Sofia Lindqvist

4

Päämäärättömyys tuntuu puhelulta pidossa, tilalta, jossa elämä seisoo paikallaan. Jaksossa keskustelemme päämärättömyyteen liittyvistä tunteista, sen syntymisestä ja pohdimme sitä, pitääkö ihmisellä olla ylipäätään päämäärää. Keskustelemme myös juurettomuudesta ja ylisukupolvisen osattomuuden kokemuksista suhteessa päämäärättömyyteen. Päämäärät saattavat elämässämme ajassa olla monesti pirstaleisia, onko se hyvä vai huono asia? Millaisia ovat päämäärät korona-aikana?

Keskustelijoina ovat filosofi Antti Karjalainen, osallisuustutkija Anna-Maria Isola ja identiteettitutkija Elina Marttinen. Keskustelua hostaa Nyytin harjoittelija Milla Järvensivu.

Kuuntele NyytiCast #34: Päämäärättömyys tästä tai klikkaamalla kuvaa alta.

Äänitteen kesto: 48 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

Tekstivastine

Alta voit lukea NyytiCast-jakson #34: Päämäärättömyys tekstivastineen (litteroinnin).

Puhujat

Haastattelija Milla Järvensivu
Vastaaja 1 Antti Karjalainen
Vastaaja 2 Anna-Maria (Ami) Isola
Vastaaja 2 Elina Marttinen

LITTEROINTIMERKINNÄT

Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]

Milla:

Moikka ja tervetuloo kuuntelee NyytiCastia. Mä olen Milla ja mun kanssa tänään täällä on –

Ami:

Ami.

Elina:

Elina.

Antti:

Antti.

Milla:

Tervetuloa kaikki. Tänään me puhutaan päämäärättömyydestä. Ja mä haluaisin ihan ekaksi kysyä teiltä, että mitä teidän mielestä päämäärättömyys on, kun te lähestytte sitä teijän omasta tieteenalasta tai teijän tutkimusten pohjalta?

Antti:

No mä määrittelisin sen varmaan niin, että se on tunnetta siitä, että ei ehkä ole kovin tarkkaa käsitystä siitä, mihin oma elämä on menossa. Et on syntyny ehkä voimakaski käsitys siitä, että täs vaan ikään kuin ollaan vähän niinku tässä hetkessä tai ollaan vaan ja leijutaan. Se ei välttämättä oo negatiivinen, mutta ei se välttämättä oo myöskään positiivinen. Et se ei ole myöskään tämmönen carpe diem -hetkiajattelu, et se on enemmän semmonen, et ohoh, voi hitsi, nyt mä en oikein tiedä, mihin mä oon menossa. Vähän semmoinen eksyny olo.

Ami:

No mä aattelen, et päämäärättömyys on yhtäältä kielteisen olemassaolon kokemuksena sitä, että ei oo sitä uskoo tulevaisuuteen ja arvoja, joiden varassa voi olla niitten kannateltavana sillä tavalla, et luottaa, että elämä kantaa. Mut sit se on myös hyvää silloin, jos elämä on tosi tiukkaa ja on paljon erilaisia konkreettisia tavoitteita, niin sit se päämäärättömyys voi olla semmosen elpymisen ja rentoutumisen tila.

Elina:

Mä oon taas ehkä just sielt jotenkin identiteetin muodostumisen näkökulmasta katsonu sitä oikeastaan siis silleen samalla tavalla. Et jotenki ehkä sitä, että vähän niin kuin se päämäärättömyys tuntuis siltä, et olis tiättekö silloin, kun soittaa jonneki puhelimella ja sitten jättääkin sen puhelun pitoon. Ettei oikeastaan vastaakaan siihen. Tai jotenkin silleen, et se olotila on siinä, että se on jotenkin pidossa se koko elämä. Mut ilman tavallaan sitä, että onko se nyt sit jotenkin hyvä- tai huono-merkkiä päällä tai näin, mut se ei niinku liiku mihinkään. Mutta et identiteetin muodostamisen näkökulmasta silloin siinä on sitä, että ei etsi mitään suuntaa sille elämälle. Mut sitten toisaalta ei myöskään sitoudu mihinkään suuntaan. Et sillä tavalla vaan jotenkin on pidossa.

Milla:

Aivan. No mitä Ami, sä oot tutkinu osallisuutta ja juurettomuutta. Kertoisiksä siitä vähän lisää?

Ami:

No mä oon tutkinu köyhyyskokemuksii ja köyhyydessä koettua osallisuutta. Ja siel tulee hyvin vahvasti esiin se, että jos köyhyyteen liittyy muitakin ongelmia, et jos elämä antaa pataan kerta toisensa jälkeen, niin joutuu sellaseen noidankehään, mistä on tosi vaikea päästä pois, jossa katotaan, eletään päivä kerrallaan, ehkä joskus jopa tunti kerrallaan. Se on pakotettu tila, joka on tosi ikävä. Ja se on tila, jossa ihmisillä ei oo oikeastaan muuta kuin ne päivästä toiseen -tavoitteet. Ja puuttuu kokonaan ne kannattelevat voimat, että elämä kantaa ja tulevaisuudessa on jotain hyvää. Ja sit et ei oo ehkä mahdollisuutta myöskään edes pohtia sitä, et mitkä ovat ne mun arvot, joihin voi ankkuroitua ja jotka vie elämää eteenpäin.

Hannah Arendt puhuu ihmiselämän olemassaolon kolmesta muodosta. Raadannasta, jossa vaan koetetaan selviytyä ja työstä, jossa asetetaan konkreettisia tavoitteita, jotka auttaa ylläpitämään sitä maailmaa, missä on. Sit toiminnasta eli actionista, jossa tulee tunnustetuksi muiden ihmisten seurassa. Niin siinä, et kun elämä antaa tosi paljon pataan, niin silloin se elämä pyörii siel raadannassa ja siit puuttuu kokonaan se mahdollisuus siihen pitkäjänteiseen, siihen ajatteluun, siihen, et on tulevaisuusnäkymii jotenkin.

Elina:

Onks se silleen, että niissä nimenomaan siin action-tilassa niin silloin ikään ku siihen tulee vielä jotain muuta lisää, kun pelkästään vaan siin työn tilassa? Vai -?

Ami:

Joo se työ on vähän sellasta, et se tapahtuu jossain muualla kun kotona vaikka, et mennään työpaikalle. Mut siin ei niin isossa roolissa oo ne kohtaamiset muitten ihmisten kanssa. Kun se idea on, et kun kohdataan ihmisii ja näyttäydytään muille ihmisille, niin siin saadaan se tunnustus olemassaolosta ja siitä hei sä oot tosi hyvä tyyppi ja makee tyyppi ja sä teet hienoja asioita ja vau. Niin sitä ei tuu siin työssä sillä tavalla. No okei, voi se tulla nykyaikana, mut joskus ei, mut tavallaan niistä kohtaamisista sitten muotoutuu, tulee jotakin semmosii aihioita, joist ihminen voi rakentaa sit siitä päämäärää itselleen. Se niinku motivoi eteenpäin.

