Sofia Lindqvist

7

Mielenterveysteemaisen vaikuttamisen väyliä on monia, mutta mitä vaikuttaminen voikaan pitää sisällään? Millaisiin asioihin mielenterveysaktivismilla pyritään vaikuttamaan? Entä miltä aktivismi tuntuu itse tekijälleen, ja millainen sen suhde on voimavaroihin? Mielenterveysasioihin vaikuttamisesta ja aktivismista harjoittelijamme Henrin kanssa keskustelemassa ovat mielenterveysaktivisti Pinja Eskola sekä Koala-ryhmän jäsen Emilia Taimen.

Kuuntele NyytiCast jakso #41: Mielenterveysaktivismia tekemässä tai klikkaamalla kuvaa alta.
Ännitteen kesto: 35 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

Tekstivastine

Alta voit lukea NyytiCast-jakson #41: Mielenterveysaktivismia tekemässä tekstivastineen (litteroinnin).

Puhujat

Haastattelija Henri Heikintalo
Vastaaja 1 Pinja Eskola
Vastaaja 2 Emilia Taimen

LITTEROINTIMERKINNÄT

Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]

Henri:

Tämä on NyytiCast, rohkeaa puhetta hyvinvoinnista. Tänään meillä on täällä aiheena mielenterveyteen liittyviin teemoihin vaikuttaminen. Meidän fokus on ehkä eniten tällasessa ruohonjuuritasol tapahtumassa vaikuttamisessa ja mielenterveysaktivismissa. Jakson juontajana toimin täällä minä, Nyytin harjottelija Henri ja ollaan taas jälleen saatu mahtavat vieraat tänne paikalle.

Meillä on täällä mielenterveysaktivisti Pinja Eskola sekä myös mielenterveysaktivismia tekemän koalaryhmän jäsen Emilia Taimen. Me tullaan miettimään ylipäätään, et mitä se vaikuttaminen voi sitten olla, millasii eri väyliä siihen on. Ja esimerkiks näiden tapojen ja väylien suhdetta omiin voimavaroihin.

Tän jakson ilmestymisen aikoihin on myös kuntavaalit pian tulossa. Niissä äänestäminenhän on myös yksi vaikuttamisen väylä. Miten täst vaikuttamisesta saadaan nimenomaan mielenterveysvaikuttamista, ni se vois esimerkiks olla, että kun ehdokkaita pohditaan, ni kiinnitetään vähän huomioo siihen, että miten kukin puhuu mielenterveysasioista ja ketkä esimerkiks korostaa vaikkapa mielenterveyspalvelujen tärkeyttä ja millä tavoin.

Mutta täs jaksos vaikuttaminen nähdään kuitenkin laajempana ja monimuotoisempana, kun pelkästään tälläsenä edustuksellisena demokratiana ja äänestämisena. Mut mä ite ainaki sanoisin, et mikään vaikuttamisen väylä ei kuitenkaan sulje toisiaan pois. Että keinot on tässäkin monet.

Mutta kuunnellaan mieluummin meidän vieraiden ajatuksia. Täs vaihees mä toivottaisin vielä tervetulleeks Pinjan ja Emilian. Te voitte aluks vapaamuotoisesti esitellä ittenne ja kertoa vähän, että miten tää aihe koskettaa teitä.

Pinja:

No mähän oon siis Pinja Eskola ja teen mielenterveysaktivismia, vammaisaktivismia ja seksipositiivista aktivismia. Mun kanavat on @kynäniekka-Instagram-tili ja Kynämiekan salaiset mietteet -blogi. Olen päätynyt mielenterveysaktivismin pariin, sillä itsellä on masennustaustaa ja myös nuorempana sairastettu syömishäiriö.

Emilia:

Hei, mä oon Emilia Taimen. Mä oon 21-vuotias mielenterveyskuntoutuja ja opiskelija. Mä oon ollu nyt sairauslomalla pari vuotta ja alotellu nyt keväällä kevennetysti opintoja Helsingin yliopistossa. Mä oon vähän niinku alotteleva aktivisti, et mä oon tosiaan liittyny tähän Koala ry eli nuorten aikuisten mielenterveysaktivistiryhmään nyt keväällä ja sitte teen myös Instagramissa aktivismia just ehkä laajemminkin ihmisoikeus- ja ilmastoteemojen ympäriltä.

Henri:

Aivan loistavaa. Hienoo, et meil on täällä käytännön kokemuksen ääniä vieraana. Ennen kun päästään tän meidän asian varsinaiseen ytimeen, ni mä haluisin teiltäkin kysyä vielä tähän alkuun tän vakiokysymyksen. Eli haluaisin kuulla teiltä yhden vinkin tai yhden tavan, jolla te itse hoidatte omaa mielenterveyttänne.

Emilia:

Itellä ehkä rutiinit on muodostunu semmoseks tavaks, mikä on tärkeää oman mielenterveyden kannalta. Että ehkä vähän vaihtelevalla menestyksellä, mutta pyrin pitämään kiinni semmosista tietyistä elämänrutiineista. Niinku vaikka säännöllisestä ruokarytmistä ja työn ja vapaa-ajan vuorottelusta, et muistais pitää sitä vapaa-aikaa ja esimerkiks nähä ystäviä.

