Elina Marttinen

13

Jokainen voi uupua. Jaksossa keskustelemassa ihana Emilia Kujala ja Nyytissä harjoittelijana toiminut Milla Järvensivu. Syvennymme suorittamisen syihin ja vaikutuksiin, sekä siihen, millä tavalla se voi olla keino kompensoida omaa riittämättömyyden tunnetta. Jos suorittaminen on keino kelvata itselle ja mitata omaa arvoa, tulee siitä nopeasti uuvuttava kehä. Miten tästä kehästä voisi päästä irti? Uupumuksesta toipumisesta kerrotaan monesti sankaritarinoita, mutta todellisuudessa on sekin aika erilaista. Emilia kertoo jaksossa omasta uupumuksestaan työuransa alussa ja siitä, miten omaan uupumukseen tulisi suhtautua.

Jaksossa mainittu teos: Emilia Kujala, Tunteella. Häpeä (2020)

Kuuntele NyytiCast jakso #24: Suorittaminen ja uupumus tästä tai klikkaamalla kuvaa alta.
Äänitteen kesto: 23 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

 

Tekstivastine

Alta voit lukea Nyyticast-jakson #24: Suorittaminen ja uupumus tekstivastineen (litteroinnin).

 

Puhujat

VastaajaEmilia Kujala

Haastattelija Milla Järvensivu

LITTEROINTIMERKINNÄT

Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]

MILLA:

Moikka ja tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Mä olen Milla ja mun kanssa tässä jaksossa puhumassa on Emilia Kujala. Emilia on sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti. Me puhutaan suorittamisesta ja uupumisesta. Emilia kertoo myös siitä, miten hän ite uupui. Uupumuksella on monta nimeä. Voidaan puhuu burnoutista tai loppuun palamisesta, tai oikeestaan vähän mistä milloinkin. Tästä kerrotaan aika paljon sankaritarinoita. Tosielämässä tämä niin kuin aika monet muutkin asiat on ehkä sit kuitenkin vähän erilaista. Tervetuloa kuuntelee.

MILLA:

Moikka. Tervetuloa kuuntelee. Mun kanssa tänään täällä on ihana Emilia Kujala, jonka kanssa me keskustellaan suorittamisesta ja uupumuksesta. Mitä ajatuksia sulle herää, Emilia, kun puhutaan suorittamisesta ja uupumisesta?

EMILIA:

Paljonkin erilaisia ajatuksia. Varmaan osaltaan ihan sen takia, että tunnistan itsessäni paljon niitä sellasia suorittajan piirteitä. Joskus jossain lehtijutussakin henkilöjutussa jotenkin viitattiin silleen ystävälliseen, mut vähän ilkikuriseen sävyyn tähän suorittamiseen. Ja vaikkapa huomaan nyt ku on viimeisen vuoden aikana julkassut kaks tietokirjaa, ni se on esimerkiks herättänyt paljon sellasta vähän naljailua. Että mikäs suorittaja sä oikein olet? Kun näin näitä tehtailet.

Eli mä aattet, et se suorittaminen, se on toisaalt, paitsi et se on käyttäytymistä, niin se suorittajuus on helposti myös vähän sellanen leima. Ja joskus siitä voi tulla myös osa meiän identiteettiä. Et me ajatellaan olevamme suorittajia. Ja sitten unohdetaan, että on paljon muutakin, mitä me ollaan. Se on sellanen, mikä näkyy kyl ihmisten puheessa, koska sit sillä puheella tuotetaan sitä, et mitä me ollaan. Ja myös sit toisaalta rivien välistä sitä, et mitä me ei ehkä olla.

