoraan yhteydessä vähäisempään onnellisuuteen. Varmaan aika paljon ollaan kuitenkin sellasessa ajattelussa, arkiajattelussa, jossa me tavoitellaan sitä just jotain tutkintoo tai pitää saada se opiskelupaikka tai arvosana tai oikeet autoo, tai oikeet kumppanii tai some-näkyvyyttä, ja usein nää tavoitteet, jos me menestytään jossain, saadaan näkyvyyttä, niin usein niil on se lyhyen aikavälin punch, että tuntuu hetken hyvältä, ja mä luulen, et siin kans se syy, minkä takii nää koukuttaa niin paljon ja miks me tehää tätä ylisuoriutumista ja jahdataan menestystä ja näkyvyyttä. Tuntuu hetken aikaa hyvältä, ja ihmisen käyttäytymistä aika paljon ohjaa lyhyen aikavälin pikapalkinnot, pitkän aikavälin arvojen mukaisen elämän kustannuksella. Mut jos vaan pysähtyy johonkin tällaiseen saavutukseen, jos mä vaikka teiltä kysyn, muistatteks te esimerkiks sen hetken, ku saitte opiskelupaikast tiedon postitse tai mist se ikinä tuleekaan. Muistatteks te sen hetken, minkälainen se oli?  

Henri

Jotenkuten. [Hymähtää] 

Patrick Zilliacus:  

Jotenkuten.  

Sanni Lehtinen:  

Mä muistan kyl hyvinkin. 

Patrick Zilliacus:  

[naurahtaa] Jep jep. Mä muistan todella hyvin, ja erityisesti sen takia et mä näin niin paljon vaivaa, siis et mä kuukausia opiskelin pääsykokeisiin, pääsin sisään, ja se on ihan huippuhetki. Ihan mieletön. Mä olin varmaan joku kaks päivää todella, todella onnellinen siitä. Ja mitä sen jälkeen tapahtu? Mikään ei muuttunut. Sit mä palasin takas siihen samaan tilaan, mis mä olin myös ennen sitä. Ja mä luulen, että vaikka kuinka me saadaan näitä menestyksiä, rahaa, valtaa, näkyvyyttä, titteleitä, oikean puolison, häät, auto, asunto, arvosana, opiskelupaikka, niin se tyytyväisyyden tunne, mikä sielt tulee, niin se kestää yleensä vaan muutaman minuutin, muutaman tunnin. Sit sen jälkeen palataan takas tähän vanhaan normaaliin, mis me ollaan nytten. Loppupeleissä mikään ei oikeastaan muutu. Asiat voi tietysti muuttua. Voidaan saada lisää kavereita ja uutta tekemistä, mut se tietynlainen tässä ja nyt -kokemus, just tää hetki, mis me nyt ollaan, ni se ei muutu. Se pysyy aika samanlaisena. Kaikki viisausperinteet ja itämaiset traditiot on tuhansii vuosii opettanut sitä samaa, et mikään ihmisen ulkopuolella ei tee onnelliseks. Voidaan vaan siirtyy yhestä suorituksest toiseen ja yhest mielihyvästä toiseen, mut mikään niistä ei tee pysyvästi onnelliseks. 

Sanni Lehtinen:  

