Sofia Lindqvist

7

Emmi Nuorgam puhuu mediassa aiheista, jotka jostain syystä aiheuttavat osassa ihmisistä vihaa. Viha purkautuu Emmiä kohtaan vihapostina, halventavina kommentteina ja jopa päivittäisinä tappouhkauksina. Monet kommenteista liittyvät siihen, millainen Emmi on naisena; kommentoijien mielestä jollain tavalla aina vääränlainen. Mistä viha kumpuaa? Ja miksi?

Jaksossa Emmi kertoo avoimesti kokemuksistaan vihapuheen kohteena, somevaikuttajana ja ihmisenä. Hostina jaksossa on Nyytin harjoittelija Milla Järvensivu.

Jaksossa mainittu teos:

  • Johanna Vehkoo (2017), Vihan ja inhon internet

Kuuntele NyytiCast #33: Sinulle on vihapostia tästä tai klikkaamalla kuvaa alta.

Äänitteen kesto: 24 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

Tekstivastine

Alta voit lukea NyytiCast-jakson #33: Sinulle on vihapostia tekstivastineen (litteroinnin).

Puhujat

Haastattelija Milla Järvensivu
Vastaaja Emmi Nuorgam

LITTEROINTIMERKINNÄT

Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]

Milla:

Kuuluu kuuluu.

Emmi:

Onko hyvässä, hyvän kaukana?

Milla:

Kyllä, nyt kuulostaa erinomaiselta. Elikkä moikka. Täällä on mun kanssa nyt Emmi Nuorgam, tervetuloa!

Emmi:

Kiitos.

Milla:

Elikkä ollaan puhuttu nyt jonkun verran tässä jaksossa vihapuheesta ja Emmi kertoo vähän omasta suhteestaan vihapuheeseen ja omista kokemuksistaan. Ja myöskin sitten sen vaikutuksista mielenterveyteen.

Minkälaisii ajatuksii tää sussa herättää?

Emmi:

No mä oon hirveen ilonen siitä, että täs podissa käsitellään vihapuhetta ja ylipäänsä vihaa. Ja mä oon hyvin tyytyväinen myös siitä, että tääl ei oo nyt pelkästään vaan vihapuheen uhrit tai kohteet ollu kertomassa, miltä se tuntuu ja sit siitä jätetään kokonaan se yhteiskunnallinen ulottuvuus pois. Että sitä mun mielestä pitäis siitä puhua vielä paljon enemmän. Mä itse asiassa sain tossa sellasen kunniamaininnan tai palkinnon, semmosen Suomen ensimmäisen Nettienkeli-palkinnon, joka sitä palkintoa on jaettu Ruotsissa viitisen vuotta ja siin on taustavaikuttajana Ruotsin kuningashuone yhtenä taustatekijänä.

Milla:

Oo, vau, onneksi olkoon. [naurua]

Emmi:

Kiitos, kiitos. Suomessa valitettavasti nku ei oo kuningashuonetta, niin Suomen kuningashuone ei nyt ollu tässä –

Milla:

Valitettavasti.

Emmi:

Joo, mutta varmasti se on ollu merkittävässä roolissa tässä antamisesta. Ja se kunniamaininta tuli siis juuri nimenomaan vihapuheen vastaisesta työstä. Tai siitä, et mä oon tehny sitä paljon niinku nettivihaa ja nettikiusaamista näkyväksi ja puhunu eri yhteyksissä siitä. Ja mä ajattelen, että oon tosi otettu siis siitä palkinnosta ja erityisesti siitä, et senkin antamisessa jotenkin kiinnitettiin huomioo siihen, et miten monialasta se tavallaan on ja miten moniin eri asioihin se liittyy. Et jotenkin must tuntuu, et vihapuhekeskustelu usein typistyy sellaseksi, että ihmisten pitäis itse jotenkin kasvattaa paksumpi nahka tai olla välittämättä. Tai sitten jotenkin semmoseks, et no sehän nyt vaan on siel netissä sellaista kommentointia. Ja älä välitä ja tuu sieltä pois.