Pinja:

Kuten Emiliakin tossa, niin mä puhun kanssa rutiinien puolesta. Mutta toisaalta pyrin myös välillä rikkomaan rutiineja ja tekemään jotain spontaania. Pyrin myös pysähtymään arjen pienten hetkien äärelle ja löytämään niistä sitten jotain ilon aiheita.

Henri:

Loistavia vinkkejä molemmilta. Ehottomasti semmosia, mitä on hyvä soveltaa. Tossa teidän esittelyissä tulikin mun mielestä vähän esiin sitä, et miten te ootte ite päätyny tämmöseen mielenterveysaktivismiin ja mielenterveysasioihin vaikuttamisen pariin. Mutta jos haluutte kertoa vielä lisää täst teidän omasta tiestänne tähän, niin voitte kertoa.

Pinja:

No mä päädyin puhumaan mielenterveysaktivismista monestakin eri syystä. Mut jos lähdetään liikkeelle syömishäiriön näkökulmasta, niin ajatus tyypillisestä anoreksiaa sairastavasta henkilöstä ei istu muhun. Koska ajatellaan, että anorektikko esimerkiks liikkuu tosi paljon. Ja liikkuminen ois jotenki pakonomasta. Jollonka se saattaa helposti sulkee vaikka liikuntavammaset ulkopuolelle, kun meidän liikkuminen on kuitenkin automaattisesti vähän hankalampaa.

Ja tavallaan mä halusin tuoda sitä toista näkökulmaa esiin, koska itse olin vakavasti syömishäiriöinen nuorempana, mut siihen aikaan mä vihasin liikuntaa. Enkä todellakaan suostunut liikkumaan muuta ku silloin ku oli pakko.

Toisin kun nyt, kun mä treenaan. Mä tavallaan sillä omalla avoimella puhumisellani asioista haluan tuoda tätä toista näkökulmaa esiin, jotta he, jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa, niin saisivat sitä apua ja se hätä huomattas. Eikä vaan oltais silleen, että no eihän tää oo sulle mahdollista, koska sä et vaikka pysty liikkumaan samalla tavalla kuin vammaton henkilö.

Masennuksesta päädyin puhumaan siksi, että siitä puhutaan ihan kamalan vähän. Ja masennukseen liittyy paljon häpeää, jonka takia ei välttämättä uskalleta hakea apua tai puhua lähipiirille. Sen lisäksi jonot on ihan kauheen pitkät hoitoon pääsyyn. Ja haluan sillä puhumisella tuoda esiin sitä, kuinka tärkeää on saada hoitoa, kun sitä tarvitsee. Ja että koskaan ei ole liian aikaista tai myöhäistä hakea hoitoa.

Emilia:

Tosi hienosti puhuttu, Pinja. Tai jotenkin tunnistan tosi paljon just tohon varsinkin masennukseen liittyviä ja siis teet myös superarvokasta työtä siinä, että tuot just ilmi sillee erilaisia. Koska tavallaan mielenterveysongelmat ja just esimerkiks syömishäiriötkin oireilee tosi erilaisilla tavoilla eri ihmisillä.

Itellä ehkä kans tie ton mielenterveysaktivismin pariin on, tai mulle ehkä se on tapahtunu just vähän puolivahingossa. Että mulla peruskoulu- ja lukioaikaa tosi vahvasti leimas semmonen suorittaminen ja niitten omien pahojen olojen salailu. Ja sitte se johti siihen työuupumuksen ja masennukseen, et mä jouduin pysähtymään. Et mä jouduin sitte kolme vuotta sitten käytännös sängyn pohjalle.

Ja sitte sieltä on nyt sillee, et mä oon ollu nyt sairaslomalla sen jälkeen ja sillee hiljalleen ruvennu kasailemaan sitten niitä palasia ja rakentamaan semmosta uutta elämää. Niin sitten kun mä muutin pois Karkkilasta silloin lukion jälkeen 2019 syksyllä, niin tuli sellainen olo, että nyt se salailu saa riittää. Ja aloin puhua ääneen myös uusille tutuille siitä, että oon nyt sairaslomalla. Ja jotenki sillee havahtu siihen, et miten moni on ollu samas tilanteessa täs suorituskeskeisyydessä. Et ku yhteiskunta on niin suorituskeskeinen, niin monilla ihmisillä on näitä samoja ongelmia.

Ja sitten tuli semmonen ajatus et mitä, jos kaikkien ei tarviskaan oppia kantapään kautta. Vaan että voi niistä omista asioista puhumalla ja omia kokemuksia jakamalla myös tuoda ilmi sitä, että on oikeus uupua. Ja myös että ihminen ei ole kone, vaan ne voimavarat loppuu joskus ja se on myös ihan normaalia. Ja sitten nyt ehkä vähän havahtunu siihen, että ehkä oma toiminta onkin aktivismia. Ja just myös sillä omal toiminnalla pyrkii purkamaan semmosta stigmaa. Ja myös koen, että tavallaan mulle tasa-arvoasiat on muutenkin tosi tärkeitä, niin mä koen myös, et mielenterveysaktivismi on mulle tapa edistää tasa-arvoa tässä yhteiskunnassa.

Henri:

Tosta mitä Emilia esimerkiks sanoitkin tuossa, että havahduit itsekin vasta siihen, että sun toiminta on aktivismia, se tuokin ehkä aasinsiltaa vähän siihen, et miten näitä tämmösiä asioita ees pystyy määrittelemään. Ja mitä se aktivismi tai vaikuttaminen ylipäätään on. Must tuntuu, et tämmönen mielenterveysaktivismi ja mielenterveysteemainen vaikuttaminen on saanu ehkä semmoses julkises keskustelus ja medias vähän vähemmän tilaa verrattuna vaikka ilmastoaktivismiin.

Ja monelle saattaa olla ylipäätään vähän epäselvää, et mitä tää tämmönen mielenterveysaktivismi voi konkreettisesti ees olla. Must tuntuu, et ylipäätään aktivismista tulee ehkä helposti kuva tämmösenä jonain suurena räikeänä julkisen tilan haltuunottona. Mut ehkä tää on käytännös vähän monimuotoisempaa. Millast teidän mielestä mielenterveysteemainen aktivismi ja vaikuttaminen vois esimerkiks olla?

Emilia:

Mä ehkä jotenki oon myös kokenu hankalaks määritellä sitä, et mitä tavallaan on mielenterveysaktivismi. Tai ehkä just tavallaan myös muulla aktivismin kentällä, niin tavallaan aktivismia on yhtä monta tapaa tehdä ku tekijääkin. Et ei oo mitään semmosta yhtä oikeata tapaa tehdä mielenterveysaktivismia. Ehkä mielenterveysaktivismin jotenki erityispiirteenä näkisin semmosen kokemuslähtöisyyden. Et tavallaan myös on paljon faktapohjaista puhetta, se on myös tosi hyvä.

Mutta myös tässä mennään semmosilla alueilla, joista ei välttämättä löydy niin paljon semmost tutkimustietoa esimerkiksi jostain potilaiden terveydenhuollossa kokemasta epäasiallisesta kohtelusta. Tai siitä, että hoitajilla ei oo esimerkiks aikaa mielenterveyspalveluissa paneutua jokaisen potilaan ongelmiin.

Pinja:

Komppaan täysin kaikkea, mitä sanoit. Ja haluan ehkä nostaa erikseen viel sen, et mielenterveysaktivismia ei voi määritellä kukaan ulkopuolinen. Että mun mielestä kaikki se mielenterveyden ongelmista puhuminen, oli se sitten lähipiirille tai julkisessa areenassa, kuten somessa, kaikki semmonen puhuminen ihan sillä omalla tyylillä on sitä aktivismia. Ei tarvi mennä puhumaan kenellekään päättäjille, että hei nämä asiat on pielessä, korjatkaa ne. Ei tarvitse olla eturintamassa huutamassa siitä, että mikä on pielessä ja mikä on hyvin.

Vaan ylipäätään se, et omalla tavallaan, sillä, mikä ittestä tuntuu hyvältä, tuo näitä asioita esiin ja ihan sitä kautta helpottaa, että muille olis helpompi puhua ja hakea apua. Ja toisaalta ehkä myös ymmärtää niitä läheisiä, jotka kamppailee samojen haasteiden kanssa kun tämä aktivisti, joka julkisesti puhuu somessa tai muualla.

Emilia:

Joo, kyllä, todellakin samaa mieltä. Ja just ehkä sit tavallaan se, että myös se julkinen puhuminen on yksi tapa. Mutta myös se, että sä voit tehä sitä vaikka nimettömästi, jos se tuntuu paremmalta. Tai vaikka taiteen keinoin. Mun mielestä se on ollu tosi mielenkiintonen Radikaalit ristipistot -yhteisö, joka tekee siis mielenterveysaktivismia mutta ehkä aktivismia ylipäätään. Ja tämmönen Täti Monikan kassit -blogi, niin et tavallaan että esimerkiksi katutaiteen keinoin ja siis ristipistoilla kirjomalla kankaalle mietelauseita tai jotain tsemppilauseita tai vaikka sitä omaa pahaa oloa voi myös vaikuttaa.

Että nimenomaan niit vaikuttamisen tapoja on tosi monia. Ja sitten myös se, et voi tehä yksin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tai puhua lähipiirille. Tai sitten just tällee vähä järjestäytyneemmin, niinku esimerkiks tää Koala-ryhmä, missä mä oon mukana, niin tekee tavallaan voimavarakeskeistä, mutta sillee kuitenkin sen yhteisön yhteistyönä tätä aktivismia.

Pinja:

Joo kyllä. Ja niinku se, mitä tuossa omassakin puheenvuorossa siis sisälsin ajatuksen, että julkinen puhuminen tarkoittaa myös anonyymia puhumista, mut mä en tuonu sitä ehkä silleen esille, miten ois pitäny. Sen haluaisin vielä lisätä kun puhuit yhteisöllisyydestä ja semmosseesta, niin tavallaan on se vertaistuen antaminen on myös erittäin tärkeetä mielenterveysaktivismissa. Ja ehkä vielä se, että kenenkään ei tarvitse tehdä sitä samalla tavalla kuin joku toinen. Vaan jokainen löytää just sen oman tapansa.