Joo mä oon samaa mieltä kyllä tosta, et sellanen menestyksen ja titteleiden tavoittelu ei loppujen lopuks tee onnelliseks, ja se on ehkä myös kokemus silleen omasta elämästä. Et aina kun on saanut jonkun uuden tittelin, jota on tavotellu, niin sit siit on tullut se perustaso, ja sit et se on ollu just sellanen muutaman päivän tai tunnin riemu, ja sit sen jälkeen siit on tullut se oletustaso, et okei nyt mul on tää homma ja nyt mä sit teen tätä. Et ehkä sit sen sijaan, et riittämättömyyden tunteeseen pyrkis vastaamaan sillä, et yrittää saavuttaa jotain tiettyjä meriittejä tai titteleitä, niin ehkä parempi keino ois pyrkii jotenkin sellaseen, mikä ei oo jotenkin mitattavissa sillee määrällisesti tai sit CV-merkintöinä, vaan ehkä enemmän jotenkin sellanen lempeempi ja inhimillisempi elämän asenne. Tai ainakin mitä ite oon pyrkinyt tässä, mitä vanhemmaksi on tullut, en oo kyllä kauheen vanha vielä nytkään, mä oon 28, mutta viime vuosina on paljon miettinyt sitä, että sen sijaan, että mä ensisijaisesti pyrkisin jotenkin hiljentämään mun riittämättömyyden tunnetta sillä, et mä hankin jotenkin lisää vastuita tai hakeudun hienompiin tehtäviin, että enemminkin sitä onki sitten pyrkinyt vähentämään sillä, et ei oikeastaan tavoittele näitä vaan nimenomaan jotenkin sitä kaikkea, mitä se niiden asioiden tavottelu on mun omasta elämästä vähentänyt, eli vaikka just se ystävien kanssa vietetty aika. Niinä vuosina, ku mä oon tehny tosi paljon töitä, niin mul on ollu vähemmän aikaa niille ihmisille. Ja sit se, että mä nyt koitan kääntää omia prioriteettei siihen suuntaan, että mä haluun olla tyyppi, jolle voi laittaa viestiä, et nähäänkö illalla, ja on mahdollista, että mä vastaan, että joo nähdään vaa, et kyl mun kalenteris on tilaa, koska oli vuosia, joina mulle jos laitto viestiä, niin mä pystyin tarjoamaan seuraavaa tapaamisaikaa sitten kolmen viikon päästä. Niin ehkä se tavallaan sen katseen kääntäminen täysin toiseen suuntaan kuin mistä ne riittämättömyyden tunteet tulee, niin voi olla sit sellanen teko, minkä sen tunteen kanssa elämiseen vaikuttaa positiivisesti tai sen kanssa elämistä helpottaa ja sitä sen tunteen valtaa omassa arjessa vähentää.  

Patrick Zilliacus:  

Upeeta, ja mä oon ilonen kuullessani, et tämmösen, oot kääntäny katseen toiseen suuntaan. Se mitä mä oon omissa keskusteluis ihmisten kans löytäny, on se et, kuitenkin pohjimmiltaan ihmiset haluu viettää enemmän aikaa läheisten ihmissuhteiden kanssa ja liikkuu ja käyttää omaa kehoo, syödä hyvin ja olla vapaalla paljon enemmän kuin käyttää ajan, energian start up -yritykseen, tai ihan mihin tahansa työhön.  

Henri

Täs on tullut ihan loistavia pointteja. Ehkä just toi yhteiskunnan rooli ja vaikutus, sen vois kiteyttää varmaa just siihen suoritusyhteiskuntaan, niiden vaikutukseen, ihan kulttuuriin sekä toisaalta, niin kuin Sanni viittasit, käytännön politiikkaan, ja toisaalta vaikka kasvatukseen, millasen arvomaailman me sisäistetään. Myös tosi hyvä pointti toi, mikä toistuu muutaman kerran, että materiaalinen tyydytys on kuitenkin aina väliaikaista, ja ehkä noi ei suorituskeskeiset prioriteetit ja niiden arvostaminen vois olla yks tapa nimenomaan lieventää tätä riittämättömyyden tunnetta. Mennään niihin vielä tarkemmin tos pian. 

[Välimusiikkia] 

Henri

Tässä vaiheessa mä haluaisin kysyä vielä yhen tämmösen spesifin jutun teiltä, meinaan mites tää pandemiatilanne nykyaikana on saattanut vaikuttaa tähän riittämättömyyden kokemukseen. Et nythän ainakin ihmiset on enemmän eristyneitä, sosiaaliset kohtaamiset on harvemmassa, se some on ehkä suuremmassa roolissa, mut mitenköhän, Patrick, tuleeks sulla psykologin näkökulmasta tähän jotain ajatuksia? 