Mun mielestä se on väärä lähestymistapa. Et ei mun tarvi kasvattaa paksumpaa nahkaa sen takia, et joku toinen on idiootti. Ei se voi olla mun vastuulla se tekeminen ja toiminta, vaan et se pitäs olla sen ihmisen vastuulla, kuka näin toimii. Must meidän pitäis puhua paljon enemmän vielä siitä, että mikä saa ihmiset tekemään niin ja mistä se viha johtuu. Koska eihän se, että jos mä saan vaikka tappouhkauksia, mun elämässä ei oo enää yhtään semmosta viikkoa, että en saisi, niin ettei se johdu siitä, et ne ihmiset vihaa niinku jotenkin de facto juuri minua. Et ne viikosta toiseen jotenkin piehtaroi siinä, et se Nuorgamin Emmi on niin perseestä. Vaan et se on tosi vihaisia jostain syystä. Ja sit se purkautuu muhun ja tosi moniin muihin. Ja tietysti korostuneesti erityisesti naisiin ja vähemmistöihin ja niihin, jotka julkisesti mielipiteitään esimerkiks kertoo tai puolustaa.

Jotenkin se, et me päästäis sinne sen semmoselle alkulähteelle, et mistä se viha tulee. Et tää on vaan yksi kanava, mitä pitkin se purkautuu. Mut tämmönen nettiviha ei oo muusta yhteiskunnasta jotenkin irrallinen asia.

Milla:

Ei todella. Vaan hyvinkin sidoksissa just kaikkeen muuhun, niinpä. Minkälaisen matkan sä oot tavallaan käyny vihapuheen kanssa? Tai et minkälaisia tunteita sul on vaiks ollu sillon alussa ja mitä sä ajattelet siitä nyt?

Emmi:

No mun ensimmäinen vihapuhematkani alkoi –

Milla:

[naurua] Mä muotoilin tän jotenkin hienosti.

Emmi:

Ihan semmonen romanttinen historiani vihapuheen kanssa. Niin ensimmäinen on ollu siis viisi vuotta sitten 2015. Mä kirjotin silloin vielä blogia ja tämmöstä esihistoriallista viestintävälinettä pidin. Mä kirjotin sinne, tavallaan kirjotin sitä blogia hyvin samaan tyyliin, kun nykyään esimerkiksi päivitetään Insta-stooreja. Että semmosia yksittäisiä ajatuksia ja huomioita ja sellasia, et tänään mietin tällaista.

Ja silloin mä sitten kirjoitin blogin siitä, että mä olin törmänny tavaratalo Anttilan verkkokauppaan, jos oli leluosasto jaettu kahteen kategoriaan. Et oli lelut kodin pikku apureille eli tytöille, jossa oli sit tämmösiä leikkikeittiöitä ja leikkipyykinpesukoneita ja vauvoja ja vaunuja ja sellasia. Ja sit siel oli tällasia tekstejä siis että täältä löydät hyödylliset lelut kodin pikkuapureiden kasvattamiseen.

Ja sitte se toinen kategoria oli sit toiminnalliset lelut pojille. Et tämmöset pallot esimerkiks ja legot, jotka on valtavan maskuliinisia esineitä. Ja sit mä vaan kirjoitin blogiin silleen, että no et hohhoijaa ja että voi et miten väsynyttä ja et Anttilan nyt camoon, että herätkääpä nytte.

Ja sit mä pistin sen tietokoneen kiinni ja silloinhan ei siis mobiilissa edes voinut kirjoittaa –

[naurua]

Milla:

Niin aivan, ihan –

(–) [06:01]

Emmi:

Joo ja sitten pistin sen kiinni ja seuraavana aamuna menin, siis lapset oli pieniä ja me lähettiin pulkkamäkeen. Silloin oli siis vielä marraskuussa lunta.

