Sofia Lindqvist

4

Koronapandemia on tutkitusti laukaissut syömishäiriöitä ja aiemmin alkaneiden häiriöiden oireet ovat vaikeutuneet pandemiaolojen johdosta. Mitkä persoonallisuuspiirteet ja ympäristötekijät altistavat sairastumiselle? Miten tunnistaa ja ottaa puheeksi syömishäiriö itsessä tai läheisessä? Miten ja mistä voi hakea apua? Uusimmassa NyytiCast-jaksossa syömishäiriöistä keskustelevat vapaaehtoisemme Matildan kanssa psykologi, kliinisen psykologian dosentti ja kognitiivinen psykoterapeutti Monica Ålgars ja Syömishäiriöliitto SYLI ry:n kokemusasiantuntija Eveliina.

Kuuntele NyytiCast jakso #47: Syömishäiriöt tai klikkaamalla kuvaa alta.

Äänitteen kesto: 36 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

 

Tekstivastine

Alta voit lukea Nyyticast-jakson #47: Syömishäiriöt tekstivastineen (litteroinnin).

 

Puhujat

Haastattelija Matilda
Vastaaja 1 Monica Ålgars
Vastaaja 2 Eveliina

LITTEROINTIMERKINNÄT

Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]  

Matilda:

Moikka kaikille ja tervetuloa tämän päivän podcast-jakson pariin. Minä olen Matilda ja toimin Nyyti ry:llä vapaaehtoisena. Olen toisen vuoden sosionomiopiskelija ja toimin tässä podcast-jaksossa haastattelijana. Tämän jakson aiheena on syömishäiriö. Jakson vieraina ovat psykologi Monica Ålgars ja kokemuspuhuja Eveliina.

Syömishäiriöistä on tärkeä keskustella, jotta sen puheeksi oton kynnys laskisi hieman alemmas. Syömishäiriöt ovat sensitiivinen aihe keskustella, mutta siitä silti kannattaa puhua. Puheeksi oton merkitys on korostunut entisestään koronapandemian johdosta. Koronapandemian tuomat poikkeusolot ovat vaikuttaneet monella tapaa ihmisten arkeen ja elämään.

Syömishäiriötä sairastavilla poikkeusolot ovat voineet lisätä oireilua ja kokemusta siitä, että on jäänyt yksin omien ajatustensa kanssa. Tästä syystä aiheesta tulisi keskustella, jotta kukaan ei jäisi yksin tuntemustensa kanssa. Syömishäiriöoireet voivat olla joillekin keino säädellä ikäviä tunteita, joita korona on tuonut arkeen. Muuttunut arki on voinut herättää ahdistusta ja epävarmuutta suhteessa omaan syömiseen ja liikkumiseen. Jakson alkuun kerron teille hieman syömishäiriöstä, jonka jälkeen vieraat saavat esittäytyä ja kertoa samalla oman vinkkinsä, miten tukea yleistä hyvinvointia.

[musiikkia]

Matilda:

Syömishäiriöllä siis tarkoitetaan mielenterveyden häiriötä, johon liittyy poikkeavan syömiskäyttäytymisen lisäksi fyysisen, psyykkisen tai sosiaalisen toimintakyvyn häiriintymistä. Syömishäiriöitä esiintyy yleisimmin nuorilla ja nuorilla aikuisilla naisilla. Tunnetuimmat syömishäiriöt ovat laihuushäiriö eli anoreksia nervosa, ahmimishäiriö, bulimia nervosa sekä ahmintahäiriö, binge eating disorder. Näiden lisäksi todetaan usein epätyypillisiä syömishäiriöitä.

[musiikkia]

Matilda:

Ja Eveliina alottaa.

Eveliina:

Joo, mä voin alottaa. Hei, mä oon Eveliina ja toimin tosiaan Syli ry:llä kokemusasiantuntijana ja mä voisin sanoa omaksi vinkikseni kavereille ja läheisille puhumisen, se on ollut itselleni aina apuna niin surussa ja ilossakin, kun saa puhua toisille ihmisille.

Monica:

Joo, eli mä oon Monica Ålgars, mä oon psykologi, psykoterapeutti ja työskentelen syömishäiriöiden parissa muun muassa HUS Syömishäiriöyksikössä ja sitten myös tutkijana ja psykoterapeuttina. Asia mikä tukee omaa hyvinvointia, mä oon tänä syksynä mä oon itse asiassa itse satsannut erityisen paljon nukkumiseen ja lepoon. Eli sellaseen jotenkin, että nukkuis riittävästi ja sais sellasta palautumista ja lepoa omaan arkeen, se on se mihin itse tähtään.

Matilda:

Kiitos meidän vieraille hyvistä vinkeistä. Mun oma vinkki hyvinvoinnin tueksi vois olla se, että tekis jotain itselleen mielekästä joka päivä. Sen ei tarvi olla mitään isoa tai aikaa vievää, vaan se voi olla jotain ihan pientäkin, kuten lempimusiikin kuuntelua. Ne pienet mukavat hetket arjessa tukee omaa jaksamista ja auttaa palautumista.

[musiikkia]

Matilda:

Sitten me voitais siirtyä tämän päivän kysymysten pariin. Monica, haluaisitko kertoa meille ensimmäiseksi vielä vähän tarkemmin, että mitä syömishäiriö tarkoittaa ja kuinka yleinen se on?