Patrick Zilliacus:  

Joo, se mitä mä näen on se, et pandemia on vienyt tällaisen käytännössä evoluution ansan vieläkin pidemmälle, mis me nyt ollaan aikaisemmin oltu. Ja me ei olla tällasiä eläimiä, et me viihdytään kotona yksin läppärin kans, tilataan ruuat Woltista ja ainoa sosiaalinen kontakti on kaupan kassa. Me ei vaan olla sellasia eläimiä. Meist on tullut aika kesyjä, ja tällainen ihmisten kesyyntyminen on alkanut noin 10 000 vuotta sitten maanviljelyksen vallankumouksen jälkeen, ja sen jälkeen on tullut teollinen vallankumous, kaupungistumisia, metropoleja. Ja se, minkälaisii ihmisii me nykyään ollaan, ni aika paljon toimistoihmisii. Ainaki mä oon toimistoihminen. Suurimman osan valveillaoloajasta toimistossa neljän seinän sisällä. Tääl on huonekasveja mun ympärillä. Ja ihminen on kuitenkin aikaisemmin ollut villi. Me ollaan liikuttu koko ajan, ja ollaan oltu koko ajan ulkoilmassa, koko ajan muiden ihmisten seurassa, useiden kymmenien ihmisten laumassa, ja ihminen on ollut 99 % olemassaolostaan maapallon päällä käytännössä samanlainen kuin Aira Samulin on nykyään. Aira Samulin on aika sellanen normaali ihminen, nykyään se on poikkeus, ja se on hyvinvoiva ihminen, joka liikkuu, aktiivinen, sosiaalinen. Ja jos tällaisessa työajassa mittaa, jos aattelis, et ihmisen evoluutio on vaikka kasista neljään -työaika, niin kaikki nää muutokset, metropolistuminen, teollistuminen, toimistoituminen, internet ja nyt sitten pandemian myötä vielä kotiin eristäytyminen läppärin kanssa, ni kaikki nää muutokset on tapahtunut muutama sekunti ennen kello neljää. Kaikki se muu aika, meidän esi-isät tuhansien tuhansien vuosien ajan tuhansia sukupolvia taaksepäin, on elänyt ihan erilaista elämää. Ja mä aattelen, et kyl muutkin eläimet kärsii, kun ne viedään pois omasta elinympäristöstä. Esimerkiks 90-luvulla oli tämmönen klassikkoelokuva ku Free Willy, en tiiä, muistatteko, missä oli vankeudessa eläny delfiini, joka vapautettiin luontoon. Ja täs elokuvas, voi käydä googlaamas ja kattoo, niin tän delfiinin selkäevä on taittunut. Siit on tullu löysä. Koskaan luonnossa delfiinien selkäevä ei oo löysä, niin mä luulen, että se on delfiinin oire, se on delfiinin masennus. Sen selkäevä ei ollu skarpis kunnos. Fakta on se, et meiän tulis oikeesti juosta karkuun, silloin ku me nähdään mukava tuoli, tai Ben & Jerry tai Netflix tai älypuhelin, mut meidän biologia ohjaa jahtaa näit asioita: pikapalkintoi, mukavuutta. Ihmiset on aina sekottanu mukavuuden hyvään elämään. Ihmiset on sekottanu mielihyväntunteet oikeisiin valintoihin. Ja mä aattelen, et siin on evoluution ansa, ja se aiheuttaa meille aika paljon ongelmia. 

Henri:  

Tosi hyvää pohdintaa. Haluutko Sanni lisätä tähän omasta näkökulmasta pandemiatilanteen vaikutuksesta riittämättömyyden tunteeseen? 