Mutta jos tätä suorittamista ajattelen, niin onhan se sellanen asia, et se täs ajassa on korostunu jo aika pitkään sellases meijän julkisessakin keskustelussa. Ja kun on puhuttu mielenterveydestä ja varsinkin masennuksesta, uupumuksesta. Tän tyyppisistä asioista, niin niissä se näkyy. Mä oon tossa Tunteella – häpeä -kirjassani kertonut siitä, että miten häpeä voi olla yks sellanen asia siellä suorittamisen taustalla. Häpeä on toki semmonen asia, mikä vaikuttaa monen mielenterveyden haasteen taustalla. Ei oo vaan seuraus semmosesta stigmatisoitumisesta niin kun usein ajatellaan, vaan yks sellanen juurisyy siellä taustalla. Mut että se suorittaminen häpeän yhteydessä näkyy niin, että kun ihminen kokee voimakasta häpeää omasta itsestään. Kokee, et ei kelpaa itselleen, niin siitä suorittamisesta tulee herkästi sellainen keino kelvata itselleen vähän paremmin. Ja myös keino vähän piiloutua omalta itseltään ja siltä häpeältä, mitä kokee.

MILLA:

Nii, eli se on aika tämmönen konkreettinen tapa sitte käsitellä jotenkin vaikeita tunteita tai jotenki omaa riittämättömyyttä.

EMILIA:

Joo ja siin on vähän semmonen pulma, et se tavote juoksee tavallaan koko ajan vähän karkuun. Et meil on jotenkin ajatus siitä, et sit kun. Sit kun mä teen tän asian X tai saavutan tän asian X, ni sit mä kelpaan. Ja joo, me ehkä kelvataankin hetken ajan itsellemme. Mutta sitten tulee taas joku uus asia. Joku uus havainto, joka todistaa sen, että en mä riittänytkään. Ja sit tulee taas se sama tarve. Tarve todistaa itselleen, että kyllä mä kelpaan ja tavoitella taas jotakin uutta vahvistusta sille.

Ja ehkä pahimmillaan sitten se ihmisen kokemus, et ei kelpaa itselleen, niin sitä ei paikkaa oikein mikään tällainen ulkoinen saavutus tai suitsutus tai kunnia pidemmän päälle. Ja se on sit usein sellanen tilanne, missä me ollaan sellasen perustavanlaatusen häpeän kokemuksen äärellä.

MILLA:

Se on aika semmonen kehämäinen.

EMILIA:

Kyllä.

MILLA:

Ilmiö. Ja aika loogiselta tuntuu, et kun siel kehässä juoksee tarpeeks pitkään, ni se uuvuttaa.

EMILIA:

Kyllä. Se on melkein väistämätön seuraus siitä. Varsinkin, jos se sama tilanne, sama käyttäytyminen tapahtuu usealla elämänalueella.

MILLA:

Kyllä. Miten, onks siit kehästä mahollist päästä sitten jotenkin pois?

EMILIA:

Kyl mä ajattelen, et on. Ehkä kaikista tärkeintä on se, että tulee siitä tietoseksi. Ja tulee tietoseks siitä, miten se suorittaminen usein palvelee sellasia lyhyen aikavälin palkkioita. Eli toisin sanoen hetkellisesti tulee se olo, että kelpaa. Mutta sitten pidemmän päälle huomaa, et se sama tyytymättömyys. Ehkä tyhjyys, ehkä kokemus siitä, et ei ole arvokas tai ei oo tarpeeks hyvä. Niin se on siellä sit kuitenkin aina jossakin vähän piilossa. Eli tunnistaa sen, että se ei oo kestävää. Ja lähtee sitten ehkä sitä kautta vähän tutkimaan sitä, et miten mä oikeestaan itseeni suhtaudun. Mihin mun arvo ihmisenä pohjautuu?

Mulla on tapana esimerkiks terapiassa sellanen harjoitus teettää, missä piirretään paperille ympyrä. Ja sitten mä kysyn, että mistä kaikesta sun arvo ihmisenä koostuu. Ja sanon, että se on aika tavallista, et ihmiset kertoo, että se koostuu siitä, että miten mä pärjään työssä tai opiskelussa. Millainen puoliso tai ystävä mä oon tai mitä asioit mä elämässä saan aikaan. Tai tän tyyppisiä asioita. Että mieti, et mitkä ne asiat on sun kohdalla, mistä se sun arvo koostuu. Lohko sit tästä ympyrästä sellaset sektorit tai pizzapalat, jotka kooltaan vastaa sitä, et miten merkittävä se alue sun oman arvon lähteenä on. Ja kun tää sitten käydään läpi, niin sitten siit seuraa yleensä kysymys, että onks sulla mitään arvoa, jos me otetaan nää pois. Eli onks sulla mitään arvoa, et sä vaan oot. Tai voisko semmosta arvoa, ihmisarvoa olla meillä? Voitaisko me kokea itsemme arvokkaaksi riippumatta siitä, et me ollaan koko ajan enemmän? Tai me ollaan koko ajan jotakin varten, tai me suoriudutaan koko ajan paremmin? Ja tää on sellanen usein, siin ei välttämät välitöntä vastausta. Mutta se on aika tärkee kysymys.