Elina:

Ja silloin se menee jotenkin siihen ikään kuin toimintaan tai siihen action-puoleen, jolloin tavallaan se ei oo enää vaan jotenkin niin sellaista konkreettista jotenkin, et siin on jotain muuta lisäksi.

Ami:

Vau, joo. Se Arendt sanoo, että ihmisen elämä sais merkityksensä just siinä action-alueella. Mut se actionhan ei ole siis välttämättä kauheen actionia sillee, ku me ajatellaan, vaan siis just sitä, et me ilmaannutaan johonkin paikkaan ja saamme myönteisen vastaanoton.

Antti:

Tää muistuttaa mielenkiintoisella tavalla sitä, kun ollaan joskus tässä samassa yhteydessä keskusteltu tästä erosta goal ja purpose välillä. Eli tavallaan voidaan ajatella, et jos me ollaan vaikka siinä raadantatilassa, niin meillä voi goaleja. Meillä voi olla erilaisia tavoitteita. Mun täytyy mennä aamulla kahdeksalta jonnekin, mun täytyy lähteä sielt veke. Mun täytyy hakea lapset päiväkodista tai mun täytyy tehdä tietyt jutut. Mut se tuntuu siltä, et mä vaan meen ja nää asiat menee. Mut sit jos sulla on se purpose, niin se purpose on sit enemmän just toi action-juttu ja se on varmasti just semmonen asia, mikä voidaan jakaa ja muut ihmiset ehkä pystyy siihen kiinnittymään ja niin edelleen. Ja ne näkee tavallaan, että hei, tolla tyypillä on nyt suunta jonnekin ja sillä on palo johonkin asiaan. Et se jotenkin tää sillä tavalla tuli mieleen tuossa kun sä kuvasit, niin se jotenki resonoi tän kaa.

Ami:

Joo ja sit vaikka ois tosi vaikeeta, kuin köyhää ja ahdistais ja muit vaikeuksii, ni sit jos elämä on jotenki sillee stabiili, ettei tarvi koko ajan pelätä et sielt tulee lisää niit iskuja, niin silloin voi ruveta vaiks miettii just sitä, niin kuin monet alkaa, että kuinka mä toimin ekologisesti ja luoda niitä arvoja omaan elämäänsä joita seurata, joista saada vastakaikua sitten ympäröivält yhteiskunnalta ja ihmisiltä. Ja sitä kautta voi muotoutuu niit päämäärii, jotka kannattelee.

Milla:

Niin, eli tavallaan se vaatii aika paljonkin, että päästään siihen arvopisteeseen, et pystyy luomaan niitä päämääriä itsessään.

Ami:

Juu.

Milla.

Mmm. No mites Elina identiteettiteorioiden ja identiteetin tutkimuksen valossa? Mitä siellä ajatellaan päämäärästä?

Elina:

Päämäärästä? Tai päämättömyydestä?

Milla:

Niin, tai päämäärättömyys, kummasta vaan oikeestaan.

Elina:

Niin. Periaatteessa, no identiteettiä voi, kun siin on toisaalta, kun on ikään kuin sitä perinnettä, missä jotenkin identiteetti on sitä just, mistä sä oot tullu, kuka sä oot sen yhteisön osalta, jonka kanssa oot vaikka eläny tai minkälaisia just vaikka suunnannäyttäjiä tai jotakin tällaista viitoittajia sieltä elämän aikasemmalt vaiheelt on tullu, niin sitä voi jotenkin semmosena elämänpolku-tyyppisenä tarkastella. Mut nois, mitä mä oon pyöritelly, ni on nimenomaan kanssa just keskitytty siihen tulevaisuuteen tai siihen, että miltä se oikeastansa näyttää se horisontti siinä suunnassa.

Ja se tulee toki tosi lähelle myös just tota purpose- ja goal-juttuu ja mun omas tutkimuksessa nimenomaan on ollut sitä, miten se identiteetin muodostaminen liittyy vaikkapa niihin tavoitteisiin. Mut et periaattees tavallaan se hukassa oleminen, niin se liittyy identiteetin muodostamisessa just siihen, että sul ei oo sellasta tuntumaa siihen, et sä tietäisit, mihin suuntaan sun elämä on menossa. Tai että ois tullu valittua esimerkiksi jotain sellasia asioita, joihin voi just sitoutua. Tai tavallaan siin on toisaalta just se, et onko pystynytkään valitsemaan. Sitä jaotellaan periaatteessa sitä identiteetin muodostumista myös ikään ku vähän sellaisiin kategorioihin.

Ja ehkä just tää tällanen selkiintymätön identiteetti, niin se liittyy just siihen, et ei etsi, mut ei sitoudu. Usein siihen liittyy myös esimerkiksi vaikka masentuneisuutta tai jotakin tällasii tietyl tapaa mielenterveyden heikkenemistä ja oikeasti jotenkin semmosta huonovointisuutta. Mut on myös mahdollista niin, että yksinkertaisesti se ei haittaa. Voi olla vähän semmonen niinku care free, että huolettomasti. Mut et ei pyrikään löytämään mitään sellasii pisteitä, mihin suuntaan haluais mennä. Mutta periaatteessa siel on myös mahollist just mä mietin sitä laajemmin, et mitä muita kategorioita siellä on.

Niin lähtökohtaisesti esimerkiks sit taas silloin, jos ajatellaan vaikka kotoota pois muuttamista tai jotenkin tällast nuoruuden tai nuoren aikuisuuden vaihetta, niin siihen ajatellaan et välttämättömästi ehkä joutuu jotain etsimään. Et tietyl tavalla jotenkin, ainakin jos aatellaan kaikkea ammatinvalintaohjauksia sun muita, niin kyllähän ne kannustaa siihen, et rupea miettimään, et mitä täs nyt ois tai mihin suuntaan sun pitäis nyt lähtee menee. Ja se on usein tosi ahdistavaa, siis sellases epätietoisuuden tilassa oleminen, jotenkin ahdistunutta etsiskelyä. Ja sen takia usein siihen pyritäänkin saamaan jotain päätöksii taas sit siihen jotenki semmosen etsimisvaiheeseen tai identiteetin muodostamisvaiheeseen.

Ami:

Tuli mieleen tosta, miten sä sanoit sen, että jos mä taas katon niitä ihmisiä, joil on ollut tosi paljon vaikeuksia elämässä, niin siel tulee esiin muuten tämä identiteettiasia silleen, että ihmiset alkaa määrittää itseänsä jotenkin sen vaikeuden ja ongelman kautta. Koska heil ei oo sitä tilaa kokeilla niit erilaisii rooleja yhteydessä muihin ihmisiin ja tulla olemassa olevaks niitten kautta. Mut he tuleekin olemassa olevaksi vaikka palvelusuhteitten kautta, joissa halutaan ratkoa ongelmia, mut ne voi alkaa määrittää ihmistä sit sen ongelman kautta.