Emilia:

Niinpä. Että ehkä just semmonen ylipäätään toiminta tai semmonen kaikki puhe mielenterveydestä, joka pyrkii esimerkiks stigman purkamiseen. Tai voi myös sitten olla jotain konkreettisempia tavoitteita, esimerkiks mielenterveyspalveluiden parantaminen. Mutta ylipäätään semmosta tiedon levittämistä ja asioista puhumista, jonka seurauksena sitte ois mahollisuutta just lisätä suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä näitä asioita kohti. Ja lisätä just ihmisten uskallusta hakea apua ja kykyä tukea omia läheisiä.

Henri:

Nois teidän vastauksessanne tulee kyl tosi hyvin esiin nimenomaan tää monimuotoisuus. Ja toi pointti just tavallaan siit itsemäärittelyoikeudesta tavallaan tässäkin, et se on yksilöllinen ja yksilön oma määritelmä myös, et mitä se aktivismi on. Ja ennen kaikkea just et se voi olla tosi paljon kaikkea muutakin kuin vaan se mielenosoitus siellä Kansalaistorilla.

Täs tuli mun mielestä tosi hyvä kavalkadi ylipäätään pohdintaa siitä, et mitä se aktivismi ja vaikuttaminen voi olla. Tuleeks teille mieleen omast näkökulmastanne nostaa esiin jotain tiettyjä asioit mielenterveyskentällä, joihin teidän mielestänne täl hetkellä ois tärkeintä pyrkiä vaikuttamaan?

Pinja:

No siis itsellä nousee ensimmäisenä se, että mielenterveyspalveluiden on oltava saavutettavia. Ja esimerkiksi itse tiedän, että vammasia ei välttämättä voida ottaa osastoille hoitoon, koska paikat ovat esteellisiä. Joten jokaiselle saavutettavat mielenterveyspalvelut. Ja jonot lyhyiksi, että sitä apua oikeasti sais ilman, että joutuu venaamaan. Koska mitä pitempään joutuu venaamaan, niin sen kriittisemmäks se tilanne voi tulla.

Ja ehkä haluaisin vielä sen nostaa esiin, että sitä asiakkaan, potilaan, kuntoutujan tunnetta hänen tilastaan ei missään nimessä saa vähätellä. Tai jotain niin kuin vaikka masennuksesta johtuvia oireita pistää vaikka vamman piikkiin. Vaan kuunnella aidosti kuntoutujaa, potilasta, miksikä nyt ikinä missä tilanteessa kutsuu, et mitä hän sanoo. Ja auttaa siinä, mitä hän sanoo tai miten hän on siinä tilanteessa läsnä. Ja mikä on se syy, miksi hän on tapaamassa niitä ammattilaisia.

Emilia:

Joo, kyl mä palaan just tohon samaan. Tai niinku just mitä Pinja sanoit, että tosi paljon just se semmonen siis resurssipula. Jotenkin must tuntuu, et tosi monet niistä teemoista, mitä nousee semmosista epäkohdista, mitä on tos mielenterveyspalvelujen kentällä, ni palaa siihen, että resursseja ei oo tarpeeksi. Ei oo mahollisuutta tai välillä ehkä tulee semmonen olo että kiinnostusta, mutta ehkä kuitenki sit niistä resursseista. Et ei huomioida ihmisten erityistarpeita ja -piirteitä.
Vaan nimenomaan saatetaan joko takertua liikaa niihin diagnooseihin tai sitten niitä diagnooseja ei anneta. Ja nimenomaan se, että ei oo aikaa kuunnella sitä potilasta. Ne on tosi karua kuultavaa.

Tai miten paljon semmosia tilanteita, mitkä ois voinu olla hyviä hoitokokemuksia, niin on jostain syystä sössitty tai et ne on menny pieleen. Ni jotenki haluun uskoo siihen, et kuitenki kukaan niistä hoitajista tai hoitohenkilökunnasta hirveen moni ei tee esimerkiks pahuuttaan sitä, että ei kohtaa sitä potilasta. Että ehkä enemmän sit siel on sitä väsymystä ja kiirettä taustalla.

Mutta kyl myös tarvittais ehkä lisää koulutusta erilaisista mielenterveysongelmista myös siellä terveydenhuollossa. Että tuntuu, että myös ne samat ennakkoluulot, mitä voi kohdata arjessa, saattaa välillä myös näkyä siellä terveydenhuollossa apua hakiessa. Oli sitten kyse jostain tietystä mielenterveysongelmasta, esimerkiks epävakaudesta, joka itselläni on, tai sitten just vammaisuudesta. Et tavallaan liittää niihin jotain semmosia asioita, jotka ei vastaa sen yksilön kokemusta.

Ja sitten ehkä sillee, jos miettii vähän laajemmin yhteiskunnallisesti, niin koen kans, että ois tosi tärkeetä, et kouluissa myös pyrittäis rikkomaan sellasta suorituskeskeisyyttä ja esimerkiks tunnesäätelytaitoja voitaisiin lisätä vielä enemmän opetussuunnitelmiin. Ja sitten myös pyrittäis kouluissa paremmin tunnistamaan niitä alkavia mielenterveysongelmia. Eikä esimerkiksi laiteta jonkun nuoren mielenterveysongelmia tai oireilua tai esimerkiksi viiltelyä jonkun teiniangstin piikkiin. Koska tavallaan just ne yksilön hätähuudot pitäisi aina ottaa tosissaan, mikä tahansa se kokonaistilanne on.