Milla:

Ai tämäkin vielä [naurua]. Esihistoriallinen kertomus menneestä maailmasta.

Emmi:

Kyllä, joo. Ajatelkaa, joo. Ja sitten olin siellä pulkkamäessä siis lasten kanssa ja sit yhtäkkiä katoin puhelinta, että tosi paljon ihmisillä tullu viestejä. Et ooksä käyny kattoo sun blogin kommentteja. Sit mä olin ihan silleen että en, että miks mä olisin menny kattoo mun blogin kommentteja. Sit mä menin kattoo. Mä olin siihen saakka eläny sellasta, mul oli semmonen tosi vahva ideologinen kysymys se, että jotenkin et jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus osallistua keskusteluun. Ja myös anonyymisti. Ja mun blogiin pysty silloin kommentoimaan kuka tahansa mitä vaan, siel ei ollu mitään esimoderointia.

Ja siellä oli siis yli 100 kommenttia, joissa haukuttiin mua kukkahattutädiksi ja suvakkihuoraksi ja vaikka mitä, et nyt mä tartun tämmöseen aivan tämmöseen mitättömään asiaan. Ja samoihin aikoihinhan oli turvapaikanhakijakriisi tavallaan kärjisty Suomessa. Ja tosi monet niistä uhkauksista liitty jotenkin siihen, et toivotaan, että tää on nyt ihan hirveesti sanottu, pistäkää korvat kiinni, jos ette haluu kuulla, mut että toivottavasti ne matut, maahantunkeutujat, tulee ja joukkoraiskaa sut. Ja tosi paljon semmosta mun lapsen pahoinpitelyihin liittyviä viestejä.

Milla:

Eli siis niinku vastenmielisiä viestejä.

Emmi:

Kyllä, joo.

Milla:

Toi on niin luotaantyöntävää.

Emmi:

Joo ja no sit mä laitoin, et nyt mä pistän tän kommentoinnin kiinni ja et antaa olla. No sit kävi niin, että iltapäivälehdet tarttu tähän mun blogikirjoitukseen. Ja sit siit tehtiin semmosia otsikoita, että Perheenäiti järkyttyi ja Perheenäiti raivostui –

Milla:

Nimenomaan perheen äiti.

Emmi:

Kyllä, nimenomaan perheenäiti ja nimenomaan olin tosi raivostunut ja järkyttyny. Ja siitä tehtiin tämmönen tiäks, että nyt mä oon täällä, mä en oo pystyny nukkuunkaa ollenkaan ja nyt mä vaan oon jotenkin niinku järkyttyny. Ja sit niitä juttuja leviteltiin, silloin oli MV-lehti ja Hommaforum ja erilaisille tälläsille tosi rajuun kielenkäyttöön ehkä tottuneisiin ja tietyllä tapaa sitä myös normalisoineille foorumeille. Ja sit sielt tuli lisää ihmisiä. Ja sit ku se mun kommenttiosio oli kiinni, niin sit se tuli sähköpostiin. Ja mä sain tämmösii, et tiedän, missä asut, et tulen repimään sulta kohdun irti ja ehkä sitten opit ja tavallaan löydät paikkasi ja tällästä, nimenomaan minuun naisena liittyvää. Tosi paljon ulkonäön kommentointia ja sitä, miten mä oon niin lihava ja miten mä oon niin ruma ja mä näytän lesbolta ja se oli yksi pahimmista loukkauksista, mitä silloin pysty ihmiselle –

Milla:

Joka on aika [naurua] aika absurdia kyllä, mutta –

Emmi:

Kyllä, joo. Ja silloin tän ensimmäisen, sitä kesti siis muutaman viikon ja sit mä sain tekstiviestejä ja kaikkea, niin mä olin silloin tosi järkyttyny siitä. Jotenkin mä ajattelin, et mä oon mokannu, mä oon tyhmä, mä ansaitsen nää. Et mä olin jotenkin tosi silleen pelokas ja tunsin oloni tyhmäksi ja mitättömäksi.