Ja sit se, että tavallaan se, että se identiteetti laajenis joksikin muuksi, tarvis just sen päämääräkokemuksen. Tän mä oon myös oppinu, kun mä oon lukenu tutkimuskirjallisuutta siitä, et kuinka purpose auttaa antamaan aineksia sen identiteetin rakentumiseen. Ja sen takia ois kauheen tärkeetä, et kun ihmisellä on vaikeeta, ettei ihminen alkais määrittyy vaan sen ongelman kautta. Et meil ois sellainen yhteiskunta, joka tarjois mahdollisuuksii olla jotakin muutakin kuin se ongelma.

Elina:

Kyllä. Ja ton vois periaatteessa tuolt identiteettipuolelta jotenkin ikäänkun nimetä sellaseks tilaksi kun lainattu identiteetti tai jollain on omaksuttu identiteetti. Jolloin just se ulkopuolella oleva yhteisö kertoo sinulle, että sinä olet tällainen. Tämä olet sinä. Ja se, että jos tietyl tavalla on vaan sitä ongelmapuhetta siinä, ei ole millään tavalla mahollist, niin silloinhan voi myös olla nimenomaan sellases lukitustilassa. Ja voisin kuvitella tai itse asias tiedän, et sellasii siirtymii ikään kun näist eri tyyppisist identiteettimuodostusvaiheista on, et voi myös tästä lukitusta tai jotenkin niinku omaksutusta identiteetistä siirtyä siihen selkiytymättömään tai diffuusiin identiteettiin just sen takia, että sit varmaan nostaa kädet pystyyn, et mä en halua olla toi ongelma, joten mä en oo mitään.

Ami:

Aika ihanaa, kun nämä yhteiskunnalliset ilmiöt, mitä mä tutkin, ni saa sanotuksen nyt psykologiasta.

Antti:

Mut toi on hyvä toi yhteys, minkä Ami tähän otti, et just toi palvelujärjestelmäjuttu. Että sehän on ihan tunnistettu haaste tällasessa hyvinvointivaltion palvelujärjestelmässä on se, et ihmiset alkaa määrittyä sen mukaan, et okei, ne on mielenterveyskuntoutuja tai ne on päihdekuntoutujia tai niillä on erityislapsi tai jotain tällasta. Eikä kukaan halua sellaista identiteettiä kantaakseen.

Kun ihmiset yleensä, jos ihminen ajatellaan, että on siinä mielessä vaikkapa onnellisessa tilanteessa, että on vaikka vain hetkittäin, sanotaan nyt vaikka 6 kk tai 18 kk jossain palvelussa kiinni ja pääsee siitä sitten ikään kuin pois, niin monet haluaa päästä myös heti eroon tavallaan siitä leimasta, että hetkinen, että mä olin päihdekuntoutuja. Sit mä olin jossain, kävin terapiassa, sain tukea, kävin AA:ssa whatever, joku reitti, ja nyt mä oon toipunu. Niin en mä halua enää kutsua itseeni menee jonnekin ja nostaa kättä pystyyn, et mä oon ollu raittiina 6 kk, koska nyt mä oon mä. Ja mä teen tätä juttua ja mul on nyt päätös tai jotain tämmöstä.

Mut toi on hirveen tärkeä pointti, minkä Ami otti toi just, että järjestelmä tavallaan on rakentunut sen mukaan. Rahoituskanavat, kaikki koneisto menee sen mukaan, että kun sulle napsahtaa joku määritys, oli se sitten diagnoosi tai joku muu, niin sit alkaa tulla palvelua sen perusteella, että sä oot se tyyppi.

Milla:

Tosi mielenkiintoinen ajatus ja jotenkin ehkä se vaatii sit semmost tietynlaista taisteluaki, tai et on jollain tapaa vahva, et säilyttää sen oman identiteettinsä. Ettei just jotenkin luisu siihen, että nyt mä oon tää mielenterveyskuntoutuja, tää on niinku se, mitä mä oon. Et se vaatii tavallaan työtä myös itseltä.

Antti:

Ja sit se on jännä, koska kun mäkin oon esimerkiks, varsinkin aikasemmas duunissa olin paljon päihdekuntoutujien kanssa tekemisissä, niin sen huomas, että tietyt ihmiset, jotka kuntoutu siitä päihteistä, jos niillä oli ennen sitä joku aika vahva asia. Esimerkiks mä muistan yhden tyypin, joka oli todella hyvä tanssija, niin se tanssi oli se, joka määritti häntä myös sen kuntoutumisen ajan. Vaikka hän oli välillä siinä kunnossa, ettei jaksanu eikä pystyny edes kunnolla tanssimaan, mut hän koko ajan ajatteli, et hän on tanssija. Sit kun hän siitä lähti pikkuhiljaa, niin hän jatko sitä tanssimista. Ja sit siihen alkoi tulla muuta harrastusta mukaan ja se tavallaan kanto sen ikään kuin kuntoutumisvaiheen ohi. Et missään tapauksessa hän ei ollut ikään kuin pelkkä päihdekuntoutuja. Tai pelkkä henkilö, joka on kokenu vaikka asunnottomuutta. Vaan hän oli ennen kaikkea myös tanssija. Must se oli makee nähdä se, miten vahvasti se palo vei siinä asiassa eteenpäin.

Ami:

Yksi ongelma tässä on myös se, et meijän palvelujärjestelmä toki ajattelee ihmisen elämää palveluiden jälkeen ja ulkopuolellakin, mut tosi usein se kohdistuu opiskeluun tai työelämään. Eikä jotenkin siihen vapaaseen olemiseen siin yhteiskunnassa. Et jos mä kehittäisin, mul ois valta kehittää palveluja mun mielestä hyviksi, niin niis ajateltais alusta alkaen sitä vapaata olemista, tunnustetuksi tulemista ihmisten välises toiminnassa julkisen alueella vaikka.

Milla:

Kyllä. Joo. Kertoisiks sä Antti vielä hiukan tosta Johann Harin Mielen yhteydet –teoriasta? Miten siinä esimerkiks tää tulevaisuus ja tulevaisuuden myönteisyys ja turvallisuus, miten ne linkittyy tähän päämäärättömyyteen?

Antti:

No mä törmäsin siihen Harin kirjaan, tähän Mielen yhteydet -kirjaan jossain vaiheessa, kun tätä päämäärättömyysasiaa selviteltiin. Ja hänen kirjansahan siis oikeastaan pohjautuu hänen omaa masennustoipumiskokemukseensa ja siinä haetaan ikään kuin selityksiä ja myös keinoja tämmöseen ei-lääkkeelliseen masennuksen hoitamiseen. Mut varmasti monet asiat, joita se Hari siinä kirjassa ottaa esille, liittyen sekä näihin, mitä hän kutsuu ehkä juurisyiks tai nipuksi juurisyitä masennukselle ja sitten siihen, että millä tavalla tästä voidaan toipua, niin mä luulen että monet näistä asioista liittyy myös siihen, miten päämäärää voi itselleen lähteä etsimään. Et musta semmoset hirveän tärkeät elementit siinä Harin kirjassa on esimerkiksi se, että hän nostaa esille tällaisen linkin, joka katkeaa mielen ja yhteisön välillä. Koska yhteisöt on hirveän tärkeä osa tätä päämäärää ja päämäärättömyyden ilmiötä.