MILLA:

Kyllä ja suorittaminen on ehkä myös sellanen asia, joka tosi paljon meidän puheissa korostuu.

EMILIA:

Kyllä.

MILLA:

Et ihan vaikka se ku me tavataan uusi ihminen, niin luontevasti se eka kysymys on, että no, että mitäs työtä sä teet ja mitä sä ylipäätään elämässä. Niin se on jotenkin niin myöskin sisäänrakennettu ajatus ehkä meistä tosi monessa.

EMILIA:

Joo, ja se linkittyy kyllä hyvin just sellasiin tilanteisiin kuten vaikka loman jälkeen kysytään, et mitä teit lomalla. Tai mitä teit viikonloppuna tai mitäs teit eilen töiden jälkeen? Toki ei varmasti kaikki tekeminen ole suorittamista, että ei voida täysin vetää yhtäsuuruusmerkkejä näiden asioiden välille. Mutta totta kai se antaa vähän rivien välistä sen vaikutelman, että olisi hyvä kaiken aikaa puuhastella jotakin.

Kun sitten taas se semmonen itsensä pitäminen jatkuvasti kiireisenä ja puuhasteleminen niin se voi itse asias olla juurikin tällainen keino välttää sitä, mitä ei halua kohdata. Et tietynlainen toimeliaisuus on meille ihmisille tarpeen meiän mielenterveydelle. Mut sitte olennainen kysymys on se, et kuinka paljon sitä on. Ja jos kaikki aika täyttyy puuhastelusta, niin se on kyl myös ihan sellanen varotussignaali pidemmän päälle.

Ja näkyy hyvin, vaikkapa jos mietin masennusta, niin mehän kuvitellaan, et masentuneet ihmiset on sellasia, jotka eivät saa siis mitään aikaan. Että he ei todellakaan suorita yhtään mitään, vaan heitä pitäis saada potkittua ylös. Ja totta kai meil on sellasia masentuneita, joilla on oikeasti vaikeuksia nousta sängystä ylös. Käydä vaikkapa hoitamas jotain arkisia asioita tai näin. Se on se stereotypia masennuksesta kuitenkin, mikä vahvasti pohjautuu tähän.

Ja sit meil on iso joukko työssäkäyviä ihan keskivaikeista, vaikeista masennusoireista kärsiviä ihmisiä, joiden masennusprofiili perustuukin juuri siihen suorittamiseen, aikaansaamiseen. Oikeastaan jatkuvaan karkujuoksuun omalta itseltä. Ja tää on sellanen iso ongelma, jost me ei usein puhuta. Ja myös ihan siksi, et ne ihmiset ketä me ihaillaan valtavasti, niin he saattaa olla juuri näitä tän profiilin masentuneita. Eli me ei välttämät tiedetä ulkoapäin kun me katotaan, et vau, toi saa noin paljon aikaan, ton elämän on tollasta. Niin me ei oikeestaan tiedetäkään, mitä siel taustalla on.

MILLA:

Niinpä, toi on tosi hyvä ja tärkeä ajatus, et me ei ikinä tiedetä. Et ihmiset on toisilleen loppujen lopuks aina semmosia mustia laatikoita. Et me ei voida tietää.

EMILIA:

Ei, ja täs meiän kulttuuris paljon arvostetaan sellaista aikaansaamista ja kirjotetaan kirjoja, tehdään podcasteja ja vaikka mitä siitä, et miten saada enemmän aikaan ja olla tehokkaampi. Ja tää on kyllä must mielenkiintosta jotenkin, et tarvitseeko meidän?

MILLA:

Nii, et tavallaa, et mitä se tuo meille?