Henri:

Kiitos, aivan loistavii vastauksii. Tosi tärkeitä pointteja nostitte esille epäkohdist nykytilanteessa.

[musiikkia]

Henri:

Jos mietitään vielä tätä aktivismiin osallistumisen kokemusta, niin mitä mielt te ootte, et miten se tavallaan vaikuttaa itse sen tekijään? Miltä aktivismi tuntuu, mitä se antaa sen tekijälle?

Emilia:

Mä ehkä ite koen, että aktivismi on tapa purkaa ja käsitellä niitä asioita. Että tavallaan ku ite myös muutenkin seuraa sitä yhteiskunnallista keskustelua ja välillä tulee niin kuin ymmärrettävästi varmaan kaikille tulee välillä semmonen maailmantuska siitä, et on monia asioita, jotka on huonosti. Tai huomaa vaikka läheisten tai itse kokemaa mielenterveyspalveluissa saamaa epäasiallista kohtelua. Tai esimerkiks vaan sitä, et ne jonot on niin pitkiä, ni on tapa tehdä jotain. Ja sitte antaa ja saada vertaistukea.

Ja ehkä sit kotona on oppinu vähän semmost, et ei anneta asioiden olla. Mun äiti on ollu järjestöaktiivi enemmän tai vähemmän koko elämänsä. Niin sitten jotenkin tavallaan, että ite myös koen, että se lisää mun tosi paljon pystyvyyden tunnetta. Että vaikka mä oon mielenterveyskuntoutuja ja mä oon ollu sairaslomalla nyt pari vuotta, niin silti mulla on mahdollisuus tehdä jotain. Et vaikka ei ole mahdollisuutta tehdä semmosta mitään valtavaa mediaseksikästä tempausta, koska ei oo niit voimavaroja, niin silti voi tehä jotain niitten asioiden eteen. Ja se antaa tosi paljon lohtua niinä hetkinä kun tuntuu, että jotenkin mitkään asiat ei etene.

Pinja:

Tos tuli tosi paljon hyviä pointteja ja ihana kuulla Emilia, että aktivismi on antanu sulle paljon. Komppaan myös, et siit tulee semmonen pystyvyyden tunne. Ittee ainakin lämmittää, jos joku oma teksti, joka on vaikka herättäny kirjoitusvaiheessa paljon tunteita ja jonka julkaisu on pelottanut, resonoi jotain mun seuraajaa ja hän on saanut siitä voimavaroja. Tai jotain uusia lähtökohtia ajatella asioita vaikka jonkun läheisen kannalta, jolla on samanlaisia haasteita kuin mitä mulla.

Mielenterveysaktivismi on lisäks antanu mulle ehkä paremmat kyvyt havainnoida itseäni ja toimintaani, ajatusmalleja, jotka mussa. Ja toisaalta semmosen innon vielä enemmän perehtyä ihmisen psykologiaan, jotta mä kykenen sitten kirjottamaan vaikuttavampia tekstejä ja toisaalta ymmärrän niitä omia ajatusmalleja jotka johtuu vaikka masennuksesta. Ja on se myös antanu itsevarmuutta ja avannut mahdollisuuksia päästä puhumaan asioista ja muuttamaan silleen pikkuhiljaa yhteiskunnallista suhtautumista.

Tokihan mielenterveysaktivismi on antanu myös monia negatiivisia asioita. Kuten välillä saa negatiivista palautetta ja pelkää ehkä, että miten asioista avoimemmin puhuminen voi vaikuttaa tulevaisuuteen. Ja myöskin sitten se, että joskus ei vain jaksa. Mut sekin on ihan ookoo, ettei aina jaksa.

Emilia:

Joo komppaan Pinjaa tosi paljon tossa, että nimenomaan ei tarvii jaksaa aina. Kyllä ite tunnistan, et siitä huolimatta just tää yhteiskunta on niin suorituskeskeinen, niin aktivismi aiheuttaa itelle myös tosi paljon riittämättömyyden tunteita. Ja siihen just on tavallaan liittynyt myös se, minkä takia ite on niin pitkään tai vieläkin vähän vierastaa sitä aktivisti-sanaa ja sen käyttämistä jotenki omasta toiminnasta. Koska ehkä aktivismissa ei oo mitään semmosta rajaa, jonka jälkeen sä voisit olla sillee, et nyt mä teen kaiken. Koska tavallaan täs maailmas tapahtuu koko ajan niin paljon asioita, et se on vähän niinku tietyllä tavalla loputon suo.

Mutta sit toisaalta kuitenki koen, et se tuo niin paljon kuitenkin siihen elämään sisältöä ja jotenki just auttaa jaksamaan. Mutta kyl koen just että tavallaan ehkä kaikille, et niitte omien tapojen löytäminen ja just se, et ne saa muuttua. Et mikä milloinkin tuntuu omimmalta. Aktivismia ei kyl jaksa tehä, jos siitä ei saa mitään. Että myös aina miettiä niitä omia voimavaroja ja sitä, mikä on nyt järkevä panos.