Ja jos otetaan esimerkkinä vaikka joku henkilö, joka muuttaa sanotaan nyt vaikka isompaan kaupunkiin esimerkiksi opiskelujen perässä, niin hyvin usein käy niin, että sinne lähtöpaikkakunnalle, mistä sä lähdet, jää paljon asioita. Sinne jää varmasti iso joukko ystäviä. Sinne jää harrastuksia, sinne jää sukulaisia ja kaikenlaisia asioita, mitkä on kiinnittäny sut siihen yhteisöön.

Sit ku sä tuut siihen toiseen kaupunkiin, sulla voi olla yksi syy, miks sä meet sinne. Sä meet työn perässä tai opiskelun tai jonkun tämmösen asian perässä. Ja se vie hirveästi aikaa rakentaa tavallaan niitä uusia sosiaalisia verkostoja. Ja jotkut ihmiset on siinä paljon parempia kuin toiset. Ja tää on semmoinen asia, minkä tosi selvästi näkee. Et silloin tässä tän muuton jälkeisessä tilanteessa se ihminen on paljon alttiimpi sitten. Nimenomaan siis voi olla, että masentuu tai voi tulla kaikenlaisia asioita. Mitkä johtuu nimenomaan siitä, että nää yhteydet siihen yhteisöön on katkennu ja niitä on vaikea ja hidas rakentaa uudestaan. Tää on ehkä yks semmonen relevanssi siinä Harin kirjassa, joka on kyllä muutenkin ihan lukemisen arvonen kirja.

Ami:

Mul tuli tästäkin mieleen oman tutkimuksen kautta asia, koska mä oon tutkinu myös ylisukupolvista osattomuutta ja osallisuutta, miten se rakentuu pikkuhiljaa sukupolvelta toiselle tai katkee ja murtuu. Ja osallisuuskin paranee vähitellen eikä suinkaan silleen, että tässä on minun huono-osaiset vanhemmat ja sitä ennen ei ole ollut mitään ongelmia.

Mut et siellä ihmiset, jotka kertoo ylisukupolvisest osattomuudesta useamman sukupolven taa, niin on tommost, ettei oo jääty paikoilleen, on siirrytty paikkakunnalta toiseen, ei ole kiinnitytty. Siin voi olla takana jotakin aikansa semmost marginaaliin kuulumista, et on ollu ihmisiä, joitten on ollu pakko siirtyä eteenpäin, koska on ollu ehkä neuroepätyypillisyyttä tai jotain muuta juttua.

Mut et se kuuluu siihen, semmonen tietty juurettomuus yhteydessä siihen, että on myös vaikea ammentaa sielt menneisyydestä, myös suvun menneisyydestä, niit aineksii, jotka kannattelis elämässä eteenpäin ja lois toivoa ja tulevaisuutta. Mut tasapainon vuoksi sanottava, että on myös sellasia tarinoita, joissa se juurettomuus on käännetty voimavaraks silleen, että voi joustavasti lähtee vaan eteenpäin ja tarttua uusiin haasteisiin.

Antti:

Mut se vaatii tosi vahvan resilienssin silt henkilöltä, jos sä pystyt sen näkemään tavallaan voimavarana just sen juurettomuuden ja muun. Mä ite oon asunu ulkomailla muutamaan otteeseen ja se on mielenkiintoinen, se on tavallaan ihana tilanne, mut se on tavallaan tosi pelottavaa. Kun sä meet yhtäkkiä ihan vieraaseen kulttuuriin yleensä yksin ja sä rupeet rakentaa siellä sitä kuvioo.

Mä muistan esimerkiks mä muutin Englantiin, niin mä tavallaan en halunnu mennä siihen semmosen kansainvälisten opiskelijoiden yhteisöön. Koska musta se tuntu jotenkin semmoselta kontingentilta ja sellaselt, et nää kaikki on täällä vähän aikaa ja sit ne menee jonnekin muualle. Ja toi tyyppi on täällä kuusi kuukautta ja sit se menee takasin Italiaan ja toi tyyppi on täällä kahdeksan kuukautta ja sit se menee takas Argetiinaan. Tavallaan mä jotenkin en kokenu sitä yhteisöä omakseni.

Mut sitten tietysti mun oppiaine, mä opiskelin filosofiaa, niin mä menin siihen filosofiaporukkaan, oli ne mistä tahansa, valtaosalla oli sitten brittejä. Mutta et tavallaan mä hain sellaista pysyvämpää yhteisöö heti alusta lähtien ite. Siis tää oli mun valinta.

Mut se vaatii sellast resilienssii mun mielest silt ihmiseltä, joka siihen menee ja tavallaan varsinkin, et pystyy näkemään sen sit voimavarana.

Ami:

Siihen resilienssiin kuuluu mun mielestä myös se, että ihminen pystyy sit kertomaan sen tarinan siitä, että mun suvussa on siirrytty paikasta toiseen vähän levottomasti ja mä oon kans sellanen. Mut kääntää, liittää siihen sit niitä myönteisiä asioita ja sitä kautta se muuttuu sitten voimavaraksi. Ja sama on muutenkin se, et ne tarinat on kauheen tärkeitä, et pystyy ammentamaan sielt menneisyydestä niitä asioita, joista pystyy luomaan sellaisen jonkunlaisen kokonaisuuden, jonka varassa kulkea päivästä toiseen.

Ja sen takia myöskin, jos puhutaan ylisukupolvisesta osattomuudesta ja mun mielest kauheen tärkeetä, että käydään läpi sitä vaikka sukujen historiaa, jost ei tiedetä, mutta et sit puheea saattaakin alkaa tulla, et hei niin, osas isoisä laulaa tosi hyvin ja isoisoäiti oli poliittisesti aktiivinen ja hmm, ehkä mussa on jotain semmosta samanlaist kans. Et sielt pystytään sit ammentaa niitä asioita.

Milla:

Niin, eli voidaan poimii jotain niitä elementtejä ikään kuin osaksi sitä omaa tarinaa tai kertomusta.

Ami:

Joo. Ja se on aina parempi kuin pelkkä hiljaisuus, jota paljon siel ylisukupolvisessa osattomuudessa on, että ensin se lähtee siit hiljaisuudesta, en mä tiedä mitään. Mut sit kun tiedetään, ni voidaan ammentaa.

Milla:

Mitä te sit ajattelette, et miltä päämäärättömyys tuntuu? Minkälaisii kertomuksii te ootte kuullu päämäärättömyydestä?

Antti:

Meillähän on Elinan kaa tää Avautumisklubi-kokemus. Toi Visa Viljamaa, Kallion seurakunnan pastori, niin mä tapasin Visan silleen ihan, mä olin Kalliolan Setlementissä itse Sturenkadulla ja meil oli yhteisiä, paljon porukkaa tunnettiin siitä alueelta ja sit Visan kanssa tavattiin. Ja ruvettiin puhumaan molemmat täst, et meil tulee vastaan paljon sellasia nuoria aikuisia ihmisiä, jotka kuvaa sitä omaa tilannettaan sillä tavalla että ollaan vähän hukassa. Ei ehkä tiedetä mihin mennään ja näin päin pois.