EMILIA:

Kyllä. Miksi meidän pitäis saada enemmän aikaan? Mitä siitä seurais ja seuraisko siitä jotain kestävää? Vai seuraisko siitä just näitä tälläsiä tavotteita, jotka juoksee pidemmän päälle sitten karkuun?

MILLA:

Aivan näin. Sä oot puhunu sun omasta uupumuksesta aika avoimesti ainaki sun Instagram-tilillä ja sitten myöskin sun kirjassa. Minkälaisia ajatuksia sä haluisit siitä jakaa kuulijoille?

EMILIA:

Mä ajattelen, että on ollu tosi tärkeä kokemus itselle se, että on uupunut pidemmän päälle. Se ei tietenkään silloin ole ollut sitä eikä oo ollu millään tavalla helppoa. Ja jotenkin mä ajattelen, että meille hirveen usein kerrotaan semmosta, uupumuksesta semmosta sankaritarinaa. Eli semmost tarinaa, että vaikeuksien kautta voittoon. Et sit mä uuvuin ja sitten mä hyppäsin oravanpyörästä. Ja siitä se sitten uusi ura urkeni tai onnellisuus syntyi.

Valitettavasti kaikkien ihmisten kohdalla niin, ei minun mut ei myöskään monien vaikkapa terapiatyössä kohtaamien ihmisten kohdalla, niin se asia ei mene ihan niin. Ja usein se tie, jos ollaan, puhutaan oikeesti vakavist uupumusoireista, niin tie sieltä ylös nousemiseen on aika pitkä.

Ainakin omalla kohdallani, niin mä oon työuupumukseen sairastunu väitöskirjaa tehdessäni 2012, niillä hujakoilla. Ja kärsiny sillon myös tosi pahast unettomuudesta. Ja se on ollu kyl tosi sellanen omaan ammatilliseen identiteettiin vahvasti vaikuttanut asia. Et se oli kuitenkin sellainen itselle ensimmäinen oikea työ. Niin kyl se herätti sellasen ajatuksen, että okei, että onks musta sit mihinkään työhön kun mä tässä uuvuin. Ja vielä ehkä, koska se oli se oma ns. unelmatyö. Niin sitten kyllä aika monet asiat heitti sillai häränpyllyä, et mietti, et mitä täs oikeestaan elämässä tehdään.

Ja mä aattelen, että jotenkin tosi tosi tärkeetä olis pitää se mielessä, et se uupumuksesta toipuminen, niin se ei tarvitse tarkottaa sitä, et se on semmosta jatkuvaa nousujohteista kiitoa ylöspäin. Eikä se tapahdu välttämät sillä hetkellä kun me irtisanoudutaan sielt työstä tai jäädään sairaslomalle. Se on edellytys sille, se hyväksyminen ja ehkä joistain asioista irtipäästäminen, et me voidaan alkaa työskennellä sen kanssa, että miten mä oon tullu tähän pisteeseen. Mut aika paljon työtä tapahtuu oikeastaan vasta sitten kun me niinsanotusti hypätään pois siitä oravanpyörästä. Jos haluaa sitä metaforaa käyttää.

Eli jotenki tää tällanen sankaritarina, jossa me rohjetaan päästä irti ja sitten kaikki menee hyvin, niin se on senkin takia vähän haitallinen. Että monesti sitte ihminen, vaikka terapiatyös mä näen, moni on hyvin turhautunu, et kauan tämä vielä kestää? Et mä oon käyny tääl terapiassa jo vuoden ja mä aattelin vuos sitte, et nyt mä olisin uudessa työssä ja mulla ois kaikki sikahyvin. Ja mä vieläkin pohdin näit samoja keloja. Et se ei todellakaan oo niin nopeeta, kun mitä tää meidän vallitsevaa tarinakuvasto niin antaa ymmärtää.

MILLA:

Niinpä. Ja ehkä tossaki sit on ehkä se sama ajatus, että myös sitä toipumista lähtee suorittamaan.

EMILIA:

Kyllä ja sitä voi suorittaa, mutta se ei pidemmän päälle johda hyviin asioihin. Ja sen näkee, nimenomaan tälläsil ihmisil, jotka on taipuvaisia suorittamiseen. Huomaa esimerkiks terapiatyössä sen, että on asiakkait, jotka on kysyny monen monta kertaa, jopa ensimmäisellä käynnillä, et kauan tää kestää. Ja sit hyvin rivakasti yritetään tavallaan hoitaa sitä juttua, prosessia eteenpäin. Tavallaan ongelmaratkaista sitä.