Sanni Lehtinen:  

Mäkin uskon kyllä, et ehdottomasti pandemialla on ollut vaikutuksii riittämättömyyden tunteeseen. Mehän nähdään kyl, et siis useista tutkimuksista nähdään, että pandemialla on ollut negatiivisii vaikutuksii ihmisten mielenterveyteen, ja kyl se riittämättömyyden tunnekin on sellainen asia, joka siihen mielenterveyteen jollain tavalla liittyy. Mä ite aattelen, että me, tai siis se ei oo ehkä mun ajatuksista kiinni, vaan me eletään edelleen kriisitilanteessa. Et tää on tosi pitkittyny kriisitilanne, mut tää on edelleen kriisitilanne. Tää ei oo se normaalitila, mis me haluttais elää, miten me haluttais toimia. Ja se on hirveen tärkee muistaa tässä ajassa, et vaikka tää kriisi jatkuu nyt kohta kolmatta vuotta, niin tä on edelleen kriisi, ja se vähintäänkin alitajuisesti, jos ei tiedostetusti, niin kuormittaa meistä varmaankin jokaista tavalla tai toisella. Ja se, et se tarkottaa samalla myös sitä, et me on kohta kolmatta vuotta eristäydytty toisistamme ja jotenkin totuttu siihen, että nyt jokaista vastaan tulevaa ihmistä pitää arvioida sen kautta, että se on potentiaalinen riski sille, että tämä kulkutauti, joka meidän keskuudessa leviää, leviäisi myös sitten tämän mahdollisen tuntemattoman vastaantulijan kautta, niin onhan se sellanen, mikä on jotenkin tosi vieras ajatus, et kaikkee ympärillä pitää arvioida jotenkin uhan kautta. Ja sit et se ei oo pelkästään se, et me joudutaan nyt miettii sitä, et onks nää muut ihmiset riskejä, vaan myös sitä, et normaalitilanteessahan me peilattais omaa toimintaamme muiden ihmisten reaktioista ja siitä, et miten ne muut ihmiset on meidän kanssa. Ja nyt sit ku niit muita ihmisiä näkee vähemmän, niin myös se oman itsen peilaaminen on vaikeempaa, koska ei se nyt oo samanlaista tällasilta mustilta Zoom-ruuduilta kuin silloin, kun ollaan fyysisesti samassa tilassa ja käydään yhteisii keskusteluja ja pystytään näkemään myös kaikki kehonkieli ja ilmeet ja mikroeleet, niin silloin se riittämättömyyden tunnekin saattaa helposti sellasessa sosiaalisessa tyhjiössä kasvaa huomattavasti isommaks kuin mitä se sitten mahdollisesti sellasis sosiaalisissa yhtenäisissä tilanteissa kasvaisi. Ja sit tietysti some on tosiaan yks puoli. Se, et sitten se on ehkä ympäristönä sellanen muutenkin, että sinne kootaan aika usein nimenomaan niit elämän hyviä hetkiä. Mun somekuplassa kyl jaetaan, varsinkin viimesten parin vuoden aikana on jaettu paljon myös sitä, että miten tää pandemia rasittaa ja ahdistaa ja ärsyttää ja vihastuttaa, mut sillee, kyl silti on paikka, jonne kerrotaan, kun elämässä tapahtuu jotain isoa ja jotain positiivisii elämänmuutoksia saadaan aikaan. Ja sitten taas, kun sitä jonkun luurin kautta itseksensä selailee, niin saattaa vähän niinku vahingossakin muodostuu itelle sellanen ajatus, että kaikki tää, mitä mä nyt tässä somefiidissä näen, olis tapahtunut mukamas jollekin yhdelle olemassa olevalle ihmiselle. Et jos siel on viis ihmistä kertonu jostain suurista elämänmuutoksistaan ja uusista työpaikoista ja ostetuista asunnoista ja muista hienoista asioista, mitä arjessa tapahtuu, niin ne on tapahtunut tavallaan yksi asia yhdelle ihmiselle. Mut sit ku sitä somea selaa, niin saattaaki aattella, et jotenkin mulle ois nyt pitänyt tapahtua kaikki nää asiat, mitä mä täällä mun kuvavirrassa nään, ja jos ei oo tapahtunut, niin sit mä oon jotenkin riittämätön, vaikka asiahan ei siis tietenkään oo näin. Mut se on ehkä semmonen taipumus, johon herkästi omatkin aivot taipuu silloin, kun sitä somevirtaa selailee.  