Ja sitten Visa saatto mut ja Elinan ja meidät kolme yhteen ja me suunniteltiin tällainen Avautumisklubi, jota pidettiin sit Väinö Kallio siinä, onks se nyt yökerho tai ravintola siinä Hämeentiellä. Siellä ihmiset sai tulla kertomaan avoimesti, et mikä heillä oli mielessä. Siellä oli erilaisia teemoja. Yksi oli koukussa ja ensimmäisen teema tais olla eka kerta ja niin edelleen. Tää ei kuitenkaan tavallaan sitten määrittäny hirveästi niitä juttuja, vaan ihmiset sit aika avoimesti alko puhumaan siitä vaan, mikä heillä oli sillä hetkellä mielessä. Siellä tuli paljon tällasia vois sanoo päämäärättömyyttä kuvaavia tarinoita. Ihmisiä, jotka oli vähän irrallaan omasta elämästään ja sit se oli johtanu esimerkiks velkaantumiseen tai johonkin tämmösiin asioihin. Ja nyt he jälkeenpäin pysty ikään kuin sanomaan et aa, okei et mä en ottanu ehkä asioita hirveän vakavasti silloin ja jotenkin tällä tavalla siis kuvattiin.

Sit mä keskustelin jonku verran tuol Kalliolassa noiden muutamien päihdekuntoutujien kanssa. Siel tuli hirveän kiinnostavalla tavalla niinku ihmiset kerto siitä, että tulee sellainen olo, että silloin kun se puuttuu se päämäärä, niin tulee semmonen vähän hälläväliä-olo. Et hetkinen, et kun ei mulla oikein ole mitään, mihin mä oon kiinnittäny, niin mä voin nyt sit vaik vetää kamaa. Et tavallaan se antaa vähän jopa oikeutusta sille, et sä voit kohdalla itseäs ikään kuin huonosti ja haluavat vetäytyä pois siitä jaetusta todellisuudesta tai mitä se nyt ikinä onkaan. Mut että he koki, että se tietyllä tavalla oikeutti sitä päihteidenkäyttöä se päämäärättömyys. Tämmösiä tarinoita tuli vastaan.

Elina:

Mä muistan nyt kanssa sieltä jotenkin näistä erilaisist kohtaamisista ehkä just siitä hetkestä tai niistä vuosista tai kuinka pitkä aika se nyt ikinä on, niin se voi olla tosi hankala kertoo tai siis kuvata sitä, et milt se tuntuu muuta kuin just siltä, et millään ei ole mitään väliä tai että mä en tiedä, mihin mä oon menossa tai jotenkin näin. Tai että mä en oikein tiedä, kuka mä oon edes. Et se on jotenkin sellasta. Mut tietyl taval sitten, kun onkin löytynyt joku juttu, et itse asiassa, et nyt toi lähtee viemään mua.

Vaikka se ois se, että sä tuut hankkii itelles koiran ja koiran kanssa mennä kävelylle, päivittäin hoitaa sitä, pitää siit huolta, niin sit yhtäkkiä lähteekin, et okei. Ja mä jotenkin mietin, että jos, mä jäin nyt jotenkin niin kiinni tohon sun raadantaan ja työhön ja actioniin, nyt mä en pääse siit varmaan koko tän meijän aikana yli.

Mutta tietyt tavalla, et silloin kun se elämä on sitä raadantaa, vaikka se olis siis sitä, et sä makaat siellä himassa sängyssä, koska on niin hirveä olla etkä tiiä kuka oot, niin sehän on raadantaa. Mitään ei näy. Se on vaan sitä, et no saanks mä nyt sit tänään jotain suuhuni. Mut et tietyl taval sit ehkä se, jos sä ottasit sit se koira siihen, niin sit voikin tulla, et okei, siinä onkin jo sit jotain, se ehkä lähtee menee sen työn kautta ja kohta sitten jotakin ehkä voi lähteä aukee sitte sinne suuntaan. Mut jotenki tällasia mä aattelisin niistä kohtaamisista, mitä oon nähny.

Ami:

Hyvä pointti toi koira, koska ihmisil, joil on ollu vaikeeta, niin he kertoo monesti jostakin lemmikistä, joka on sit se, jonka kans kokee sitä kuuluvuuden tunnetta ja joka johdattaa pois neljän seinän sisältä vaikka, niin on tärkeä seikka. Mun tulee mieleen meidän ensimmäinen tapaaminen. Mä olin silleen ainakin aika rempseesti, että no mä oon ainakin aika päämäärätön ihminen –

[naurua]

Ami:

– Ehkä Anttikin oli vähän silleen, että ei aina oo ollut päämääriä. No sitten kiitos tämmösen monitieteisen ystävyyden, niin sit aloin pikkuhiljaa tajuamaan sitä päämäärättömyyttä. Et se on muutakin kuin tälläst, että keskiluokkanen nykyään hyvässä asemassa oleva ihminen väittää tolleen, et sehän on hyvä asia, ihana asia. Se liittyy myös yhteiskuntatieteisiin, jossa ain pitää olla vähän kriittinen, et no mitä pahaa siinä on että kokee päämäärättömyyttä. Tätä me käytiin myös työyhteisössä läpi. Ne oli kaikki heti kriittisiä, et miksei sais olla päämäärätön.

Mut ei, tässä on nyt sit mun ymmärrys laventunu aika paljon siitä. Mä vielä haluaisin nostaa näihin, mitä Elina ja Antti puhu, että mä oon kuullu, että nuorilla se päämäärättömyyden kokemus voi olla sitä, että on vähän liikaakin niitä erilaisii tavotemahdollisuuksii, sit on vaikea löytää sieltä se oma. Jotenki ehkä myöskin nykyaikana vaaditaan, et pitäis olla kauheen varhain selvillä se oma orientaatio ja urajuttu. Niin se sit se aiheuttaa ahdistusta, et minkä näistä mä valitsen sellaiseksi pitkän tähtäimen päämääräksi. Mä en tiedä, onks siinäkin kysymys viel goaleista, et tavallaan ei oo vielä sitä sitä purpose-ulottuvuutta siinä.

Elina:

Ja mä veikkaan, et se on nimenomaan niit goaleja. Tai ne on niit sellasii, et ajatellaan, et no pitää olla ne tavotteet ja kyllähän nyt ja näin. Mut se merkitys niitten tavotteitten takana hämärtyy tai ei oo näkyvis ollenkaan. Tai se, että sä saat ristiriitast viestiä siitä, että sä aattelet mun pitää asettaa nyt ne tavoitteet ja mun pitää siihen suuntaan ja nyt jo valmistua ja valitse täältä ja mene ja näitä on hirveästi näitä vaihtoehtoja. Mut sit sä et tiedä, et miks. Tai et mihin tää mua veis tai mitä mä saan tällä. Mitä jos tätä ammattii ei vaik oo enää viiden vuoden päästä, mitä jos jotain asioita ei ylipäänsä enää oo. Miks mä tekisin nyt jotain valintoja, kun mä en tiedä, mihin se johtaa tai et onks sil mitään merkitystä.