Monica:

Sanoit jo tosi paljon hyvää siinä alussa, kun kuvailit syömishäiriöitä. Eli ne on tosiaan erilaisia häiriöitä, joissa jotenkin suhde omaan syömiseen tai kehoon on häiriintynyt ja hankala. Ja niiden diagnooseja on sitten erilaisia niin kun sä kuvailitkin. Mut et se mikä on myös tärkeä asia on se, että sellasia tavallaan laajemmin määriteltyjä ongelmia liittyen syömiseen ja kehosuhteeseen, niin niitä on kans paljon. Että vaikka välttämättä joka diagnoosikriteeri ei täyttyis niin se oma suhde näihin asioihin on hankala. Ja tää on semmonen aika iso ryhmä ihmisiä. Siitä yleisyydestä, niin prosentit aina vähän vaihtelee tietysti riippuen tutkimuksesta ja miten on mitattu ja kysytty ja määritelty. Mutta tuli viime vuonna uusi suomalainen tutkimus, jonka mukaan jopa joka kuudes ihminen Suomessa on sairastanut syömishäiriön aikuisikään mennessä eli nää on aika yleisiä ongelmia. Tosiaan, jos ajatellaan vielä sitten sellasia niin kun laajemmin määriteltyjä ongelmia, niin ne on tietysti vielä yleisempiä.

Matilda:

Kiitos, Monica, tästä kattavasta vastauksesta. Tähän jaksoon taustatutkimusta tehdessäni mä huomasin, että syömishäiriöt on miehillä noin kymmenisen kertaa harvinaisempia kuin naisilla.

Voisiksä, Monica, kertoa meille, että mistä tällaiset erot johtuu ja onko miesten ja naisten välillä eroja oireiluissa?

Monica:

Joo. Se on tosi hyvä ja tärkeä kysymys. Mä ajattelin, että sen (sarjoihin) (-) [05:06] voi liittyy vähän tällasta ehkä kuvaa, että ne on nuorten naisten sairauksia. Mutta oikeestaan niin vaikka moni sairastaa, onkin nuori nainen, niin on myös paljon ihmisiä, joilla on syömishäiriö, jotka voi olla ihan mitä sukupuolta vaan tai mitä ikää vaan eli miehetkin esimerkiksi sairastavat. Ja me tiedetään, että miehillä voi olla korkeampi kynnys tunnistaa omaa oireiluansa syömishäiriöksi ja niitä myös tunnistetaan huonommin terveydenhuollossa ja on ehkä korkeampi kynnys hakee apua ja myös saada apua. Eli siinä saattaa olla aika iso ryhmä sellasia miehiä, jotka ei saa apua tähän ongelmaan. Mistä se sukupuoliero johtuu on iso kysymys, josta on ehkä erikin ajatuksia. Mutta ehkä nyt ainakin yksi iso teema on se, että meidän yhteiskunnassa ja kulttuurissa perinteisestihän toki on kohdistunut tosi paljon vaatimuksia ja normeja ja tällaisia paineita liittyen niin kun naisten kehoihin ja painoon, kokoon ja niin edelleen. Vielä tästä oireiden erosta. Niin se on tietysti aina yksilöllistä, mutta tiedetään, että keskimäärin niin voi olla niin, että miehillä on vähemmän sellasta vaikka laihuuden tai hoikkuuden tavoittelua, et se voi liittyä enemmän esimerkiksi tavallaan treenattuna olemiseen. Ja myös pakkoliikunta on, jos mä muistan oikein, yleisempää miesten kesken. Että tässä saattaa olla sellaisia vähän niin kun mm. näitä eroja oireista.

Matilda:

On ihan totta, että yhteiskunta on asettanut naiselle sellaisia tiettyjä ihanne normeja, jotka voi sitten aiheuttaa painoon ja ulkonäköön liittyvissä asioissa. Sosiaalisen median kasvaessa joka suunnasta tulee uusii muotivillityksiä ja trendejä, jotka voi tuoda sellaista tunnetta, että niitä pitäisi seurata, että sais muiden hyväksynnän. Kaikkien tulisi kuitenkin muistaa, että sille miltä jokainen näyttää ei ole merkitystä vaan se, että kokee itsensä onnelliseksi. Jokaisen tulisi saada olla sellainen kuin on ja olla onnellinen omana itsenään.

Oisko sulla Eveliina ajatuksia siitä, että mistä tällaiset erot vois johtua?

Eveliina:

Mulle tuli ihan samanlaisia ajatuksia kun Monicallakin ja ite pohdin myös sitä, että onko tyttöjen, naisten maailmassa enemmän semmosii altistavia tekijöitä, että altistuuko tytöt esimerkiks enemmän painopuheelle tai asetetaanko heille isompia ulkonäköpaineita tai odotuksia. Ja voiko miesten maailmassa olla niin, että puhutaan vähemmän syömishäiriöstä ja olla se ajatus, että miehet ei sairastu syömishäiriöön, jolloin se apuun hakeutuminenkin voi olla harvinaisempaa.

Matilda:

Kiitos, Eveliina, tosi hyvää pohdintaa, aivan loistavia ajatuksia. Miehillä voi tosiaan olla vähän syvemmälle juurtunu hiljenemisen kulttuuri, joka sitten vaikeuttaa niiden oireiden tunnistamista ja apuun hakeutumista. Mä pohdin myös sellaista, että voisko tässäkin olla jonkinlaista yhteiskunnan luomien ajatuksien tuomaa haastetta. Syömishäiriöt usein liitetään naisille esiintyviksi sairauksiksi, joten voisiko tämä lisätä kynnystä miehillä hakeutua hoitoon. Ajatuksena voi olla, ettei miehet voi sairastaa syömishäiriöitä, joka voi sitten nostaa sitä kynnystä hoidon piiriin hakeutumisessa.

Seuraavaksi mä haluaisin, Monica, kysyä sulta, että onko syömishäiriöön olemassa altistavia tekijöitä?

Monica:

On olemassa useitakin altistavia tekijöitä. Se, että ne tekijät mitkä vaikuttaa siihen sairastumiseen, niin ne on aika monimutkaisia, eikä täysin tunnettujakaan, että miks joku sairastuu ja toinen ei. Että siihen liittyy, mä ajattelen aina, jotenkin itse hahmotan tätä, että tähän liittyy niin kun fysiologiset, biologiset tekijät ja sitten psykologiset tekijät ja sitten lisäksi tosiaan tää yhteiskunta ja kulttuuri missä eletään. Et tiedetään tuolla fysiologisella tasolla, että on esimerkiksi aika merkittävä geneettinen alttius tai semmonen niin kun perintötekijä siinä, että kuka on haavottuvainen sairastua tai ei. Ja sitten jos ajatellaan niin kun psykologisella tasolla niin altistavia tekijöitä voi olla esimerkiksi tietynlaiset persoonalliset piirteet, että perfektionistit esimerkiksi tai semmonen tavallaan ajatustyylin joustamattomuus. Ja myös se, että on haastavaa tulla toimeen omien tunteiden kanssa. Että niiden tunnistaminen tai säätely tai ilmaisu on vaikeaa niin sekin voi olla yks altistava tekijä muun muassa nämä. Ja sit tosiaan niin kun tossa tulikin niin mä ajattelen, että tää on aika hurja kulttuuri missä me eletään, mistä me saadaan niin kun ihan hirveen ristiriitaisia ja latautuneita viestejä koko ajan syömisestä ja treenaamisesta ja kehoista, niin eihän se myöskään auta tätä asiaa.

Matilda:

Tunnistatko sä, Eveliina, itsessäsi näitä altistavia tekijöitä?

Eveliina:

Joo. Kyllä mä oon ite käyny siis pitkän terapian toipuessani syömishäiriöstä ja siellä paljon pohdittiin sitä, että miten tähän on tultu ja miten tästä eteenpäin. Ja tunnistin omasta elämästäni paljonkin semmosia altistavia tekijöitä. Ja mä tunnistin niitä oikeastaan jo ihan omasta lapsuudesta, et vaikka on ollu tosi turvallinen ja rakastava perheympäristö, niin jos siellä on ollu semmosta painopuhetta tai syömiskäyttäytymistä, mikä on sitten muovannut sitä omaakin ajatusmaailmaa. Ja mä oon myös toiminut pitkään liikunta-alalla ja sieltä mä oon tunnistanut paljon opiskelu- ja työympäristöstä altistavia tekijöitä. Ja tunnistan hyvin tosta Monican puheesta sen, että varmasti itselläkin ollu niitä biologisia tekijöitä ja jonkinlainen herkkyys näille asioille. Ja sitä kautta helposti sitten se ympäristön paineet ja ympäristötekijät on varmasti olleet osana laukaisemaan sen oman oireilun.

Monica:

Voinks mä sanoo tähän väliin, että mä komppaan Eveliinaa. Juuri tuolla tavalla sitä ajatellaankin, että voi olla semmonen niin kun tietty haavoittuvuus sairastua. Ja sitten ympäristötekijät ja painopuheet voi niin kun ikään kuin laukasta sen haavoittuvuudelle. Tässä kuvailit mun mielestä, Eveliina, tosi hyvin, että mä ajattelen kyl samalla tavalla. Ja sitten se on tietysti aina tosi yksilöllistä, että mitkä ne tekijät on omassa elämässä.

Matilda:

Eveliina, tosi upeaa, että sä oot osannut tunnistaa itessäs näitä tekijöitä. Se on varmasti vaatinut paljon työtä ja rohkeutta. Itsensä tutkiskelu voi olla tosi haastavaa, mutta se auttaa paranemisprosessin edistymisessä. Sitten voitaisiin keskustella vähän pandemian vaikutuksesta syömishäiriöihin.

Monica, millaisiin vaikutuksiin koronavirus pandemialla on ollut syömishäiriöiden oirehdintaan, hoitoon hakeutumiseen ja hoidon saantiin?

Monica:

Tiedetään, sekä sen näkee ihan siinä kliinisessä työssä, että tiedetään tutkimuksista, että myös kansainvälisissä keskusteluissa. Monissa maissa tää sama näkyy, että monet voi huonosti nimittäin koronapandemian aikana. Saattaa olla niin, että tämä on niin kun tavallaan laukassut sen syömishäiriön, et on sairastunut tän aikana, tai sitten niin, että se oma oireilu on tota vielä voimistunut tänä aikana, ei toki kaikilla, mutta jotkut kuvaa tätä. Ja mun oma silleen mututuntuma kliinisestä työstä on, että aika monet puhuu siitä keväästä, kun koulut oli kiinni ja kaikki harrastukset ja kaikki, että se oli sellaista aikaa, kun jota monet oireet ehkä korosti.

Matilda:

Tunnistaksä, Eveliina, tätä ilmiötä tai ooksä huomannut, että isoilla muutoksilla ois ollut vaikutusta sun omaan syömiskäyttäytymiseen?

Eveliina:

Joo. Mun omasta toipumisesta on jo vuosia aikaa, joten pandemiaa ei silloin ollu. Mutta voisin sanoa sen, että mulla itselläni ahdistuneisuus aiheutti oireilua ja siihen aikaan isot elämänmuutokset tai muunlaisen elämän osa-alueella tapahtunu stressi lisäs aina sitä oireilua sen ahdistuksen kautta.

Matilda:

Isoilla elämänmuutoksilla ja etenkin stressillä voi siis olla vaikutusta syömishäiriön oirehdintaan ja käyttäytymiseen. Olisikin siis tärkeää, että tämä ymmärretään myös esimerkiksi kouluissa, jotta isojen muutosten tapahtuessa osattaisiin entistä herkemmin kiinnittää huomiota ympärillä olevien ihmisten hyvinvointiin, jotta tilanteeseen ehdittäisiin reagoimaan ajoissa.

Seuraavaksi siirrytään keskustelemaan syömishäiriöiden tunnistamisesta, avun hakemisesta ja hoidosta.

[musiikkia]

Matilda:

Syömishäiriöt ovat usein pitkäaikaisia ja voivat joskus olla jopa hengenvaarallisia. Syömishäiriöistä toipuminen voi olla yhtä ala- ja ylämäkeä, mutta sen ennuste on kumminkin suhteellisen hyvä. Apua kannattaa ja pitää hakea, sillä syömishäiriöstä voi parantua.

Monica, kertoisitsä meille, että miten hoitoon voi hakeutua, ja millaista hoitoa on tarjolla?

Monica:

Joo. Mä ensin haluan kompata sua siinä, että apua kannattaa ja pitää hakea. Koska noin se juuri on, että on tosi tärkeää, että nää ongelmat tunnistetaan ajoissa ja että saa sellaista hyvää aktiivista hoitoa siinä heti alkuvaiheessa. Sit se, että miten hoitoon hakeudutaan, niin se toki aina vähän riippuu iästä ja elämäntilanteesta. Että toki esimerkiks koulu- tai opiskeluterveydenhuolto on aika hyviä paikkoja lähtee liikkeelle tai esimerkiks työterveys, jos on työelämässä. Ja sit jos miettii, et miten millasta hoitoa saa, niin se on vähän silleen, et jos katsoo hoitosuosituksia niin ajatellaan silleen porrastetusti, että se sitten riippuu tilanteesta, riippuu syömishäiriöstä ja sen oirekuvasta, että minkä tyyppistä hoitoa. Että voidaanko saada tukea ja apua esimerkiksi opiskeluterveydenhuollossa, riittääkö se, vai tarvitaanko esimerkiksi erikoissairaanhoidon apua, että sitä voi sitten lääkäri aina suunnitella ja miettiä.

Se, millasta hoitoa on tarjolla, niin se aina vähän vaihtelee riippuen missä Suomessa asuu. Että meillä on niin silleen maantieteellisesti iso maa, mutta aika pieni väestö, että ihan joka paikalla ei oo erikoistuneita yksiköitä. Mutta tuota yhä enemmän, mikä on tosi kiva, niin Suomessakin puhutaan siitä hoidon kehittämisestä ja tätä paljon tapahtuu ympäri Suomea. Ja esimerkiksi Helsingissä on erikoistuneita yksiköitä ja monessa muussakin isommassa kaupungissa, ja sitten pienemmillä paikoilla saattaa olla vaikka syömishäiriö tiimejä. Ja vielä voisin ehkä sen sanoa, että mistä se hoito koostuu niin, nykyäänhän paljon psykiatriassa painotetaan avohoitoa. Ja paljon hoito onkin sellaista avohoitoa, että käy juttelemassa, on erilaisia strukturoituja hoitomalleja, ryhmämuotoisia hoitoja. Mutta sen lisäksi on esimerkiksi päiväosastohoitoa ja sitten tarpeen mukaan myös osastohoitoa.

Matilda:

Hienoa, että meillä on tarjolla erilaisia hoitomuotoja, että niitä suunnitellaan yksilöllisesti jokaisen omien tarpeiden mukaisesti.

Eveliina, haluisiksä kertoo meille, että miten sä hakeuduit avun piiriin ja millasta hoitoa sä sait?

Eveliina:

Pakko sanoo alkuun, et oon samaa mieltä siitä, että se avun hakeminen kannattaa ja ollut itselläni se syy, minkä takia oon sitten toipunut tästä sairaudesta. Ja mun hoitoon hakeutuminen oli siinä mielessä erikoinen prosessi, et mä en ajatellut sillä hetkellä olevani millään lailla sairas, etten tunnistanut itsessäni sitä. Mä menin mun läheisten ohjaamana hoitoon ja mä vähän menin sinne sillä ajatuksella, että nehän pian nauraa mulle, että kun eihän mua mikään vaivaa. Mutta onneks, hain siis silloin opiskelijaterveydenhuollon kautta, olin opiskelijana. Ja se terveydenhuolto onneks imas mut hyvin mukaansa ja tunnisti sen mun oireilun, ja sitä kautta mä sain sitten hyvin äkkiä apua. Ja myös itse aloin paremmin ymmärtämään sitä omaa sairautta ja avun tarvetta. Ja mä oon ollu koko aika avopuolella hoidossa eli mä oon käynyt pitkän psykoterapian kolme vuotta suunnilleen.

Matilda:

Hienoa, Eveliina, että olet päässyt avun piiriin ja saanut sitä apua mitä tarvitset. On tosi rohkeaa hakea apua ja se voi olla koko prosessin yksi vaikeimmista kynnyksistä, varsinkin jos ei tosiaan tunnista sitä omaa sairauttaan. Lähipiirin tuki ja ymmärrys ovat myös tärkeässä roolissa tukemalla avun hakemista sekä auttaa jaksamaan niitä ylä- ja alamäkiä.

Huomasitko sä Eveliina ongelmat syömisen kanssa itse vai huomasiko joku sun lähipiiristä?

Eveliina:

Mulla mun oireilun parhaiten huomas lähipiiri ja mulla oli erityisesti läheinen sisko, joka huomasi ja oli myös sitten se voima, jonka avulla mä hakeuduin hoitoon. Mun oli ite tosi vaikea aluksi ymmärtää omaa oireilua, koska mä olin ehkä oireillu niin kauan, että se oli jo niin normaalia elämää ja normaalia ajatusmaailmaa mulle. Mutta myös se, että niin kun alussa viittasinkin, että mun omassa kasvu- ja elinympäristössä silloin nuoruudessa oli paljon altistavia tekijöitä. Ja ihmisiä, joilla ehkä muillakin oli semmosii toiminta- ja ajatusmalleja, joten ikään kun mä vähän sekotuin aina hyvin massaan ja mun oli helppo perustella sitä omaa toimintaa ja omaa ajatusmallia, että niinhän nää kaikki muutkin. Mutta sit onneks tän siskon napakan puuttumisen jälkeen alkoi itekin pohtimaan, että niin tosiaan, että voiko siinä omassa toiminnassa kuitenkin olla jotakin erikoista ja painottuuko ne ajatukset liikaa vaan tiettyihin asioihin?

Matilda:

Upeaa, Eveliina, että sul on ollut lähipiirissä ihmisiä, jotka on kannustanut ja tukenu sua avun hakemisessa. Se on varmasti ollut merkittävä voimavara, että ympärillä on vahva tukiverkko, joka on mukana koko prosessin ajan.

Miten, Eveliina, ne ongelmat sun syömisen kanssa sitten huomattiin?

Eveliina:

Kyl se varmasti näkyy mun syömiskäyttäytymisessä ja siinä arjen elämässä, että mulla oli paljon semmosia sääntöjä ja rajoitteita. Toki mä osasin paljon myös peittää asioita ja varmastikaan mun fyysisestä olemuksesta ei pystyny asioita päättelemään. Et sitten miten se ehkä parhaiten mun läheisille näkyi, oli siinä ahdistuneisuudessa, että mun oma ajatusmaailma ja se tekeminen liikku paljon sen liikunnan ja syömisen ympärillä. Ja mä jätin tekemättä varmasti monia kivoja asioita, mitä läheisetkin ties, et mä olisin muuten tehnyt. Ja myös se semmonen niin kun ahdistus siitä koko aika, että mitä seuraavaksi teen ja mitä seuraavaksi tapahtuu, niin varmasti se oli se isoin muutos minkä läheiset mussa näki.

Matilda:

Kiitos, Eveliina, että sä uskalsit rohkeasti kertoa meille omista kokemuksistasi. Se tunnistaminen ja puheeksi otto on varmasti itselle ja lähipiirille tosi vaikeaa, mutta se on silti todella tärkeää. Varhainen puuttuminen voi nopeuttaa toipumista sekä estää syömishäiriön monimutkaistumista. Puheeksi ottaminen voi olla vaikeaa kun on huoli omasta läheisestä eikä oikein tiedä, miten huolen toisi esille. Lisäksi voi olla epävarmuutta siitä, onko huoli aiheellinen eikä ole varma millaisista asioista syömishäiriön voisi tunnistaa. Huolen puheeksi otto on kumminkin todella tärkeää, sillä syömishäiriöihin liittyvä häpeä ja pelko saattavat estää sairastunutta hakemasta apua.

Monica, millaisista asioista voi tunnistaa sen läheisen ongelman syömisen kanssa?

Monica:

Se on hirveen hyvä kysymys. Ja mä ajattelin, että Eveliina antoi hirveän hyviä esimerkkejä, että millaisista asioista esimerkiksi sen voi tunnistaa. Että tietysti aina riippuu ihmisestä ja oireilusta. Mut se voi olla juuri näin, että huomaa, että tavallaan syömiseen liittyy vaikka paljon ahdistuneisuutta, jännittyneisyyttä, tai syömiskäyttäytyminen uhkaa muuttua tai vaikka ihminen alkaa rajata tietynlaisia ruokia pois ruokavaliostaan tai noudattaa jotain sääntöjä siihen syömiseen liittyen tai vaikka syödä salaa tai ihminen syö salaa tai tällaisia asioita voi liittyä myös vaikka liikkumiseen, että yhtäkkiä liikkuu eri tavalla tai vaikka pakonomaisesti enemmän tai näin. Voi myös liittyä siihen mielialaan sekä huomaa, että ehkä läheinen on esimerkiksi alakuloinen tai ahdistunut tai sitten silleen tavallaan laajemminkin ehkä niin kun käyttäytymiseen ja toimintaan, että vaikka alkaa vetäytyä tai välttelemään tiettyjä tilanteita. Sitten toki voi olla sellasia tilanteita, että se näkyy siinä kehossa ja painossa. Esimerkiksi tällaiset asiat voi olla merkkejä syömishäiriöstä.

Matilda:

Kiitos, Monica, tästä kattavasta vastauksesta. Miten vois tuoda sensitiivisesti esille huolen siitä läheisen syömisestä ja kysyä häneltä, että onko kaikki hyvin?

Monica:

Mä ajattelen, mä tässä sanoin ensin, jos se on ok. Että yksi tapa voi olla, että niin kun tavallaan aika konkreettisesti kuvailee sitä huolenaihetta, että mä oon tavallaan tai sitä, että mitä on huomannut, että mä oon huomannut nää ja nää asiat ja mulle tulee huoli. Ja silleen, että lähestyy ehkä sitä asiaa nimenomaan sensitiivisesti ja tavallaan avoimesti ja antaa toiselle tilaisuuden sitten vastata ja kertoa. Ja joskus voi olla niin, kun syömishäiriöihin aika usein liittyy sellaista häpeää ja salailua ja ehkä syyllisyyttäkin niin, saattaa olla, että ihminen ei heti halua tai pysty vastaamaan tai kuvailemaan sitä tilannetta. Mut et se, että kuitenkin tuo esille sen, että hei mä oon huolissani susta ja että mä oon täällä sua varten, niin se avaa sen mahdollisuuden, että toinen voi palata siihen tilanteeseen. Esimerkiksi tällasiakin mitä mulla tulee mieleen.

Eveliina:

Oon samaa mieltä Monican kanssa tästä rehellisyydestä ja siitä, että esimerkiks ihan konkreettisesti kuvailee sitä tilannetta ja kertoo siitä omasta huolesta, että mistä se on syntyny. Koska se, että läheinen kuvailee sitä mitä on nähnyt ja kokenut, niin se voi auttaa sitä oireilevaakin paremmin ymmärtämään sitä omaa sairautta. Koska usein oireileva kuitenkin peittelee sitä omaa toimintaansa, niin on voinut samalla ikään kuin itseltänsäkin huijata, et eihän mitään ongelmaa ookaan, niin silloin kun ymmärtää, että muutkin näkee ja tämä oikeasti tapahtuu, niin silloin se konkretisoi paremmin sitä sairautta ja ymmärrystä, että mä tarviin apua.

Ite mä koen myös, että semmonen pehmeä lähestymistapa ainakin mulle oli toimivampi kun semmonen jyrkkä käskevä sävy. Että mä ajattelen nyt on parempi esimerkiksi välttää puuttumasta siihen toisen painon muutokseen tai liikunnan tai ruokamäärään, koska ne on niitä asioita mitkä joka tapauksessa aiheuttaa ehkä ahdistusta sille henkilölle. Et parempi vois olla avata keskustelu esimerkiksi mielialasta. Siitä, et mä oon huomannut, et sä oot ollu viime aikoina alakuloisempi tai että mietitköhän sä vähän liikaa näitä liikuntaan tai ruokaan liittyviä asioita tai et onhan sulla varmasti muutakin, kun tää liikunta sun vaikka elämässä.

Ja se toinen asia minkä Monica hyvin sanoi, että se puuttuminenkin voi olla semmonen prosessi. Että se voi esimerkiksi olla vaikka iso paikka oireilevalle, jos läheinen puuttuu ja siihen voi reagoida vaikka voimakkaastikin, että mitä sä puutut mun asioihin. Mutta se voi olla tärkeä prosessi, että se saa siinä ihmisessä sen pohdinnan aikaan, että hei noi on musta huolissaan, että mitähän tässä oikein tapahtuu, että antaa aikaa myös sille oireilevalle kuulla, mitä ne läheiset sanoi ja sulatella sitä asiaa. Ja toinen asia mitä haluaisin sanoa ois se, että olis läsnä siinä toisen avun hakemisessa, et voi auttaa etsimään sitä avuntarjoajaa tai sitten esimerkiksi tarjota, että voisinks mä tulla mukaan sinne vastaanotolle, jos toinen esimerkiksi jännittää kovasti sinne menemistä.

Matilda:

Te toitte molemmat tosi hyviä lähestymistapoja ottaa se huoli esille. Eveliina, kerroit hyvän tavan miten keskustelun voisi aloittaa tuomalla vaikka huolta esiin sen mielialan kautta sen sijaan, että keskustelu alkaisi heti ruokailuun liittyvistä asioista. Tämä voi olla helpompi tapa molemmille aloittaa keskustelu ja keskustelun aloitus jo itsessään on merkittävä askel eteenpäin.

Miten te neuvoisitte henkilöä, joka on vaikeassa tilanteessa, ja miettii, että tarvitseeko apua?

Monica:

Tuleeko Eveliinalle jotain mielenkiintoista pohdintaa?

Eveliina:

Mie ajattelen niin, et jos miettii, että tarvitseeko apua niin silloin yleensä sitä apua saattaa tarvita. Että sitä apua kannattaa hakea hyvin matalalla kynnyksellä. Ennemminkin voi käydä niin, että se ihminen ei huomaa sitä omaa avun tarvettaan, jos on pitkää aikaa sairastanu tai ainakin mä itse tunnistin, että kun oli pitkään ollut ahdistunut ei välttämättä edes huomannut sitä omaa ahdistusta, kun siihen oli jo niin tottunu. Ja voisi ajatella, et eihän siinä avun hakemisessa ainakaan mitään häviä, et sit siellä terveydenhuollossa on ammattilaiset, jotka osaa kuulla juuri sinua ja miettiä yhdessä, että mikä ois se paikka mistä sä saisit parhaan tuen ja avun siihen sun tilanteeseen.

Monica:

Ajattelen tismalleen samalla tavalla kuin Eveliina. Jos se ajatus herää, että oliskohan tää semmonen tilanne, et mä tarviin apua, niin silloin se voi kyllä hyvin olla näin. Ja sitä vartenhan terveydenhuollon ammattilaiset on olemassa, että juuri kun, Eveliinakin, sanoit, että me voidaan yhdessä miettiä, että mitä vaihtoehtoja on.

Matilda:

Todella hyvä huomio molemmilta, että jos miettii sitä mahtaisiko tarvita apua, niin silloin apua yleensä tarvitaan. Apua kannattaa hakea matalalla kynnyksellä, koska on parempi hakea apua kuin jättää kokonaan hakematta. Ei ole liian pientä tai suurta asiaa, jonka takia apua ei pitäisi hakea ja sitä haetaan juuri sen takia, että ammattilainen pystyy arvioimaan millaisesta avusta hakija voisi mahdollisesti hyötyä.

Jos sillä omaisella nyt nousee se huoli, niin mistä tää omainen vois löytää tietoa syömishäiriöstä tai mihin hän vois olla mahdollisesti yhteydessä tästä huolestaan?

Monica:

Ja siihen liittyen mul on ehkä kaksi asiaa mitä mä haluaisin lämpimästi suositella. Ja toinen on Mielenterveystalon tämmönen Oma hoito -oppaiden alla tällainen Tukea syömishäiriön sairastuneen läheiselle eli se on tällainen www.mielenterveystalo.fi -opas läheisille ja se on siis ihan kauheen hyvä. Siellä on paljon tietoa syömishäiriöistä ja miten (-) [28:05] liittyä. Myös siinä on sellaista tavallaan konkreettista tietoa ja pohdintaa, et miten voi pitää itsestään huolta ja miten sitä läheistä voi tukea. Se on kauheen hyvä. Toinen mitä mä haluan koko sydämeltäni suositella on Syömishäiriöliiton vertaistukitoiminta. Että Syömishäiriöliitolla ja sitten eri alueyhdistyksillä on paljon toimintaa läheisille ja se on ollu super arvokasta, et se on tosi tärkeetä monille. Sitten toki jos oma läheinen on hoidossa niin useinhan on sellasia tilanteita, että läheisiäkin otetaan mukaan ja heidän tukeaan hyödynnetään siinä hoidossa, että sekin voi olla sitten yksi tärkee juttu. Nää mulle tulee mieleen.

Eveliina:

Mulla tulee mieleen myös Syli ry., sieltä saa oireileva ja myös läheiset paljon eri muodossa tietoa ja tukea.

Matilda:

Kiitos näille vieraille hyvistä neuvoista. On todella hienoa et meilt löytyy myös erilaisia yhdistyksiä ja tahoja, jotka voi sitten auttaa ja tukea niitä läheisiä. Ja sairastuminen voi olla sille läheisellekin tosi raskasta ja tää läheinen saattaa kaivata apua ja tukea siihen prosessointiin sekä neuvoja siihen, että miten pystyisi olemaan tukena tälle sairastuneen läheiselle.

Mites sitten omainen vois olla tälle läheiselleen tukena hoitoon hakeutumisessa ja sit sen hoitoprosessin aikana?

Eveliina:

Omasta kokemuksesta mä voin kertoo, että tärkeintä mulle oli se läheisten läsnäolo siinä koko prosessissa ja myös se, että mut kohdattiin minuna itsenäni eikä vaan sen sairauden kautta. Että läheisten avulla mä muistelen, et mun elämässä on muutakin kun se sairaus. Ja että läheisten kanssa pystyi puhumaan niistä myös muista teemoista ja asioista. Mut mä ite ajattelen, että siinä prosessissa parhaiten auttaa läheinen silloin, kun se on läsnä ja ymmärtää, että se on semmonen ylä- ja alamäkiä sisältävä prosessi, että jos välillä tulee huonompia jaksoja niin tavallaan siinä kohtaa antaa tukea ja aikaa sille toiselle taas kerätä se paketti kasaan ja taas sitten iloita niistä hetkistä, kun menee hyvin. Et mua ei oo ainakaan ikinä itteeni auttanut semmonen, et toiset painostais tai kyselisi tai vaatisi asioita vaan enemmänkin mä oon aina halunnu, että muut antaa mulle ymmärrystä ja aikaa. Kun aina se ei mene niin kuin itekkää olis ajatellu ja mä ite koen, että joskus semmonen painostaminen voi saada toisen jopa vetäytymään ja jopa jättää kertomatta siitä omasta toipumisesta tai oireilusta, koska pelkää, että läheiset esim. huolestuu liiaksi.

Joten se, että enemmän on kuuntelija kun kyselijä tai neuvoja, niin on mun mielestä tärkeetä. Ja kaikista tärkeintä mitä sille toipuvalle voi mun mielestä antaa, on se, että annat sille toivoa siitä, että sä tuut paranemaan ja sä pystyt paranemaan. Elikkä vaikka välillä se toinen menettäis uskonsa et ei tästä tule mitään niin aina joku voi sanoa, että sä pystyt siihen kyllä ja pikkuhiljaa.

Monica:

Sä Eveliina, kuvailit ihan hurjan ihanasti ja mä aattelin, kun oon tätä työtä monta vuotta tehnyt niin monet kuvaa aika samankaltaisia asioita, että just toi, että toiset läheiset on siellä tukena. Ja läheisten ei tarvii eikä kuulu olla mikään hoitotaho ja se voi olla just ehkä isoin asia se, että on siinä. Mutta just ton minkä säkin nostit esille, että tulee nähdyksi niin kun sinä ihmisenä mitä on ja ne kaikki muut asiat mitä on itsessä kuin se syömishäiriö. Ja mä aattelin, että toi on toipumisessa kans ihan hurjan tärkee juttu se, että on tavallaan yhteyttä siihen terveeseen omassa itsessä ja siihen kaikkeen muuhun mikä on eli komppaan Eveliinaa täysin.

[musiikkia]

Matilda:

Meillä on ollut tänään aivan mahtavat vieraat ja loistavaa keskustelua. Vieraamme on tuoneet lisää tietoa syömishäiriöstä, ja siitä miten ne vaikuttavat ihmisten elämään. Olemme saaneet lisäksi tietoa siitä millaista hoitoa on tarjolla sekä siitä, että miten ottaa huoli esille matalalla kynnyksellä. Jakso antoi paljon avaimia ymmärtää syömishäiriöitä sekä siitä miten olla tukena läheiselle, joka kamppailee syömiseen liittyvien ongelmien kanssa. Ennen jakson loppua minulla olisi vielä yksi kysymys vieraille.

Mitkä olis ne tärkeimmät asiat, jotka tulee ottaa esiin syömishäiriöiden puheeksi otossa ja hoidossa?

Eveliina:

Mun mielestä tärkeintä on nostaa esiin sitä toipumismyönteisyyttä, sitä, että et tää on sairaus, josta voi parantua ja vaikka se ois pitkäkin prosessi niin useimmat toipuu. Se voi tuntua niin toivottomalta se matka jossakin vaiheessa, että varmasti kaikki toipujat tarvii sitä kannustusta siihen asiaan. Ja myöskin se, että kun mediasta tai netistä voi löytää kaikenlaista tietoa ja usein se kuva tästä sairaudesta voi olla hyvin vaihteleva ja otsikoihin saattaa tulla vähän semmosia hurjia ääripää tarinoita, siitä mitä tämä sairaus on, että muistutettaisiin siitä, että jokaisella on kuitenkin se oma polku. Ja jokainen voi toipua ja käydä sen oman tiensä välittämättä muitten kokemuksesta, niin et sitä toivoa toipumiseen täytyisi aina painottaa tosi paljon.

Monica:

Komppaan sua, Eveliina, tästäkin et mä ajattelin, että se toivon teema on ihan hirveen tärkee. Ja joskus ehkä silloin kun sairastaa tai on rankka vaihe niin voi olla hirveen vaikee ehkä saada kiinni siitä toivosta, niin mä ajattelen et se on yksi läheisten ja hoitotahojen tehtävä on antaa sitä toivoa. Koska oikeasti on vallan mahdollista toipua. Ehkä toinen asia mitä mä ajattelen tälle niin kun silleen hoito näkökulmasta mikä on mun mielestä tärkeää ottaa huomioon, on ehkä semmonen kun syömishäiriöiden monitahoisuus ja et miten kompleksisia sairauksia nää on. Että mä itse ajattelen, että näitä on tärkeä ymmärtää sekä siitä sen fysiologian kautta, et se itse syöminen on siinä tärkeä osuus ja se (–) [34:14]. Sen lisäksi sen mielen ymmärtäminen, että mitä kaikkee juuri tän ihmisen tilanteeseen liittyy ja sitten sellasta kehorauhan ja ruokarauhan tukemista laajemminkin. Nää ainaki mulle tulee mieleen.

[musiikkia]

Matilda:

Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin ongelmien kanssa, jokainen ansaitsee saada itselleen apua. Jokainen on avun ja rakkauden arvoinen. Muistakaa rakastaa itseänne sellaisena kuin olette. Haluan sanoa jokaiselle tätä jaksoa kuuntelevalle, että riitätte juuri sellaisena kun olette.

Haluan kiittää kuulijoitamme osallistumisesta tähän jaksoon ja jos jakso herättää kysymyksiä tai haluaisit antaa palautetta, sitä voi antaa Nyytin sivustolta löytyvän palautelinkin kautta. Palaute annetaan nimettömänä ja verkkokeskuskyselyn kautta.

Kiitos kaikille ja ihanaa loppuvuotta!

[loppumusiikkia]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.