Patrick Zilliacus:  

Loistavaa, ja loistava kuvaus sosiaalisen median herättämistä fiiliksistä. Tunnistan kyl tän, et siin tulee aika nopeesti se, sil on joku sana. Onks se nyt fomo, tai joku tällainen, et fear of missing out, tai jotain muuta. Et miks mä en oo sitä kämppää ostamassa, miks mä en oo ulkomailla tai miks mä en saanut työpaikassa ylennystä tai miks mulla ei oo tommosta autoo. Ja sellasii sosiaalisii eläimii me ollaan, et me vertaillaan automaattisesti. Ja tää somen viesti vielä, se voi olla aika ongelmallinen, et se vahvistaa kilpailuu ja sosiaalist vertailuu, ja tuntuu, et sen pääasiallinen viesti on, et sun pitää näyttää hyvältä ja hymyillä ja et se on sama asia ku hyvä elämä. 

Henri

Kiitos näist ajatuksist, ja kaiken kaikkiaan musta ollaan tosin hyvin kartotettu tätä riittämättömyyden tunnetta ehkä sekä yhteiskunnallist, evolutiivist, sosiaalist, filosofistakin aspektei sen taustalla. Mutta täs vaihees voitais vielä, näit on tullu tosi hyvin täs matkan varrella vastaan, mutta ottaa sellanen tiivistys vähän siitä, että jos nimenomaan aatellaan semmost haittaavaa, liiallista riittämättömyyden tunnetta, niin mitähän sille vois sit tehä, miten sen kans vois pärjätä ja miten sitä vois lieventää? Tulisko sulle vaik Patrick ehkä eniten tälleen yksilön tasolla mieleen jotain konsteja? 

Patrick Zilliacus:  

Kiitos kysymästä, ja ensinnäkin ois tärkee tunnistaa tää tietynlainen mielen strategiat paikata sitä vähän ku vahingollisil tavoilla, ja aika usein se, mihin me ihmiset ajaudutaan, on nää tällaset tietynlaiset pyrkimykset, et mun täytyis olla sitä tai mun täytyy olla tätä. Tietynlaiset vaatteet tai tietynlainen puhetyyli tai tietynlainen ulkonäkö. Sit vast ihmiset hyväksyy mut. Tai tietynlainen yhteiskunnallinen asema tai [takeltelua] huomata tämmösii sisäisiä sääntöjä, strategioita, miten sitä pyrkii kuuluumaan joukkoon ja saamaan muiden ihmisten hyväksyntä. Ja huomaa, et ne ajatukset, mielen hevonsontaa, et se ei vaan mee näin. Meiän ei tarvii ansaita olemassaoloo, tai meiän ei tarvii ansaita muiden ihmisten hyväksyntää. Yhteenkuuluvuus sosiaalisiin yhteisöihin on ihmisen syntymälahja. Tärkeä pitää mielessä, että näitä ajatuksii, niit ei myöskään tarvii korjata. Se riittää, et ne huomaa, ja sit astuu taaksepäin ja tarkkailee, et mitä se oma mieli tekee, minkälaisii fiiliksii ne herättää ja mis tilanteissa. Mä ite uskon, et nä ajatukset juontaa juurensa miljoonien vuosien evoluutiohistoriasta. Niit on aika vaikee jotenkin uudelleen ohjelmoida se, miten meidän mieli toimii. Ja mielessä ei muutenkaan ole mitään delete-nappulaa. Me ei päästä eroon muistoista tai ikävistä tapahtumista. [empii] Se mikä voidaan aina tehdä, niin huomata ja astua taaksepäin. Ja huomaa myös, et se ajatus, mikä ikinä se ajatus onkaan, mikä liittyy itseensä, se ei kuitenkaan oo sama asia kuin minä itse, vaan se, mitä sä oot, on paljon enemmän, paljon laajempi. Tavallaan se on vähän niin ku maalia ilmassa. Sä voit heittää maalii ilmaan, mut se ilma ei värjäänny siinä. Se pysyy koskemattomana. Ja huomaa myös, että muut ihmiset sun ympärillä, jos katot muita ihmisiä silmiin, kaupan kassaa silmiin, Teams-kokouksessa muit silmiin, vastaantulevia ihmisiä, niin huomaa, et myös niillä löytyy jonkunlaista riittämättömyyden tunnetta tai itsekritiikkii tai kipeit ajatuksii. Et sä et oo yksin näiden ajatuksien kanssa, vaan myös muilla ihmisillä, osa tätä ihmisenä olemista, ja kysymys on ehkä pikemminkin siitä, et miten sen kantaa sisällään. Onko se tuomitseva ääni, jota häpee ja pelkää, siit voi tulla diktaattori, vai onks se enemmänkin jonkunlainen puudeli, räksyttelee tuolla korvien välissä, mut se ei vaikuta mun valintoihin ja tekoihin. Ja huomaa, että jos se on alkanu vaikuttaa omiin valintoihin, tekoihin, niin kiinnittää huomiota niihin pieniin valinnan hetkiin ja koittaa valita sellasii tekoja, jotka on enemmän omien arvojen mukasii, tärkeit tekoja. Vaikka se oma mieli, riittämättömyyden tunne, voi olla toista mieltä. Esimerkiks tähän podcastiin, sain kutsun tänne, niin mun ensimmäinen ajatus oli, että en mä ainakaan osaa tähän mitään [naurahtaa] asiasta kertoo, kiitos vaan.  

[Nauraa helpottuneesti]  

Henri

Kiitos Patrick. Todellakin oot pystynyt asiasta hyvin kertomaan, ja nää oli aivan loistavii vinkkejä juuri tää huomiointi ja se ajatus, että ei kukaan loppujen lopuks oo kuitenkaan yksin ajatustensa kanssa. Sanni, sulta voisin myös tähän loppupuolelle kysyy, osaatko sanoa, että mitä meidän sit tulis näin yhteiskunnan tasolla tehdä, jotta tätä riittämättömyyden tunnetta näin kulttuurisessa mielessä voitas vähentää? Meilhän oli tossa keskustelua juuri vaik täst suorittamisyhteiskunnasta, tuleeks sulla jotain ajatuksii vielä tähän loppuun siitä? 

Sanni Lehtinen:  

Mä aattelen, että se suoritusyhteiskunnan purkaminen eri osa-alueillaan olis tosi olennaista sekä tän riittämättömyyden tunteen osalta että sit silleen yleisen, jotenkin kansallisen terveystilanteen näkökulmasta. Et se, et me sen sijaan, että me muutetaan meiän koulutusjärjestelmää suuntaan, jossa täytyy olla yhä nuorempana yhä varmempi siitä, että mitä loppuelämänsä tekee, niin voitais ehkä siinäkin tehä vähä niin ku Patrick tossa äsken kuvas, että mitä jos otettais askel taaksepäin ja katottais vähän, että meniköhän tää nyt ihan oikein. Se, mitä mä peräänkuuluttaisin meiän poliitikoilta, on rohkeus myös perua huonoja päätöksiä ja mahdollistaa meiän lapsille ja nuorille ja nuorille aikuisille sellasen koulutuspolun, jossa on aikaa myös jotenkin eksyä ja tehdä vääriä valintoja ja sitten löytää se oma polku uudestaan. Ja tällä hetkel viime vuosien muutokset on oikeestaan vienyt meiän koulutusjärjestelmää aivan päinvastaseen suuntaan, ja mä uskon, et sil on oma roolinsa siinä, minkä takia meidän nuoret voi tällä hetkellä tosi huonosti. Ja nyt tällä hetkellä, sekä tällä vaalikaudella että tulevalla, on käynnissä myös sosiaaliturvan kokonaisuudistus, ja siinä ois syytä pitää huolta, et se on nimenomaan kokonaisuudistus, jossa sit huomioidaan myös se, että miten me voitais muuttaa meiän sosiaaliturvajärjestelmää sellaiseksi, että sen mielenterveysvaikutukset ois positiivisia, eikä niin, et sinne jää sitten jotain umpiperiä tai sit sellasia kohtia, joissa saattaa pudota väliin ja jossa kaikki on vaan jotenkin tosi epäselvää ja vaikeeta. Et kylhän se sosiaaliturvan tarkoitus pitäis olla se, et jokaiselle taataan ihmisarvoinen elämä tai se mahdollistetaan sen järjestelmän kautta, ja sit sen turvin pystyy joko kouluttautumaan, tai sitten jos on työttömänä, niin pystyy etsimään uusia töitä, tai sit jos on työkyvyttömänä tai eläkkeellä tai muussa sellasessa tilanteessa, jossa sen sosiaaliturvan