Antti:

Täs on hirmu tärkeä just toi aspekti, että myöskään siitä purposesta tai merkityksestä ei tehdä liian isoa juttua. Koska siinä on sellanen vaara, että siitä syntyy semmonen, että voi ei. Se on vähän semmonen, vois sanoa, mä oon aika sekulaarisesta taustasta tullu, niin vähän semmonen Jumalan olemassaolojuttu. Että aijaa, no jos se kävelis mua vastaan kadulla, tunnistaisikohan mä sen tyypin. Onkohan sillä oikeasti parta.

Tavallaan sama juttu tässä merkityksessä tai purposessa, että tunnistanko mä sen purposen sit kun mä oon sen löytäny. Et koska ei se ihan niin mee niin, että okei, mä vaikka tyyliin saan herätyksen ja sit mä päätän, et mä haluan lukea teologiaa ja must tulee pappi tai whatever. Tai et lääkikseen meen ja sit must tulee lääkäri ja näin päin pois. Et se ei oo ihan näin yksinkertaista.

Ja sitten paljonhan on nyt kirjallisuutta tullut siitä, että on alotettu puhumaan merkityksellisestä työstä tai Harikin puhuu merkityksellisestä työstä ja monet muut ihmiset. Niin tavallaan nää on semmosia välillä vähän vaikee saada aina kiinni, että miten isoa tavallaan missiota tässä nyt ihmiselle tarjotaan. Koska sitten monesti se merkityksellinen työ on sitä, että sä oot ensin tehnyt menestyksellisen uran jossain investointipankissa ja sit sä alat korjaa polkupyöriä ja nyt tää on todella merkityksellistä. Tää kuulostaa silleen vähän, että no, oli se varmaan hyvä, et se kävi siellä investointipankissa, niin sit sul on varaa viisi vuotta korjata pyöriä tappiolla. Kun ei se ole saatavilla kaikille tollanen vaihtoehto.

Et tavallaan mä ite tykkään myös siitä, että kun taas kerran tulee nää päihdekuntoutujat mieleen, että niitten tavallaan sitä kuntoutumisprosessia pilkotaan hirveän pieniin palasiin. Et jos te ajattelette vaikka nyt esimerkiks jotain tommosta myllyhoidon tyyppistä tai sanotaanko et AA-tyyppistä, niin se on sellasta, et yritä nyt selvitä tästä hetkestä. Sillon kun sä oot kaikkein pahimmillaan itse siinä kuntoutumisvaiheessa, niin sen henkilön pitää vaan selvitä siitä tunnista tai kahdesta tunnista tai päivästä. Ja tavallaan et se on hienoa, et sä selvisit tästä päivästä. Sä et vetäny kamaa, sä et menny dokaamaan ja niin edelleen. Ja tavallaan ne on merkityksellisiä asioita. Ja se merkitys alkaa pikkuhiljaa tulla sieltä. Se tulee yhteisöiden kautta, se tulee niiden kokemusten kautta rakentuu, et okei.

Mä muistan ite, kun mä jossain vaiheessa olin vähän allapäin. En nyt ollu ehkä päämäärätön, mut kuitenkin tulin kotiin, niin mä en ollu oikein sinä päivänä ollu hirveästi ihmisten kans tekemisissä. Ja mun kerrostalon pihalla on semmonen pöytä, missä ihmiset istuu, ihmiset istu siinä illalla juttelemassa, se oli kesäilta. Ja mä menin hetkeks siihen ku jengi sano et hei Antti, tuu tänne juttelemaan. Mä menin siihen hetkeks istumaan ja me höpöteltiin ihan niitä näitä semmonen joku puoltoista tuntia, sit mä menin kotiin.

Ja kun mä tulin kotiin, ni mä tajusin hyvänen aika, miten hyvä fiilis mulla on. Et mä oon höpötelly ihan niitä näitä tässä mulle puolituttujen ihmisten kanssa, jotka on mun naapureita. Ja mulla on ihan eri fiilis, kun mulla oli, kun mä tulin tohon talon eteen. Et tavallaan tommoset pienet asiat on sit kuitenkin loppujen lopuks niitä hirveen tärkeitä.

Ami:

Ja näihin meidän meidän pitäis hyvinvointivaltiossa enemmän kiinnittää myös huomiota. Niitten palvelujen ohella pitäis olla niit tilaisuuksii, mis on sen myönteisen sattumanvaran mahdollisuus, jotka ruokkii sitä, et sattuma tarjoaa eteen jotain, mihin voi tarttuu sitten.

Milla:

Mulle tuli ehkä koko tästä keskustelusta jotenkin mun omasta opiskeluelämästä, et ku mä alotin tuolla Helsingin valtsikassa, niin mulle tuli jotenki vastaan se, että tosi monilla tuntu olevan jotenkin hirveän selkeä päämäärä. Että ihmiset oli päättäny, että joo, että tämä HR-puoli on se, mitä mä teen ja organisaatiopsykologia, et sitä mä lähden. Niin mullekin tuli jotenkin sellainen, että apua, että nythän mulla ei oo sitä päämäärää. Et jotenki semmonen tarve, että nyt mun pitää jotenkin nopeasti löytää se asia ja lähtee jotenkin hirveellä voimalla tekee sitä.

Mut ehkä mitä puhuit Antti noista pienistä palasista, niin mäki oon ehkä huomannut sen, että mun päämäärä voi olla joku asia johonkin pisteeseen asti ja sit se tavallaan muuttuu. Ja et se ei tavallaan haittaa. Et se on vähän niinku samaan suuntaan, mut se koostuu vähän niinku pienistä palasista. Et se on ehkä ollu semmonen mun oma jotenkin oivallus päämäärättömyydessä mun omissa opinnoissa.

Ami:

Ja se sopii aika hyvin tähän aikaan, joka on kompleksinen, jossa on erilaisii muutoksii samaan aikaan menossa. Ilmastonmuutos, tasa-arvoistuminen ja kulutustottumuksiin liittyvät asiat, joissa se pienin palasin eteneminen tai oleminen on aika hyvä. Koska sit ihmiset, jotka on rakentanu elämäänsä tiettyjen päämäärien varaan, jotka on nyt uhattuina, niin kokee varmasti myös sen olemassaolonsa tosi uhatuks. Meijän pitäis myös koettaa ymmärtää sitä, mitä uhkii ihmiset kokee niine elämän merkityksineen, mihin on tottuneet kasvamaan ja elämään.

Milla:

Niinpä, niinpä. Jos mietitään tästä näkökulmasta vähän tätä spesifiä kummallista ajanjaksoa, mitä me eletään eli tätä korona-aikaa. Mitä te ajattelette, että päämäärättömyyden kokemiselle on tapahtunut tänä korona-aikana? Onko ajatuksia tai [naurahdus] edes pieniä aavistuksia?