Ja sit esimerkiks ite tehny paljon sitä, että esimerkiks jakaa muiden tekstejä ja ajatuksia aiheesta. Se voi olla myös semmost muiden tekemisen positiivista vahvistamista ja just positiivisen palautteen antamista muille yhteisön tai ylipäätään vaikka mielenterveysaktivismia tekeville ihmisille. Koska se positiivinen palaute on tosi monelle se, mikä auttaa jaksamaan silloinkin, jos tuntuu, että onko tästä mitään hyötyä ja tulee niitä riittämättömyyden tunteita.

Pinja:

Ja ehkä haluaisin lisätä vielä sen, että kaikista aktivismin ja aktivismiin liittyvän palautteen herättämistä tunteista on ok puhua. Ja siitä pitää puhua. Mä toivoisin, et jokaisella aktivistilla ja aktivistiksi haluavalla on joku semmonen tukiverkko, jolle voi puhua jos joku aiheuttaa pahaa fiilistä tai epävarmuutta tai ihan mitä tahansa muuta. Koska kuitenkin käsitellään aina suuria tunteita ja kokemuksia vaikka vedettäs vaan pintapuolisesti julkisuuteen joku asia. Päänsisäiset prosessit on aina paljon suuremmat.

Emilia:

Niinpä, joo todellakin. Ja ehkä semmonen ylipäätään että ihmisiltä ehkä meinaa myös välillä unohtua kun kommentoidaan esimerkiks jonku aktivistin tekemiä postauksia tai tekstejä tai taidetta tai mitä tahansa, että myös ne aktivistit on vain ihmisiä. Ja tavallaan myös siinä se, että ehkä sen takia itelle se on tuntunu niin kaukaselta se termi, koska on ollu semmonen ajatus jollain tasolla, että aktivisti on joku yli-ihminen, joka jaksaa ja jolla on loputtomat voimavarat. Vaikka tavallaan nimenomaan aktivistina se on todella tärkeetä se omien rajojen vetäminen.

Just mun yks aktivismia tekevä ystävä sanoi, et esimerkiks se, että sä voit ain ottaa pois. Et jos tuntuu, että sä et jaksa käydä sitä keskustelua epäasiallista palautetta antavien ihmisten kanssa, ni sä voit ottaa ne kommentit pois käytöstä. Et tavallaan kaikissa tilanteissa ei tarvii olla niit samoja valmiuksia käydä keskustelua joka ikisen ihmisen kanssa, joka ei vaikka halua ymmärtää sun tilannetta.

Mutta some on kyl semmonen, et tavallaan se on tuonu tosi paljon ja et itekki siel varsinkin nyt korona-aikana ni sosiaalinen media on tosi iso aktivistien käyttämä kanava. Ja ylipäätään koen, että ihmisillä, joiden on muuten vaikea saada ääntään kuuluviin tässä tässä yhteiskunnassa tai valtamediassa, niin sosiaalisen media on todella arvokas kanava.

Mutta se hämärtää sitä vapaa-ajan ja sen aktivismin suhdetta. Koska tavallaan sulle tulee olla helposti, että sun pitäs olla koko ajan saatavilla. Ja sen takia just kannustankin tosi paljon pitämään taukoja siitä sosiaalisesta mediasta tai vaikka ihan uutisten lukemisesta. Ja just niinku keskittymään myös välillä siihen muuhun elämään.

Mutta just se omien rajojen vetäminen on semmonen, mikä itsellä on terapian kautta vahvistanu, mutta on myös semmonen, mikä vaatii vielä töitä. Omien rajojen vetäminen korostuu silloin, kun puoliksi vahingossa ajautuu tekemään aktivismia. Koska voi olla, että missään vaiheessa ei tuu semmosta hetkeä, jolloin pysähtyis miettimään, että mitkä on mun tavat tehdä aktivismia ja minkälaista palautetta vaikka mä oon valmis ottamaan vastaan. Miten mä reagoin siihen vai vedänkö mä rajan siihen, että mä en halua käydä keskustelua esimerkiksi ihmisten kanssa, jotka ei validoi mun kokemuksia lähtökohtaisesti.

Henri:

Täs tuli myös mun mielestä tosi paljon tämmösiä hyviä käytännön vinkkejä siihen, et miten näist voimavaroist pystys pitää huolta aktivismii tehdessä. Ehkä kiteyttäen just se, että tässä omien voimavarojen ylläpidosta kannattaa pitää huolta ja niitä kannattaa tarkkailla. Ja just se, et se aktivismi ei anna mitään velvollisuutta olla mikään superihminen. Sit viel, jos ajatellaan näitä mielenterveyden teemoja ja sitä, et mihin on tärkee vaikuttaa. Niin tietenki toi stigma eli tämmöset negatiiviset suhtautumiset ja ennakko-oletukset. Sitähän liittyy yhä valitettavasti tosi paljon mielenterveyteen ja sen haasteisiin. Mitä ajatuksia teillä herää tän mielenterveysaktivismin suhteesta tähän stigmaan?

Pinja:

Mielenterveysaktivismihan purkaa nimenomaan stigmaa. Ja se on erittäin tärkeetä. Jos stigmaa ei olis, ei ois myöskään mielenterveysaktivismia välttämättä. Totta kai palveluita haluttas parantaa. Mut mä koen, et varsinkin oma aktivismini on pitkälti sitä stigman purkua ja avointa puhetta. Ja mä pyrin tavallaan kannustamaan muitakin purkamaan stigmaa, olemaan itsensä rehellisesti kaikkine ongelmineen, jotta saisi apua. Ja mun mielestä on väärin, että vielä tämäkin päivänä mielenterveysongelmia joutuu häpeämään ja piilottelemaan, koska ihmisillä on hirveästi ennakkoluuloja mielenterveyskuntoutujia kohtaan. Siksi tää aktivismi on tärkeetä.

Emilia:

Ensinnäkin näitten ongelmien näkyväksi tekeminen ja myös tiedon levittäminen on myös omiaan purkamaan tätä stigmaa. Koska tavallaan ilman tietoa ei voi ymmärtää. Ja vasta sen ymmärtämisen kautta on mahdollisuus aidosti hyväksyä nää mielenterveysongelmat, oli ne sitten omia tai läheisten. Ehkä semmonen, mihin oon kiinnittäny vielä huomiota on semmonen ajatus siitä, et onko syntymässä sellasta jotenkin salonkikelpoisia mielenterveysongelmia. Koska tavallaan on loistavaa, että esimerkiksi masennuksesta ja ahdistuksesta on ruvettu puhumaan yhä enemmän. Ja niihin kohdistuu myös vielä paljon stigmaa.

Mutta esimerkiksi semmosessa omassa kuplassa ja ehkä lähipiirissä on tullu semmonen, et tavallaan niistä mä pystyn aika suoraan sanomaan jo, et mä voin sanoa ihmisille joita mä tapaan et mä oon sairaslomalla. Mutta sitten on huomattavasti vaikempaa puhua esimerkiks, itselläni on just epävakaa persoonallisuus, niin siihen liittyy tämmösiä dissosiaatio, eli ympäristön irralliseksi kokemisen oireita. Niin esimerkiks niistä on niin paljon vaikeampi puhua sen takia, koska ihmisillä ei tavallaan oo mitään käsitystä siitä, mitä ne on.

Puhumattakaan siitä, jos olis esimerkiks skitsofrenia, niin koen, et siihen liittyy vielä enemmän stigmaa. Eli ehkä just se, että olis ihanaa, jos vielä enemmän erilaisista lähtökohdista tulevat ihmiset pystyis osallistumaan tähän mielenterveysaktivismiin ja puhumaan niistä omista kokemuksista vaikka just nimettömänä. Koska tavallaan vaikka sitä puhetta on jo koko ajan enenemissä määrin, niin on ainakin henkilökohtaisesti sitä mieltä, et sitä ei voi olla ikinä liikaa. Vaan nimenomaan kaikilla on tähän keskusteluun jotain annettavaa.

Ja sen takia mielenterveysaktivismi on niin hienoo, koska sä voit myös ruveta vaan puhumaan siitä omasta kokemuksesta. Tietenkin niin, et pidät huolta, ettet vaikka loukkaa tai vahingoita muita sun lähellä olevia ihmisiä. Ja se on tosi arvokasta jo se, että sä puhut vaikka niistä omista kokemuksista vaikka yhelle ihmiselle sun lähipiirissä.

Henri:

Toi on tosi tärkee pointti, et mielenterveysaktivismin kautta tätä stigmaa pystyy vähentää. Ja tavallaan, jos palataan vielä tähän yksilölliseen, monimuotoiseen aktivismin määritelmään, niin se asiasta puhuminenhan on myös sitä vaikuttamist samalla. Toi on myös Emilia tosi tärkeä pointti, mitä itekin joskus miettiny, et onhan mielenterveysongelmien välilläkin nykyään suurii eroi siin stigman määräs. Tietyt haasteet on nykyään ehkä hieman vähemmän stigmatisoituja, mitä sitte taas toiset. Ja oiski tärkeetä, että täs puheessa ois myös semmosta kaivattavaa variaatioo.

Mietin vielä tähän loppuun. Jos tätä kuuntelee joku opiskelija, kuka tästä inspiroituneena haluais itsekin vaikuttaa näihin mielenterveysasioihin tai haluis vaikka lähtee mukaan aktivismitoimintaan. Vaikka ollaankin todettu, että tämä on yksilöllistä, niin tulisko teillä vaikka jotain vinkkejä mieleen, että miten kuka tahansa vois lähtee tähän?

Pinja:

Ihan siis sillä, että tekee mikä itsestä tuntuu parhaalta. Jos on luontevaa kirjoittaa, niin kirjottaa. Jos on sana hallussa ja tykkää puhua nauhalle, niin lähtee tekemään jotain podcasteja yksin tai yhdessä ystävien kanssa. Lähtee järjestöön vapaaehtoseks. Ihan mikä itsestä tuntuu. Lähtee mukaan tempauksiin. Vaan taivas on rajana ja itteään täytyy kuunnella, et mikä olis sen oman mukavuusalueen sisällä. Koska aloittamiseen saattaa olla iso kynnys.

Emilia:

Nimenomaan, että lähtee tarpeeks pienestä eikä jotenkin ajattele, et pitäs alkaa tekemään jotain hirveen suurta ja massiivista. Tai jos itelle luontevaa on vaikka piirtää tai vaikka sitte ommella tai maalata tai säveltää tai kirjoittaa runoja, mikä tahansa on itelle semmonen. Tässäki kun näit luettelee, niin silti tulee vaan ihan pieni osa niistä kaikista mahdollisista muodoista. Sit on vielä semmosia, mitkä tavallaan on tosi helposti kaikkien saatavilla, niin nyt kun noi kuntavaalit on tulossa, niin ei voi liikaa painottaa sitä äänestämistä. Et se on oikeasti tosi pieni teko, minkä voi tehdä asioihin vaikuttamiseksi. Ja sillä oikeasti on väliä, että äänestää.

Toinen tämmönen on kans kansalaisaloitteet, et suosittelen niiden allekirjoittamista ja niitten jakamista. Ja ylipäätään ehkä omassa lähipiirissä, et vaikka jos omista kokemuksista puhuminen tuntuu vaikealta, niin se, että kysyt muilta mitä kuuluu. Ja hanki itselle tietoa, koska se auttaa myös itseä jos sulle tulee mielenterveysongelmia ja ymmärrät paremmin ihmisiä sun ympärillä. Ja sitten voi myös levittää sitä tietoa. Ehkä tämmöset tuli vielä mieleen noitten Pinjan mainitsemien tapojen lisäksi.

Mutta ehkä just ja tavalla opiskelijana myös se, että ottaa selvää vaikka, mikä se edunvalvontasysteemi on ja ottaa sinne rohkeasti yhteyttä. Myös opiskelijajärjestöillä on usein ollu tämmösiä tempauksia näitten asioiden tiimoilta. Ehkä just se, että yrittää siinä omassa lähipiirissä tehä semmosta ilmapiiriä, että vaikka ei ees puhuis niistä, ni ei ainakaan tuomitse muita. Sekin on vaikuttavaa jo itsessään, että ei tuomitse muita tai puhu vähättelevästi mielenterveysongelmaista ihmisistä. Koska vaikka ajattelis, että kenelläkään tässä lähipiirissä ei ole mielenterveysongelmia, niin todennäköisesti ainakin jonkun yhden sun ystävän vähintään läheinen ellei itse hän kärsi mielenterveysongelmista.

Henri:

Keinoja tosiaan on ehdottomasti monia. Molemmilta tuli aivan mahtavaa listausta tähän, myös näitä konkreettisia vinkkejä. Toi on ehkä kaiken a ja o just se, että mikä tuntuu itsestä luontevalta ja mikä tuntuu hyvältä ja sopii niihin omiin resursseihin.

Mut kaikkiaan täs ollaan kyl todettu, et kuinka paljon tähän aktivismiin ja vaikuttamiseen voi sisältyä sen ehkä semmosen stereotyyppisen näkemyksen ja sen edellyttämän vahvan sitoutumisen lisäksikin. Mä voisin tähän loppuun vielä teiltä kysyä, että mitä teille tästä keskustelusta jäi päällimmäisenä käteen?

Emilia:

Mä olin nyt ensimmäistä kertaa ikinä podcast-vieraana. Jäi tosi positiivinen kokemus ja oli tosi ihana keskusteluilmapiiri. Ja ylipäätään tosi tärkeästä aiheesta puhetta. Et kiitos Henri sulle, että järjestit ja tarjosit tämmösen mahollisuuden. Ja kiitos Pinja tosi paljon hyvästä keskustelusta ja tosi hyvistä pointeista.

Ehkä just jäi semmonen olo vaan siitä, että just ne kaikki pienet teot on tärkeitä ja tuli semmonen toiveikas olo ja ehkä semmosta uskoa siihen omaan tekemiseen. Että nimenomaan, että saa tehdä rennosti ja just se, et tavallaan kaikilla niillä pienillä teoilla on merkitystä.

Pinja:

Mulla jäi kans tosi hyvät fiilikset. Ja vaikka mielenterveysaktivismia oonki tehny jo jonku aikaa ja välillä tosi henkilökohtasistakin näkökulmista, niin sain silti Emilia tästä keskustelusta uutta ajateltavaa ja uusia näkökulmia ja mietteitä. Ja oon tosi kiitollinen teille, että järjestitte tän areenan a) mulle, juuri mulle tulla puhumaan tästä aiheesta ja sitte ylipäätään, että koette tän tärkeäksi aiheeksi puhua. Joten kiitos.

Henri:

Kiitos myös mun puolesta tosi paljon teille molemmille. Te olitte ihan upeita vieraita. Tää oli mahtavaa keskustelua. Siis teilt molemmilt tuli mun mielest niin loistavia pointteja ihan jatkuvalla syötöllä tässä. Komppaan myös tätä toiveikkuuden tunnetta, mikä itelleki tässä ihan näin juontajankin roolissa jäi ehdottomasti käteen. Kiitän vielä teitä molempia todella paljon.

Ja kiitos myös sinulle kuulija. Näistä NyytiCast-jaksoista voi lähettää yhä palautetta tuolt meidän verkkosivujen kautta. NyytiCast-osiosta löytyy palautelomake. Toivottavasti tää jakso herätti sussa esimerkiks ajatuksia siitä, että mitä voisit omassa elämässä tehdä mielenterveysteemaisen vaikuttamisen hyväksi.

Mutta kuulemisiin ja kaikkea hyvää jatkoon.

[musiikkia]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.