piiristä ei ole tarkoituskaan siirtyä pois, niin sit sielläkin se olis riittävällä tasolla. Et semmosii isoja päätöksiä tehdessä pitäis miettiä myös näitä kysymyksiä, ja sitä todella toivon meidän päättäjiltä niin valtakunnan tasolla kuin muillakin hallinnon tasoilla. Ja ehkä ylipäänsä, mitä mä sekä poliittisilta päätöksentekijöiltä että sitten kaikilta meiltä, jotka yhteiskunnan muodostamme, peräänkuuluttaisin, olis sellanen lempeyden vallankumous. Et mitä jos sen sijaan, et me painotetaan sitä tehokkuutta ja tuottavuutta, niin me painotettaiskin lempeyttä ja inhimillisyyttä ja hyvinvointia, koska ehkä meiän yhteiskunta näyttäis sillon aika erilaiselta, ja myös me ihmiset, jotka tässä yhteiskunnassa elämme, voisimme paremmin.  

Henri

Kiitos Sanni! Ja kiitos teille molemmille näistä tärkeistä näkökulmista tähän vielä. Tää on ollu kaikkiaan mun mielest upean syväluotaava ja mielekäs ja ajatuksii herättävä keskustelu. Mä voisin teiltä viel tähän loppuun kysyy lyhyesti, että mitä teille täst meidän keskustelust jäi päälimmäisenä käteen? 

Patrick Zilliacus:  

Kiitos tosi paljon Henri ja Sanni mielenkiintoisesta keskustelusta, ja oli kiva tutkiskella näit vähän erilaisii lähestymistapoi tähän asiaan. Ja me oltiin tehty ehkä vähän samanlaisia oivalluksia täs sen suhteen, et minkälaisilla eväillä tää yhteiskunta ja koulujärjestelmä meidät varustaa ja mihin se johtaa. Ja sitten tää, että kuinka ois hyvä alkaa rakentaa sellasia yhteisöjä, joissa ihmiset voi olla omia itsejään ja näyttää ulospäin, minkälaista on olla sisällä päin, ja erityisesti näinä aikoina tän tarve on suuri.  

Sanni Lehtinen:  

Mun mielest täs meiän keskustelussa tuli jotenkin selkeesti ilmi se, että yksilön taso, yhteisön taso ja yhteiskunnan taso on kaikki limittäin ja lomittain toistensa kanssa, ja se, että me saadaan puututtua riittämättömyyden tunteeseen tai vähennettyä sitä, niin se vaatii ehkä sit silleen toimia kaikilla näistä tasoista tai erilaista näkökulmaa siitä riippuen, että mitä osaa tästä haasteesta me ollaan ratkaisemassa.  

Henri

Juuri näin. Hei, kiitos vielä paljon teille molemmille. 

Sanni Lehtinen, Patrick Zilliacus:  

[yhdessä äänin] Kiitos! 

Henri

Ja kiitokset myös sulle kuulija! Me Nyytillä otetaan mielellämme vastaan palautetta näistä jaksoista. Nyytin kotisivuilta löytyy NyytiCast-kohdasta palautelomake, mitä voi käydä anonyymina täyttelemässä. Mutta nyt kaikkea hyvää sinne, ja kuulemisiin! 

[Loppumusiikki]  

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.