Antti:

Tätä on vähän vaikeampi mitata kuin ihmisten liikunnan lisääntymistä tai vähentymistä. Ei oo tehty nyt viime aikoina mitään kyselytutkimuksia.

Ami:

Mä oon ehkä kans heittäytyny vähän päämäärättömään tilaan, koska tiedemaailmassa ei nyt oikeestaan mitään muuta tutkita muut kun koronan vaikutuksia ja sit mä ajattelen et okei, jos mä pidän, on mulla päämäärä. Jos mä pidän päämääränä sen vanhan tutkimuksen ylläpitämisen [naurua] niin se on hyvä. Varmasti se, jos ajatellaan nyt, et mitä se vaikuttaa ihmisten päämäärättömyyden ja päämäärän kokemiseen, niin et me kun me tavataan vähemmän toisiamme, niin silloin meillä on myös vähemmän aineksii ammentaa siihen meidän niihin asioihin, jotka kannattelevat elämää eteenpäin. Mut se ei oo tietenkään mustavalkoinen asia. Koska ihmiset, joil on vaiks vaikeuksia, jotka ei jaksa lähteä neljän seinän sisältä pois, niin voivat kokea hyvinkin vahvaa osallisuutta nyt, että hahaa, nyt on kaikki muutkin samassa tilanteessa. Tai ihminen, joka on vaikka vakavasti sairas, niin voi kokea osallisuutta siitä, että kaikki muutkin ihmiset joutuu varomaan asioita. Eli silloin se voi olla myös hyvä asia joillekin.

Antti:

Musta toi Ami tiivisti aika hyvin ton vaikutuksen just nuo molemmat puolet. Noin kyl mäkin siit ajattelen. Mä melkein palaisin vielä siihen sun pointtiin siitä tavallaan siitä tietystä pirstaleisuudesta tai siitä, että se voi olla palasina. Koska tää liittyy vähän niihin keskusteluihin, mitä mekin ollaan käyty tällä porukalla siitä tavallaan identiteetin ja tän päämäärättömyyden suhteesta. Et monet ajattelee tai ajatellaan aika usein, ehkä jopa vähän intuitiivisestikin, että identiteetti on joku sellainen putki jossa sä oot. Ja siellä kulkee joku sellainen asia, joka sua määrittää tai kimppu asioita. Ja sitten tietysti jos ajatellaan silleen vähän uskonnollisemmin, niin voidaan ajatella, että ihmisellä on joku sielu tai joku tällainen ja se on siellä.

Tai sit jos me ajatellaan vähän modernimmin nykytieteen valossa, niin sit me voidaan puhua ehkä tietosuudesta ja et se kiinnittyy siihen tietosuuteen. Et se on se, missä sun identiteetti kulkee. Ja tälle ajattelulle on olemassa erilaisia vaihtoehtoja.

Et esimerkiks, no tää ehkä usein liitetään varsinkin tollaseen buddhalaisuuteen tai sen tyyppiseen ajatteluun, että se identiteetti voi olla palasina ja se voi olla muissa ihmisissä. Se voi olla niissä ihmisissä, joita me ollaan kohdattu meidän elämän varrella. Se voi olla niissä tyypeissä kiinni, et mä en oo pelkästään se, mitä mä ikään kuin itse ajattelen itsestäni tai minä ja tietoisuuteni. Vaan se, että me neljä ollaan tässä keskustelemassa, ni te ootte osa mun identiteettiä. Ja tää on must kauheen viehättävä ajatus, koska se on tietyllä tavalla myös vähän semmoinen, jos tätä pohtii aika syvällisesti ja ehkä pitemmälle, niin mä luulen, että siitä voi tulla jopa semmonen vähän vapautunu fiilis.

Et jos ajatellaan esimerkiks semmosta tilannetta, että sä oot vaikka määrittäny itsesi jonkun ammatin kautta. Mä oon vaikka stuertti lentokoneessa. Ja sitten syystä tai toisesta se ura ei vaikka oo sulle enää saatavilla, tulee vaikka joku lääketieteellinen syy, mikset sä voi enää lentää kovin paljon. Niin se on hurja tilanne, kun sä yhtäkkiä tiputat sellasen ison osan identiteettiäs. Tätähän on dokumentoitu urheilijoilla ja muilla ihmisillä just tän tyyppisiä tilanteita.

Mut jos sä oot rakentanu sen identiteettis tavallaan jo alusta lähtien niin, että mä oon niin paljon muutakin kuin toi ammatti tai toi harrastus, et mä oon myös se ihminen, joka on näiden ihmisten kanssa tekemisissä ja näin päin pois, niin se helpottaa kyllä varmaan siihen tilanteeseen tulemista. Et on myös näitä keissejä, missä ihmiset on kauheen yhteisöllisiä ja sitä kautta niiden on ollu paljon helpompi selvitä siitä ”identiteettikriisistä”, kun on joutunu vaihtaa ammattia tai tekee jotain muuta.

Ami:

Toi on tosi lempeä ja rauhoittava ajatus. Se, että identiteetti on hyvässä mielessä palasina maailmalla.

[naurua]

Milla:

Niin, kyllä.

Elina:

Mä ehkä jopa lähtisin täs kohtaa ajattelee sitä niin, et sen sijaan, et se on palasina maailmalla, mut se on palasina ehkä siellä sun omassa päässä. Jotenkin tavallaan niinä tuttujen ihmisten jotenkin ehkä voiks sanoo sisäistyksinä tai sellasena. Et tavallaan, et osa musta on vaikka nyt just sitä porukkaa, jotka pohtii tätä päämäärättömyyttä. Ja sitten mä voin mielessäni käydä keskusteluja Amin ja Antin kanssa tuolla illalla, ku mä oon niin, sisäiset Amit ja Antit siellä keskustelee mun päässä ja mä voin niille esittää niit juttuja.

Et tietyl tavalla sillä tavalla mä aattelen, et siinä vaiheessa se tulee osaks sun identiteettiä siis ne vuorovaikutussuhteet tai ne siin, et kun niist tulee sellasia, et sä voit jotenkii, ne on niinku sun mielessä silleen. Et ei ehkä ihan niin, että jos tuol nyt käy tuossa kassalla, ostin jotakin, mitä tänään on kahvia ostettu, niin se, että se ihminen, joka anto mulle sen kuitin tai rahasti sen, niin ehkä se ei niin paljo oo. Mut sit kun mä tietysti kävisin siellä paljon ja vaikka siit tulis mulle hyvin tuttu ihminen, joka aina myis sen kahvin, ni sit siit tietysti tulis osa ehkä mun identiteettiä ja näin.

Ami:

Jos hän hymyilee tosi kauniisti ja hyväksyvästi, niin silloinhan siit voi tulla joku merkityksellinen palanen. Ainakin mä aattelen, et jos halutaan pois sielt noidankehäst, johon vaikeuksien tullessa voi joutua, niin silloin se voi lähtee niinkin pienestä. Katri Saarikivi puhuu, et kuinka empatia tapahtuu aivojen välillä. Ja sitten siitähän seuraa sit se, et pystyy ottamaan sinne oman pään sisälle niitä asioita niist empaattisist kohtaamisista. Ja sit pystyy kuvittelemaan. Voihan sitä muuten kuvitella, et hei, se yksikin myyjä hymyili mulle niin nätisti, tai muistaa se.