Mut sit ku meiän tunteet on semmonen asia, mitä me ei voida tässä ja nyt ongelmaratkasta. Ne ei katoa millään semmosel vippaskonstilla, vaan sillon aika paljon tarvitaan kykyä hyväksyä sellasii asioit, mistä ei pidä. Kykyä olla sen tunnekokemuksen kanssa, oli se minkälainen tahansa. Kykyä ylipäätään päästää irti siitä, et kaikkea pitää hallita ja kaikkea pitää pystyä pitämään omissa hyppysissä. Kyse on aika paljon epävarmuuden sietämisestä myös.

MILLA:

Ja varmasti voisin ajatella, et myös se, et ollaan tosi voimakkaasti kasvettu myös suorittamaan ja saamaan tavallaan ulkosia palkintoja hyvästä tai huonosta suorituksesta palautetta. Et varmaan myöskin se, että jollain tavalla pääsee siitä ajatusmallista jonnekin vähän pidemmälle, ni se on varmast tosi pitkä työ, mitä siin pitää tehdä.

EMILIA:

Ja siin voi myös läheiset ihmiset auttaa paljon. Et jotenki, jos mä aattelen, et mikä on ollu mulle semmosii ihanimpia asioita, mitä on sanottu. Vaikka oma psykoterapeuttikouluttaja, ni on sanonut, että kiitos, että olet. Niin se on must hirveen hyvä palaute ihmiselle. Et ei, että hyvin tehty tämä asia X tai tuo asia. Vaan kiitos, että olet. Niin se on jotenkin mun mielest todella sellanen ihana viesti, jota mä oon yrittäny viedä ja viljelläkin eteenpäin toisille ihmisille. Et me voidaan antaa toiselle ihmiselle sitä kehua, hyvää palautetta siitä, et ihminen on olemas eikä tee yhtään mitään. Et se kaikki validaatio ei todellakaan tarvi perustuu siihen, mitä me saadaan aikaan, miten hyvin me suoriudutaan ja onnistutaan.

MILLA:

Mä haluisin ehkä viel kysyy siitä, että oliks sun vaikea hyväksyy sitä, että sä oot uupunu?

EMILIA:

Oli tosi vaikea hyväksyä. Mä onnistuin peittelemäänkin sitä hyvin kauan, koska mun esimies oli silloin toises maassa johtamas meiän tutkimusprojektia. Eli hän ei nähnyt mua lähietäisyydellä ja se oli myös tosi häpeällistä näyttää niitä uupumusoireita. Unettomuudesta mä olin kertonut jo ja se oli tosi häpeällistä myös, koska kaikki, jotka on joskus nukkuneet huonosti ja varsinki pitkään ja kroonisesti huonosti, ni tietää, että silloin ei oo hirveän skarppi. Ja yliopistomaailmassa, akateemises maailmassa, tutkijamaailmassa sitä skarppiutta todella pidetään arvossa. Niin se ei oo silloin mikään argumentti, et mä nukuin huonosti. Mun pää ei just nyt toimi. Eli se oikeasti haittaa sitä työtä.

Ja kyl mä muistan, mä sitä paljon peittelin. Ja oikeastaan niinä hetkinä kun ois pitänyt vetää suitsista ja painaa jarrua, niin mä kyllä painoin kaasua. Yritin tavallaan kompensoida sitä sitten. Sitä ehkä hitautta ja semmost jähmeyttä ja kaikkea sitä niin sit sillä, et tein pidempää päivää ja viikonloppuja. Yritin jotenkin saada aikaan sitä, mitä en ollu sit saanut mielestäni tarpeeksi. Mut se oli kyl itelleni tosi merkityksellistä, et sitten hyvä työkaveri, joka oli sitte samassa työhuoneessa ja näin. Niin hän itse omalla kohdallaan myös uupuneena ja tunnistaneena nää haasteet, ni sit sano yks kaunis päivä, et nyt on semmonen tilanne, et nyt me lähetään työterveyteen. Täs ei oo nyt kahta sanaa. Mut muistan vielä, mä olin sairaslomalla, ni mä jotain sähköpostia kirjoittelin ja vielä yritin tavallaan jotenkin manageroida sitä tilannetta. Et en voinut tavallaan luottaa siihen, et nyt joku toinen ihminen ottaa täst koppia ja tää asia, tää projekti etenee. Vaan niin vielä piti vähän.