Oikeastaan mä pääsin siitä sit yli vasta seuraavan vuoden, parin kuukauden päästä, kun Journalisti-lehti teki sit semmosen jatkojutun, jossa he halus soittaa näille ihmisille, ketkä oli lähetellyt mulle niitä viestejä ja kysyä, et miks he on lähettäny niitä. Ja sit toimittaja soitti niille, niin kävi ilmi, et kukaan niistä ihmisistä ei muistanu mua. Et ei heille sanonu mun nimi mitään eikä he muistanu lähettäneensä tälläsiä viestejä.

Jotenkin sen jälkeen mä tajusin, että se ei ollut varsinaisesti kyse henkilönä minusta, vaan siitä, et mitä mä edustan jotenkin niille ihmisille. Ja et mä ymmärsin sen, et kyse on ehkä pelosta ja just siitä vihasta, mitä mä aikasemmin sanoin. Ja jotenkin semmosest tuntemattomasta huolesta omaa tulevaisuutta kohtaan. Ja sit kun mä puhuin tämmösestä sukupuolisensitiivisestä leikkimisestä esimerkiks, niin ihmiset otti sen heidän lapsuutensa arvosteluna. Et jos mä sanon, et pitäskö meijän antaa kaikkien lasten leikkiä niillä leluilla, mil he haluaa, niin sit ihmiset jotenki tulkitsi sen, että nyt kun minä olen lapsena leikkinyt leluilla, niin nyt minä olen tehnyt jotain väärin. Vaikka kyse ei missään nimessä tietenkään ollu siitä.

Milla:

Eli se meni hyvin henkilökohtaseks näillä ihmisillä.

Emmi:

Sen jälkeen mä oon säännöllisesti, sit tää toistu aina muutaman kerran vuodessa erilaisiin just blogikirjoituksiin liittyen. Siis et jos mä kirjotin jotain saamelaisuudesta, niin siihen liittyen ja sit tuli kaikkea sukurutsaushommaa ja kaikkea tämmöstä kommentointia. Tai mielenterveysongelmiin liittyen tai masennukseen liittyen, niin sit sitä käytettiin käytettiin mua vastaan. Ja nyt se on oikeastaan täs viiden vuoden aikana se on tosi jotenkin normalisoitunut.

Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen teki semmosen sarjakuvakirjan kun Vihan ja inhon internet, ja mun tarina on siinä mukana. Siinä sen haastattelun yhteydessä mä käytin tämmöst termiä kuin normihuorittelu. Tavallaan mun omassa elämässä mä oon jo niin tottunu siihen, et mun ulkonäköö jatkuvasti arvostellaan ja kritisoidaan. Ja jos mä esiinnyn televisiossa, ni mul on liian räikeetä huulipunaa tai mul on liian huomiota herättävät vaatteet tai mä saan tosi paljon kommentteja siitä, että yritätkö hämätä, että et oikeasti tiedä aiheesta mitään. Ja tosi sellaista mun ulkonäköön menevää, siihen mitä mulle pitäis jotain seksuaalista väkivaltaa tehdä.

Mä ajattelen, et se on tietyllä tapaa jotenkin, et niinku yritetään saada minut naisena ruotuun. Tai jotenkin, et siinä hyökätään tavallaan sitä vastaan, että minä otan tilaa. Tosi monesti, kun tää on selvästi sukupuolittunu ilmiö, niin mä ajattelen, että se johtuu paljon juuri siitä, että naisena ottaa sen tilan, jota ei ehkä perinteisesti oo ajateltu et näin sais tehdä. Tai että jos ei näytä siltä, miltä kuuluisi näyttää, niin et se on heti jotenki uhka.

Milla:

Niin, et sä oot jollain tavalla vääränlainen nainen, mitä tahansa sä teetkin.

Emmi:

Kyllä, joo. Mä itse asiassa katoin eilen siis uusintana tuli toi Yökylässä Maria Veitola. Ja Maria Veitola oli siis Maaret Kallion luona yökylässä ja mä katoin sitä hetken aikaa sitä ohjelmaa. Ja he keskusteli siinä siitä, miten Maaret Kallio saa palautetta siitä, et hän ei voi olla asiantuntija, koska hänellä on kiharat ja pitsipaita. Ja et hän on liian tommonen romanttinen höpsö. Ja Maria Veitola saa palautetta siitä, että hän ei voi olla asiantuntija, kun hän näyttää mieheltä ja miks hän haluu näyttää mieheltä, et miks hän ei haluu näyttää kauniilta. Ja hän ei oo uskottava. Mä jäin sen jälkeen mietittiin sitä, että ei helvetti, et meil ei oo mitään tavallaan tapaa olla oikealla tavalla nainen näkyvässä ammatissa ilman, että me altistutaan sille vihalle ja kritiikille. Tai kritiikki on väärä sana, koska kyl kritiikki on kuitenkin tosi eri.

Milla:

Se on, joo, se on ihan eri kenttä kyllä kuin toi, mitä sä oot vaikka saanu. Ei se liity mitenkään oikeestaan kritiikkiin.

Emmi:

Niinpä, joo. Et aina jos mä kirjotan kolumnin esimerkiksi ja sitten siihen ihmiset tulee lankoja pitkin tai lähettelee sähköposteja jotenkin tosi tämmösii loukkaavia tai mun ulkonäköö arvostelevia ja sit mä vastaan, niinku usein vastaan siis, et mulle tuli tästä paha mieli. Et must tää ei oo reilua. Niin sit ihmiset usein on silleen, että julkisessa ammatissa pitää kestää kritiikkiä. Ja sit mä oon silleen, et mä voin kestää, kritiikkiä mä kestän, et voi olla eri mieltä tästä asiasta, mistä mä kirjotan, et mä voin siitä käydä keskustelua. Mut et mun ulkonäön kommentointi ikinä ei ole kritiikkiä. Tai mun mielipiteiden kommentointi tai se, et mulle keksitään nykyään virheellisiä, valheellisia mielipiteitä ja esitetään niitä totena. Et se ei ole kritiikkiä, vaan se on mun häirintää ja ne on vaientamisyrityksiä ja se on ihan eri asia.

Milla:

Niin, siihenhän ne varmasti pyrkiikin. Siis toi on mun mielestä ihan supermielenkiintoinen kysymys toi vääränlaisena naisena oleminen. Et mulle nousi jotenkin mieleen se, että mun tällanen guilty pleasure on Temptation Island, ja siellähän yksi naispuolinen tai naisoletettu henkilö petti kumppaniaan ja sai aivan järjettömän vihapuhevyöryn. Ja siellähän nää mieshenkilöt on pettäny mennen tullen varmaan joka kaudella, eikä mitään vastaavaa oo tapahtunu.

Emmi:

Joo, mä kirjoitin tästä siis itse asiassa viime keväänä kolumnin juurikin tästä ilmiöstä.

Milla:

Okei, joo. Mä en oo törmänny siihen, pitää perehtyä.

Emmi:

Juurikin tästä, että tavallaan ja sit sitä jotenkin kaikkee vihaa ja sitä törkypostia, jota tämä tämä nainen sai, niin sitä perusteltiin jotenkin silleen, et no mitä sit se on menny sinne televisioon. Ja jotenkin niinku et ei se, et on menny televisioon, niin ei se silti oikeuta tämmöst tosi ihmeellistä kaksinaismoralistista ihme teurastusta ja sellasta julkista.

Milla:

Niin ja huonoo käytöstä. Ei kai sitä oikein oikeuta juuri mikään.

Emmi:

Niin, niinpä.

Milla:

No mitä sä nykyään sit ajattelet, kun sä saat tällasii viestejä?

Emmi:

No näihin normihuoritteluviesteihin, en mä niihin oikeestaan kauheesti edes reagoi. Jos reagoin, niin sit mä yleensä vastaan, että mulle tuli kurja mieli, et musta tää tuntuu pahalta. Sit jos ne tavallaan täyttää rikoksen tunnusmerkit, niin sit teen myös rikosilmoituksia. Mutta mä myös suhtaudun siihen nykyään vähän silleen skeptisesti. Mä oon tehny tosi monta, jotka ei oo edenny yhtään mihinkään. Ja ihan tutkitustikin esimerkiksi siis naisten ja miesten nostamiin kunnianloukkaussyytteisiin suhtaudutaan täysin eri tavalla. Et toisten kunnia on huomattavasti arvokkaampi kuin toisten.

Mut ehkä se, mikä mua nykyään jotenki eniten pelottaa tai tulee henkilökohtaisesti jotenkin kaikista lähimmäs, on just se, et must väitetään asioita, jotka ei pidä paikkaansa. Ja et musta kerrotaan, mulle keksitään semmosia mielipiteitä tai sellast historiaa, joka ei pidä paikkaansa, ja sit se leviää mun tietämättä. Tavallaan et jos mä meen kattoo musta kirjotettua Wikipedia-artikkelia, ni mä en ikinä voi tietää, mitä siellä lukee ja onks se totta vai eiks se oo totta. Koska kuka tahansa pystyy sinne kirjoittaa mitä hyvänsä. Selkeästi kuitenkin liittyy muhun henkilökohtaisesti ja mun arvomaailmaan ja mun mielipiteisiin ja minuun, mikä sit toisaalta taas koko mun ammatti perustuu siihen, mitä mieltä mä olen ja kuka mä oon ihmisenä.

Niin sit tavallaan, et sit kun sitä aletaan vääristään, niin se mua pelottaa, et mitä ihmiset sit musta ajattelee. Tai että vaikuttaako se mun työllistymiseen, mitä jos mä en, kukaan ei enää haluakaan palkata mua sen takia, et musta kerrotaan tämmösiä virheellisiä juttuja. Et mua ei pelota hetkeäkään kertoo julkisesti, että mä oon työuupunut tai et mul on keskivaikeaa masennusta. Nää ei oo yhtään pelottavia asioita, mun mielestä ne on inhimillisiä asioita. Mut se mua pelottaa, et musta valehdellaan. Ja et musta sepitetään sellasia asioita, jotka ei pidä paikkaansa. Koska sitä mä en pysty mitenkään kontrolloimaan ja sit se tulee jotenkin niin semmoselle henkilökohtaiselle alueelle mussa.

Milla:

Niin, et se on tosi hallitsematonta ylipäätään, et se ei oo oikeestaan sun käsissä.

Emmi:

Niin, ei olekaan.

Milla:

Mitä sä ajattelisit, et jos on ihminen, joka alkaa saada vihapuhetta osakseen, ja se on jollain tavalla uutta ja jotenki etsii sitä, et mikä on mun tapa käsitellä tätä, niin miten sä neuvoisit? Tai onks sul joku ajatus siitä, miten siihen kannattais suhtautuu?

Emmi:

On. Ja se mun ajatus on se, et ikinä ei pidä jäädä sen kanssa yksin. Et mä aluksi suhtauduin kaikkiin näihin viesteihin niin, et mä en jotenkin kertonu niistä kenellekään. Ja mä ajattelin, et mun täytyy nyt vaan kestää tää tai jotenkin näin. Kunnes mä tajusin, että ei helvetti, ei mun tarvi kestää yhtään mitään. Et tää ei oo mun syy. Ja nykyään mä teen niin, et mä oikeestaan julkasen lähes kaiken ja mä kerron siitä julkisesti.

Koska sit mä ajattelen niin, että silloin mä siirrän sen vastuun iteltäni pois. Ja tavallaan mä teen tästä yhteiskunnallisemman kysymyksen. Ja tavallaan se, et mä kerron ihmisille, et hei, nyt mä oon saanu tällaisen viestin, niin silloin se ei oo enää tavallaan mun harteilla. Mun ei tarvi ite yksin yrittää käsitellä sitä tai velloo siinä sellaisessa ajatuksessa, että onks tää sittenkin mun syytä, et olisinks mä voinut tehdä jotain toisin.

Et esimerkiksi viime vappuna mä olin mukana semmosessa sisäministeriön kampanjassa kuin Virtuaalivappu, jonka tarkoituksena oli saada ihmiset viettää vappua kotona tän epidemiatilanteen vuoksi. Silloin meil oli Instassa semmonen Vappu IG live -lähetys, missä oli sit poikkeuksellisesti myös mun perhe. Lapset näky siinä lähetyksessä myös. Meillä oli niinku tarkotus pitää tämmöset vappubileet. Ja sit se mun IG live -lähetys kaapattiin semmoselle alustalle, mis mä en olisi todellakaan halunnut, että sitä striimataan. Ja sieltä tuli sit jonkun verran vihapuhujia ja postittajia sinne Instaan saakka ja sit mun oli pakko lopettaa se.

Ja mä olin siit tosi jotenkin järkyttynyt, koska ne tuli mun kotiin ja niinku tavallaan mun lapset ja kaikki. Ja silloin mä mietin, vaikka mä oon tosi vihaliemessä keitetty, niin silloin mun ensimmäinen ajatus oli taas, et mä mokasin. Et mun olis pitäny osata varautua tähän, mun olis pitäny osata ottaa tämä huomioon, mun olis pitänyt tietää paremmin.

Ja sit kun mä puhuin näistä tunteista taas julkisesti, niin sit mä tajusin sen, tai julkisesti ja julkisesti, mutta niinku esimerkiks muiden ihmisten kanssa, jotka joutuu tämmösen vihan kanssa tekemisiin, niin mä tajusin sen, että mä en voi elää jatkuvasti semmosessa pelossa. Ja tavallaan, et mä en koko ajan voi olla semmoses hälytystilassa, et nyt voi tapahtua jotain pahaa. Et se ei ollu mun syy se, et se kaapattiin ja et siellä tuli niitä ikäviä kommentteja. Et en mä olis voinu tehdä mitään eri tavalla.

Mut et jos mä en olis missään vaihees jakanut näitä omia fiiliksiäni ja puhunu niistä muille ihmisille, niin sit mä voisin edelleen olla tavallaan jotenkin tosi lukossa sen asian kanssa, et minä mokasin, vaik se ei oo mun syy.

Milla:

Niin, toi on varmasti ihan tosi inhimillinen tunne just toi syyllisyys ja häpeä. Et ne on jotenki, ehkä ne herää ihmisessä niin herkästi tosi monessa eri tilanteessa, niin miksei tässäkin.

Emmi:

Kyllä joo. Mut et se on mun ykkösneuvoni on se, et niiden viestien kans ei pidä jäädä yksin. Et kertoo vaikka jollekin kaverille. Kertoo vanhemmille, kertoo vaik omille TikTok- tai Instagram-seuraajille tai missä somessa nyt ikinä onkaan tai kertoo opettajalle tai jollekin vaik ihan tuntemattomalle ihmiselle, sekin voi helpottaa. Mut se, että saa sen tavallaan sisältään pois, niin se mun kokemuksen mukaan auttaa siinä käsittelyssä kyllä tosi paljon.

Milla:

Kiitos Emmi. Tosi hyviä ja mielenkiintosia ajatuksia. Kiitos.

[musiikkia]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.