Antti:

Niin. Tää miten tätä jotkut filosofit ajattelee, niin puhutaan tällasesta branching-asioista. Et esimerkiks jos mä aattelen itseäni vaikka 10 vuotta sitten. Jos ajatellaan, et mä oon vaikka tehny jotakin, mistä mä en kauheesti tällä hetkellä pidä, mä vaikka koen syyllisyyttä siitä.

Niin mun pitäis suhtautua siihen mun 10 vuotta sitten Anttiin ehkä vähän samalla tavalla, kuin mä suhtaudun vaikka mun veljeen tällä hetkellä. Me ollaan aika läheisiä mun veljen kanssa. Hän on mua pari vuotta nuorempi. Mutta tavallaan, että se suhde mun menneeseen tyyppiin on vähän samantapainen kuin se on mun veljeen Mikkoon. Et se tavallaan semmosella tietyllä lempeydellä ja sellasella, et hei, että hän on se henkilö, joka siellä tekee asioita. Ei ehkä ihan kaikkia asioita allekirjoita, mitä hän tekee, eikä hän allekirjoita asiat mitä mä teen. Mut siitä huolimatta me rakastetaan toisiamme ja me pystytään elämään yhdessä ja meillä on empatiaa ja kaikkea tällaista.

Et must nää on hirveän kivoja tavallaan ajatuksia niin, että se antaa meille myös sellaista tietynlaista perspektiiviä ja tapaa ajatella meitä itseämme ehkä vähän kivemmassa valossa. Ja ehkä vähän jopa purkaa sitä tavallaan sitä meidän syyllisyyttä, kun me pystytään tällä tavalla pohtimaan. Et nää on hirveen tärkeitä esimerkkejä just siinä, et millä tavalla se ikään ku jakautunut identiteetti tai mikskä tätä nyt vois kutsua, niin vois operoida.

Ami:

Näin on helpompi myös katsoa niitä vaikeita asioita siitä, että miksi minusta on tullut minä jossakin, mihin itse ei ole välttämättä niin kovin tyytyväinen.

Milla:

Hienoja ja aika tämmösiä armollisia ja lempeitä ajatuksia tähän keskusteluun.

Elina:

Mul on viel siit koronasta ja tästä ajasta jotenkin mitä mä oon pohtinu, et mitä mahtoi tapahtuu näille jotenkin päämäärättömyyden kokemuksille täs nyt tän kuluneen vuoden aikana. Mä aattelen, et silloin kun, nyt puhutaan ehkä vaan suomalaisista tai siitä jotenkin kokemuksest, mitä me ehkä täällä elettiin, niin siinä vaiheessa kun tuli poikkeuslaki ja nää otettiin käyttöön, ni mul on sellai olo, että hetkeksi saattoi ehkä jopa tulla sellainen olo, et se päämäärättömyys katos. Kun joku otti jotenkin voimakkaasti homman näppeihin.

Et tietyllä tavalla me niinku luovutettiin jotain tavallaan pois itsestämme jonkun ikään kun tahon johdettavaksi tai vietäväksi. Joku kertoi meille, miten sun pitää nyt tehdä ja miten sun pitää elää. Et nyt meillä on kaikilla yhteinen päämäärä, et me istutaan tääl kotona eikä mennä yhtään minnekään. Tavallaan hetkellisesti tuli sellanen olo, et nyt mä tiedän, mihin suuntaan mä oon menossa, kun mä teen näin.

Mut et mä ajattelisin, että nyt kun me tätä jotenkin tätä kriisii jatkuu pidemmälle ja täs alkaa jotenkin näyttäytyy nää haasteet, et sit loppupeleissä se päämäärättömyyden kokemus, mikä on ollu ehkä ennen kui tämä kriisi alkoi tai tuli käyntiin, niin se voi olla, että tulee ikään kuin semmonen jotenkin takaisinvyöryntä tai jotenkin semmonen peräaalto sieltä vielä suuremmis määrin. Tällai jotenkin tuntuma ehkä.

Ami:

Hyvä kun nostit Elina tän. Koska kyllähän ihan kummallisia asioita on tapahtunut, kun korona tuli. Koska musta se oli aivan valtavan ihanaa, että sai lukkiutua sisälle. Ja niinku mä oon kerrankin aivan turvassa maailmassa. Ja se kokemus. No nyt sitten, paljon siit on aikaa menny, puol vuotta? Ni ehkä se pikku hiljaa sit alkaa muuttuu vähitellen. Mut et jännä ja on ikään kuin myös vähä niinku laboratorio, et mitä täs tapahtuu ihmisessä.

Antti:

Niin THL tuotti meille tällasia jumalallisia ennustuksia siitä, miten nää numerot kehittyy ja pääministeri Sanna Marin oli tällainen ylipapitar, joka sitten niitä meille kansalle kerto, mitä tämä kaikille nyt merkitsee. Nythän tää rakenne on täysin hajalla, kun se on siellä kaiken maailman aluehallintoviranomaiset jokainen saa ottaa kantaa vähän siihen, et mitä pitää, milloin pidetään maskeja ja milloin sukkia ja niin edelleen. Niin tilanne on tällä hetkellä tavallaan vähän sekavampi.

Milla:

Niin, mä koin kyl ihan samalla tavalla jotenkin, että keväällä oli semmonen aika yhteisöllinen päämäärä. Että vaikka meidän taloyhtiön Facebook-ryhmässä ihmiset jakoivat, että mä voin auttaa ja oli jotenkin semmonen yhteinen, että nyt meijän yhteinen päämäärä on niinku selvitä tästä keväästä. Et se oli mun mielestä oikeestaan jollain tavalla helpottavaakin aikaa. Et silloinhan nimenomaan oli se joku päämäärä, että nyt tästä selvitään. Et nythän se tilanne just niinku on tullu ilmi on jatkunu niin pitkää, et se on ikään kuin vähän karissut siitä ympäriltä. Et se päämäärä ei ehkä niin kirkkaana enää ole ihmisillä mielessä.

Ami:

Alkaa epäoikeudenmukaisuudet myös tulla esille, et onhan se ihan hirveen epäoikeudenmukaista, et yhdet menettää toimeentulonsa. Eikä sille voi mitään. Alkaa tulla vähän myöskin sellasii pelottavii ajatuksii, että mihin tää voi johtaa, kun tällaista epäoikeudenmukaisuutta jotkut ihmisryhmät joutuu kohtaamaan.

Milla:

Ehdottomasti. Joo, mutta voitaisiin pikkuhiljaa lopetella meidän keskustelua. Oisko jotain vielä, jota haluisitte nostaa esille ennenku lopetellaan? No jos ei mitään sen tähdellisempää, niin päätellään keskustelua tähän. Kiitoksia oikein paljon teille kaikille.

Ami, Antti, Elina:

Kiitos.

[musiikkia]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.