MILLA:

Et sulle tuli tavallaan vasta myöhemmin se kokemus, että olinpa mä oikeasti uupunu. Et silloin sä et tavallaan jotenkin pystyny hahmottaa sitä, kuinka väsyny sä oikeesti olit.

EMILIA:

Joo, en. Ja sit ku sen alko hahmottaa ja sitä alko hyväksyä, niin se täytyy sanoa, et se oli kyl todella ikävä kokemus sitten esimiehen taholta kuulla. Että sanottiin aika suoraan, et ymmärräthän, et tää ei voi toistua. Ja mä eka tai jotain, minkä ehkä moni uupunut ihminen on saattanut työelämäs kohdata. Eli tavallaan, et ihan okei nyt, mut et ymmärräthän, et tää ei voi toistua.

Ja ku tämmöset asiat on sellasia, et me ei voida millään terapialla, lääkityksellä, millään vippaskonsteilla estää ihmistä kohtaamasta inhimillisiä haasteita elämässä. Ja monesti uupumuskin on sellanen asia, mille tietyt persoonallisuuden piirteet ja toimintatavat altistaa. Että itse esimerkiks oon uupunu ensimmäisen kerran lukiossa. Nii se on aika haaste. Ja se oli kyllä itselleni iso herätys sillee, et onko tää se työympäristö, missä mä sitten voin hyvin ja mis mä haluan työskennellä. Vai kannattasko mun miettiä jotakin muuta? Jos mä joudun koko ajan taistelemaan sen kanssa, et nyt mä en saa enää uupua.

MILLA:

Joo, sehän on melkein uhkaus.

EMILIA:

Se on käytännössä joo. Joo, kyl näin jälkeenpäin, jos ajattelee sitä, niin mä ymmärrän sen näkökulman. Mutta tavallaan se ei vie eteenpäin. Mutta näin jälkiviisaana voi ehkä sanoa, et se oli myös hyvä, et se tuli puheeksi, koska mä ymmärsin sitten, että okei. Nyt mun on tehtävä ratkaisuja mun oman hyvinvoinnin eteen, vaik se tarkottaa sitä, et mä joudun jättämään unelmaduunin ja väitöskirjan ja akatemiarahotuksen. Tiettyjä turvallisuuden symboleja elämässä. Jatkuvuuden symboleja elämässä.

MILLA:

Ja varmasti sellasia, jotka oli sulle itelle ihan tosi arvokkaita ja unelmia.

EMILIA:

Kyllä.

MILLA:

Ja kaikkea tätä. Et se oli varmasti tosi vaikea paikka myöntää. Jotenki myöntää se, että nyt mä tarvin lepoa ja tämä ei voi enää jatkua näin.

EMILIA:

Kyllä ja sit toisaalta myös se mahdollistaa sen, et sitte ku vähän aikaa kuluu ja niitä asioita oikeesti työstää, niin on aikaa myös tehä arvotyöskentelyä ittensä kans. Miettii, et oliks nää oikeesti niitä mun arvoja. Onks nää nyt mun arvoja, onks mun arvot muuttunu? Onks mun tavotteet muuttunu, onks jotain, mikä on vieläkin tärkeämpää? Ja sit alkaa toteuttaa niitä asioita pikkuhiljaa elämässä.

MILLA:

Niinpä, jotenki hahmottaa vähän uudestaan sitä elämänsä karttaa, että minne mä oikeestaan oon menossa ja millanen ihminen mä oikeestaan haluun olla.

EMILIA:

Kyllä.

MILLA:

Ja et onko elämässä oikeestaan muutaki ku työ?

EMILIA:

Kyllä.

MILLA:

Kiitos paljon, Emilia.

EMILIA:

Kiitos.

[loppumusiikkia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *