Elina Marttinen

12

Elämän ei tulisi olla pelkää suorittamista, jos on, niin se muuttuu aika nopeasti raskaaksi. Jaksamisen keinoiksi tarjoamme aliarvostettua ja tutkitusti hyvää tekevää laiskottelua ja annamme ohjeita siihen, miten laiskaksi voisi opetella. Tervetuloa siis laiskottelijoiden hilpeään joukkoon! Keskustelemme myös siitä, miten suorittamisesta kulttuurissamme puhutaan ja millä tavalla sillä mitataan omaa arvoa. Nyytissä harjoittelijana toimineen Milla Järvensivun vieraina tutkija Juha T Hakala, psykoterapeutti Vesa Nevalainen ja opiskelija Anni Nyyssölä. Erinomainen jakso kuunneltavaksi esimerkiksi niille, joiden koulutyöt tuntuvat junnaavan paikallaan liian korkeiden vaatimusten vuoksi tai gradulimbossa pyöriskeleville!

Jaksossa mainitut teokset:

  • Juha T Hakala: Tylsyyden ylistys, 2018 ja Luova laiskuus, 2018
  • Satu Kaski & Vesa Nevalainen: Miksi kannattaa (välillä) olla tekemättä mitään?, 2020

Kuuntele NyytiCast #23: Suorittamiskulttuuri tästä tai klikkaamalla kuvaa.
Äänitteen kesto: 57 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

 

Tekstivastine

Alta voit lukea Nyyticast-jakson #23: Suorittamiskulttuuri tekstivastineen (litteroinnin).

 

Puhujat

Haastattelija Milla Järvensivu
Vastaaja 1 Anni Nyyssölä
Vastaaja 2 Vesa Nevalainen
Vastaaja 2 Juha T Hakala

LITTEROINTIMERKINNÄT

Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]
Milla:

– nauha tuolta pyörimään, oi kauhee, näin. Moi. Tervetuloa kuunteleen NyytiCastia ja mun kanssa täällä on Anni.

Anni:

Heipä hei.

[Naurua]

Milla:

Moi. Tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Mä olen Milla [naurua] ja mun kanssani täällä on Anni. Tervetuloa.

Anni:

No moikka.

Milla:

Me puhuttiin suorittamisesta ja siitä, että miten aina ei tarvi tehä ehkä parasta mahdollista suoritusta. Niinku esimerkiks tässä alkuspiikissä tuli ehkä tehtyä sillai. Meijän kanssa puhumassa oli Vesa Nevalainen ja Juha T. Hakala. Mitäs sulla jäi tästä jaksosta päällimmäisenä mieleen?

Anni:

No jäi aika hyvä fiilis. Must tuntuu, et me nauhotettiin toi jakso aika hyvänä hetkenä. Jotenkin siinä periodin lopussa ehkä oli tavallaan tietämättään lähtenyt taas suorittamaan, mut sitte jotenkin, kun oli keskustellu sun ja Juhan ja Vesan kanssa, niin jotenki taas havahtu siihen, että hyvänen aika, että nyt taas ehkä on lähteny vähän liian korkeeta tasoa tavoittelemaan näissä lopputehtävissä. Ja jotenkin ehkä sit se jotenki samana päivänä sen nauhottamisen jälkeen, kun lähin kirjottamaan yhtä esseetä, niin pääsin semmoseen loistavaan nyt vaan kirjotan ja palautan ja that’s it -moodiin, että oli hyvä keskustelu.

Milla:

Kuulostaa erittäin hyvältä ja jopa hyödylliseltä. Mä ehkä tunnistin ite sen vähän saman, että nää on semmosia ajatuksia, joita paljon kyllä on pyöritelly, muta helposti ne ehkä arkielämässä kyllä unohtaa nää ja menee siihen suoritusmoodiin ja huomaa jossain kohtaa, että onki aika väsyny sitten ikään kuin yhtäkkiä. [Naurua] Just näin. No niin. Mennääs kuunteleen jakso.

Anni:

Jes, toivottavasti nautitte.

[Naurua]

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Moikka ja tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Tänään me puhutaan suorittamisesta ja kulttuurista. Mun kanssa tänään täällä on –

Vesa:

Vesa.

Juha:

Juha.

Anni:

Ja Anni.

Milla:

Tervetuloa kaikki. Eli aloitetaan keskustelu vaikka siitä, että mietitään sitä, että mitä kaikkea ylipäätään voi suorittaa. Mitä ihmiset suorittaa?

Vesa:

No mä sanoisin nyt omasta puolestani, että ihan kaikkea. Siis (–) [03:37] opintoja tai sit jotain liikuntajuttuja tai tämmöstä, mut ihminen voi ihan kaiken ottaa semmoseksi, myöskin vapaa-ajan tekemiset voi olla sitten. Puhutaan näistä mökkihulluista ihmisistä, joilla menee se lomakin siihen, et ne sielläkin suorittavat ja tekevät. Siis en mä keksi asiaa, mitä ei voisi ottaa siltä kannalta, jos taipumusta siihen on.

Juha:

Kyllä varmaankin tällä tavalla ja nyt tässä sattumoisin siitä syystä, että on tuossa lopetellu aika vastikään tuota viimeisintä kirjaa, joka jollakin tavalla liippasi tämän aiheen läheltä, niin todellakin tuli sellanen olo, että ollaan nyt ehkä vielä tässä poikkeusajassakin keskellä suoritusyhteiskuntaa. Että itse asiassa oon itekki osallistunu esimerkiks tämmösiin hyvinvointiwebinaareihin, siis ikään kuin asiantuntijana, jossa on pyydetty puheenvuoroa siitä, et kuinka voimme selvitä tämän koronan keskellä näistä lisääntyneistä työelämän huolista. Ja tavallaan siinä on tullu sitten, kun on joutunut miettimään sitä, et miten me voitas vielä selvitä tästäkin harteillemme lasketusta taakasta, tästä koronasta. Ja sinne on vedetty sit uusia asioita jälleen mukaan, että niinku ei entisestään olisi jo huolia ja kuormaa tarpeeksi.

Nyt on ruvettu puhumaan muun muassa resilienssistä. Elikkä tavallaan tämmösestä tietynlaisesta sisukkuudesta ja kyvystä muovautua ja joustaa näihin uusiin haasteisiin. Ja en edes sitä oikeastaan huomannut heti, kun siitä ruvettiin puhumaan, että okei, sitähän tässä tarvitaan. Mutta se tavallaan kuvastaa sitä, että sieltä toisesta päästä ei lainkaan oteta asioita pois. Toisin sanoen taakkamme on entisestään aika tavalla suuri, ja nyt sitten tuli kaikkea muuta tilaamattamme tähän ja nyt me vaan koitetaan keksiä niitä keinoja, että miten me taas selvittäs ja voitas venyä vähän lisää. Ja tää jollakin lailla on vähän niinku, ei kaiva vähänkään, niinku kavahduttavaa, suorastaan pelottavaakin joiltakin osin tää tilanne.

Milla:

Niin, se ehkä helposti unohtuukin, kun tää tilanne on jossain määrin normalisoitunutkin ihmisten elämään, että kuinka poikkeuksellisia aikoja me oikeasti eletään tällä hetkellä.

Anni:

Joo ihan totta. No siis tässä just mietin, että ehdottomasti siis Vesaa ja Juhaa komppaan tässä, että ihan siis kaikkea voi suorittaa. Ja varmasti just niin, että vaihtelee ihan ihmisestä riippuen, et mitkä on sit niitä omia heikkoja kohtia tai semmosia, että missä suorittaminen lähtee sitten käyntiin. Että itsellä tietysti on tietyt alueet. Mulla ehkä lähtee jotenkin tämmösessä aika tyypillisessä opiskelun suhteen lähtee suorittaminen päälle. Mut sit kun muutenki on taipuvainen suorittamiseen, niin sit etenkin silloin, jos on yhtään stressaantunu, niin huomaa, et se ihan siirtyy vapaa-ajalle johonki iltarutiinien optimaaliseen suorittamiseen ja ihan tämmöseen. Et sen ei tarvii olla enää mikään tämmönen, ei nyt voi sanoa, että mikään suorittaminen sitten on järkevää mutta semmoseen, miten mä nyt sanoisin, semmoseen, mitä pidetään tyypillisenä suorittamisena, vaan se just voi mennä ihan tähän vapaa-aikaan ja -teisiin [07:01] ja mihin vaan.

Milla:

Niin, eli oikeastaan ihan mihin vaan. Jos sä sanoit, että iltarutiinitkin alkaa olla semmosta suorittamista, niin ihan kaikki elämän osa-alueet sitten varmasti kuuluu siihen.

Anni:

Ja varmasti nimenomaan kaikki semmoset elämän alueet, missä tää ihminen, joka lähtee siihen suorittamisen, voi nähdä jonkinlaisen semmosen tuloksen. Niin sitähän se suorittaminen varmaan vaihtelee kaikilla, mutta nimenomaan se, et siit lähtee se, lähetään hakemaan sitä itellensä parasta tulosta.

Juha:

Joo ja meillä on aika paljon semmosia apuja olemassa myöskin teknisiä vempaimia ja tekoälyä ja kaikkea muuta. Puhutaan Oura-sormuksista ja älykelloista ja kaikesta tämmösestä tavallaan, millä me voidaan todella pitkälle seurata sitä suoritustasoa. Ja näähän kaikki tavallaan nojaa samaan suuntaan. Ja sit kun tuossa mitä puhuitte aiemmin siitä, et kun se uhkaa työelämästä levitä sinne siviilielämän ja vapaa-ajan suuntaan, niin näyttää siltä, et meissä on aika harvoja sellasia, jotka pystyy selkeesti erottamaan työelämän ja suorittamisen siellä ja ne haasteet siellä ja sitten tavallaan ajattelemaan kotiin tultuaan tai aikana vapaa-aikaa viettäessään, että tähän ei enää kuulukaan se suorittaminen. Vaan meidän vapaa-aikaamme entistä useammalla kuuluu jonkunlainen suorittamisen kulttuuri. Et siellä on haastavia liikuntasuorituksia ja ellei niitä ole itsellä, niitä on sitten lapsilla ja puolisolla ja niin poispäin. Että kaikkea leimaa semmonen kiirehtiminen ja aina vaan paremmin tekeminen.

Milla:

Joo, tunnistan ehkä itessänikin ton, että se leviää johonkin harrastuksiin, joita tavallaan alun perinkin on tehny ihan sillai niinku omaksi ilokseen ja sitten jossain kohtaa huomaa, että nythän mä suoritan tätä kuvataidekoulua. Että nythän nää mun piirrustukset ei ikinä riitä, että nythän nää ei enää. Se on tosi kummallista, miten jotenkin huomaamattakin se leviää, et kuinka automaattista se ikään ku on.

Vesa:

Niin ja median kautta toitotetaan sitä, että pitää maksimaalisesti saada hyöty kaikesta, mitä tekee. Sehän ylettyy jopa seksiin asti, että siihenkin pitää saada kaikki mahdollinen mitä voi saada. Että ei oo oikeestaan todellakaan sitä aluetta, mihin ei tulis tämmöstä. Mut että tää lietsotaan just tämmöstä ihmisiä ajattelemaan, jotka jo luonnostaankin on taipuvaisia täydellisyyttä tavoittelemaan, mut että sit vielä tulee se paine ulkopuolelta, et nyt pitää olla todella hyvä kaikessa mitä teetkin ja elämä on lyhyt, pitää ehtiä kaikki ne paikat käydä, mitkä on listalla lueteltu ja elämän aikana tehdä ne asiat, mitkä on lueteltu listalla elämän aikana. Muuten elämä ei ollu niinku mistään kotosin.

Anni:

Joo, mä kyllä jotenkin samaistun tohon ja on ollut semmosia kausia, että on ihan herännyt siihen, et voi ei, että tuunko mä joskus vanhempana havahtumaan siihen, että mä en jotenki tehnykään tarpeeks tai kokenut tarpeeksi. Mikä varmasti liittyy semmoseen ulkoapäin tulevaan, et meil on niin paljon tietoa, mitä kaikki muut tekee ja mitkä on semmosia hienoja ja täysiä elämiä, jota ihmiset on kokenu ja sit jotenki lähtee siihen. Ja mä koen, että tässä suorittamisessa yhdistyy se, että sekä tiedetään, et mikä on vaikka jossain nukkumisessa, mitkä on optimaaliset olosuhteet, niin tavallaan tutkittuun tietoon lähdetään, sitä kohti lähdetään ohjaamaan omaa käytöstä. Mut sitten myös just se muihin vertaaminen. Et ne on vähän kaksi ilmiötä, mut ainakin mä koen, että mulla molemmat aiheuttaa paineita ja semmoista suorittamista.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Mitä te ajatelette, et miks me oikeastaan suoritetaan?

Juha:

Mä luulen, että yksi semmonen keskeinen asia tai olen antanut luvan itselleni selittää sitä asiaa sillä tavalla, että me jokainenhan rakennamme, että ihminen on identiteettiä rakentavaa olento ja se, miten me teemme sitä, niin sehän on vertailun kautta. Me vertaamme omaa elämäämme ja omaa tekemistämme ja olemistamme sitten toisiin ihmisiin, tietenkin siellä lähipiiriin ensisijaisesti, mutta ylipäätään ympäristöön. Ja tuo, minkä Vesa tais ottaa esille, että media ja erityisesti sosiaalinen media on viimeisen 10 vuoden aikana, jos aatellaan, että minkä verran maailma on siltä osin muuttunu vaikka vuosikymmenen aikana, niin se on aika valtava se muutos.

Et me olemme verkostoituneita ja meillä on monenlaisia kanavia nimenomaan sosiaalisessa mediassa ja seuraamme monenlaisia feedejä jatkuvasti. Niitten kaikkien sisältämät viestit pääsääntöisesti ovat samaan suuntaan. Että sieltä viestitellään ihastuttavaa elämää ja tavallaan tämmösen ihanteellisen elämän kuvaa. Et se on melko kapea kuva. Meistä on entistä harvempia sellasia, jotka tiedostavat tämän vaaran ja ovat pysähtyneet tämän yhdensuuntaisen informaation äärellä kysymään, että onko tämä se elämä, mitä haluan ja voisinko ehkä astua joillakin perusteilla ulos tästä ja rakentaa itselleni vähän toisenlaisen elämän.

Vesa:

Mutta oikeestihan musta aika pitkälti on kyse siitä, että ihminen miettii, että onko hän hyväksytty sellaisena kuin on ja kelpaako hän sellaisena kuin on. Ja sitten just nämä feedit mitä näkee, niin niistä tulee se kuva, että enkö mä kelpaakaan, kun mä en oo tommonen eikä mulla oo tommosta (-) [12:52] edustavia kuvia sinne laitellaan. Se pitäs tietoisesti alkaa ihmisten tuottaa semmosta huonompaa matskua sitten silläkin uhalla, et sitä joku pilkkaisi sitten. Mut että laittas Facebookiin semmosia pieleen menneitä kuvia tai Instagramiin. Työpaikalla meillä kokeiltiin joskus semmosta, että aina oli tämmönen viikon moka, että kuka halusi puhua aina, mikä oli viikon pahin moka. Se oli kauheen hauskaa ja jotenkin helpottava kokemus myöskin.

Milla:

Kuulostaapa ihanalta tämä viikon moka -konsepti.

Juha:

Kyllä. En malta olla sanomatta, kun olin tässä pari viikkoa sitten tämmösessä Mielenterveysfoorumi 2020 -tilaisuudessa ja siellä kuuntelin, ennen mua oli siinä puheenvuoron pitämässä lääkäri, joka puhui sitten näistä uusista masennustilastoista. Ja hän totesi sitä, että kuinka ensimmäistä kertaa masennus on nähtävästi murtautumassa työkyvyttömyyden suurimmaksi syyksi näitten nivel- ja tukielinrikkojen edelle tavallaan, ja siitä puhuttiin.

Ja tuli mieleeni tavallaan tuosta masennuksesta, Vesa tietää varmasti taatusti enemmän tästä asiasta, mutta mulle jäi kertomus mieleen, että kun tavallaan masennushan on, sitä on sanottu, et se on jonkunlainen elintasosairauskin siinä mielessä tai jollakin lailla sanotaan, et se on korkeiden elintasojen yhteiskunnissa ja Pohjoismaissa se on suuri ongelma, ja se on Saksassa, Manner-Euroopassa ja Alankomaissa ja ehkä Isossa-Britanniassakin sillä tavalla. Ja sit on todettu, et se on myöskin enemmän ehkä nuorempien sukupolvien ongelma. Eli toisin sanoen sodan jälkeen syntyneiden sukupolvissa sitä on ehkä suhteellisesti vähemmän kuin myöhemmin syntyneiden joukossa. Ja sit se on ehkä vielä, vaikkei pitäis sukupuolia erotella, mut se on ehkä enemmän vielä naisten ongelma. Miehillä on omat ongelmansa, mutta että naisten keskuudessa enemmän kuin miesten keskuudessa ja niin poispäin.

Ja Ruotsissa, nyt tullaan siihen, minkä kuulin tai luin jostakin, että Ruotsissa oli sitten selvitetty sitä, että miten se on keski-ikäisiä naisia vaivaamassa tämä ongelma ja sit oli ensi kertaa kokeiltu vielä sitä, että kun tällaisia kliinisiä tutkimuksia, ne eivät ehkä avaa tarpeeksi tästä asiasta, niin oli kutsuttu sitten yhteiskuntatieteilijöitä mukaan tähän tutkimukseen ja alettu tekemään haastattelututkimusta näiden naisten keskuudessa. Ja haastattelijat olivat sitten kiertäneet masennusdiagnoosin saaneiden naisten kotona ja haastatelleet ja kyselleet ja ne oli ollu tämmösiä keski-ikäisiä keskiluokkaisia naisia. Niin kappas vain, siellä oli alkanu toistumaan tällainen kertomus että niin, että minulle tulee tämmönen lehti nimeltä Sköna Hem tänne kotiin. Siis tiiätte, minkälainen lehti on Sköna Hem. Elikkä tavallaan tämmönen vanhan suomalaisen Avotakan romantisoitu versio kreikkalaisine kukkapylväineen ja niin poispäin.

Ja sitten naiset oli kertonu, että kun se tulee joka toinen keskiviikko se Sköna Hem -lehti meille ja sitten istahdan siinä sitten teekupposen kanssa tuohon olohuoneen sohvalle sitä selailemaan ja pidän sitä polvillani siinä ja jossain kuudennen tai seitsemännen aukeaman kohdalla, jossa on entistä toinen toistaan kauniimpia sisänäkymiä valotettu ja esitelty, niin siellä seitsemännen aukeaman kohdalla katseeni harhautuu sinne oman olohuoneeni patterin alle, josta huomaan, et siellä on eilen syöty nakki puoleksi unohtunut sinne. Se on jo osittain kuivettunut se nakki. Ja sitten huomaan, että tämä käppi, tämä kuilu tämän Sköna Hem -lehden aukeaman ja oman nuhjuisen elämän todellisuuden välillä on sittenkin liian suuri. Ja sitten on päädytty siihen, että oikeastaan siinä ei oo tullu muuta mieleen kun ruveta masentumaan siinä tilanteessa. Eli, no tää nyt on vähän oiottu tämä juttu, mutta siinä oli tämä, et se sosiaalisen median muokkaama todellisuus ja mieliimme tuoma todellisuus on vähän saman suuntanen ollut ja tässä on tämmösiä mekanismeja.

Anni:

Lähinnä mulla tuli jotenkin ajatus liittyen siihen, et nyt just Juha ja Vesa ja itekin vähän on tuonut esille just sitä sellaista ehkä vertailuun liittyvää, vertailusta johtuvaa suorittamista. Mut jotenkin itse koen, että itellä on myös ystäviä, jolla on semmonen ehkä ongelma enemmän sen suorittamisen kanssa, et se lähtee tosi vahvasti jostain omasta riittävyyden tunteesta. Tai jotenkin itelläkin, et kun on oikein lähteny sekä itsekseen että jossain psykoterapeutin kanssa purkamaan tätä omaa suorittamista, niin jotenkin aika paljon se on siitä, että miten ite arvottaa itseänsä ja mitä itse pitää riittävänä. Et jotenkin ei välttämättä itse, saattaakin vaikka tietää, että tää on mun nyt, jos puhutaan vaikka kouluun liittyvästä suorituksesta, tietää jo, että no, ei monikaan edes tee tätä vaikka esseetä tai jotain muuta tehtävää tällä tasolla, mut silti on vaan tosi hankala riittävän hyvälle tasolle, jos siellä omassa mielessä on se oma tavallaan paras, johon pystyis. Ja jotenkin sen hyväksyminen, että mitä ajattelen itsestäni, jos jotenkin en nyt olekaan se, joka olis vaikka tässä aineessa tosi hyvä. Tai jotenkin, et siin on vahvasti myös jollain tavalla suorittaminen saattaa liittyä semmoseen minäkuvaan ja oman itsensä itselleen riittävyyteen.

Milla:

En tiiä muistatko Anni tätä, mutta teit muistaakseni sun kandia sillon ja olit siitä hirveen stressaantu, et miten saat tehtyä. Ja mä jotenkin sanoin sitten, että hei, että muista, että sä oot hyvä riippumatta siitä, että minkälainen siitä tulee. Että vaikka sä tekisit ihan surkeen kandin, niin sä oot silti ihan yhtä hyvä kuin aina ennenkin. Että se ei määritä sun arvoa. Niin se on ehkä semmonen asia, joka mulla itelläki aina häviää mielestä ja se on kauhean helppo muille jotenkin sanoa.

Vesa:

Mä vaan mietin sitä, että ihmisellähän on toki sisällä halu päästä eteenpäin, mut toisaalta ihmisellä on halu myöskin laiskotella ja levätä sitten yhtä lailla. Mut että se, että se kääntyy siihen, että ei ole tyytyväinen siihen, mitä on tehny ja pitäs aina vaan saada enempi aikaan tai tasokkaampaa juttua, niin kyllähän se sieltä sisältä tulee. Mut että niin se, miksi tää on minusta semmonen sisäistynyt käsitys, joka kyllä todennäköisesti usein löytyy taustalta niitä lapsuuden kokemuksia ja muita elämänkokemuksia ja sitä on se malli jäänyt päälle, että mun pitää tehä vähän enempi, kuin mitä mä oikeesti jaksasinkaan ja ehkä haluaisinkaan tehä. Ja ettei voi olla tyytymätön, niin siinä on kuitenkin joku semmonen vaikuttajahahmo takana siellä päässä takoo, että et sä voi tolla vielä luovuttaa. Vaikka se on hyvin sisäistetty se kuva, ei kukaan ulkoapäin tuu sanomaan, että nyt sä teet vielä enempi, niin se sisäistä.

Anni:

Joo, noi on kyllä kiinnostavia ja ollaan tästäkin Millan kans puhuttu paljon just tästä, että mullakin on esimerkiks lukihäiriö, niin minkä verran ihan liittyy siihen, et on jo lähtökohtaisesti oppinu, että tai joku ehkä on ollu se taso, mihin on halunnu jo lapsena ja nuorena päästä ja on tajunnu, että no mun pitää tehä vähän enemmän töitä, jotta pääsen siihen. Ja sit jotenkin sen jälkeen aina kokee, et no mun on yritettävä nyt tai tehtävä se työmäärä, jotta mä pääsen siihen riittävään tasoon. Et on jotenkin oppinu, et mun nyt on vähän pakko pinnistellä ja yrittää jatkuvasti parastani, jotta pärjään. Ja se on kyllä just jännä tässä, et miten sitä, no tottakai suorittaminen liittyy niin vahvasti ainakin mulla siihen omaan suoritukseen, että muille on tosi helppo sanoa, että nyt tää on vaan tämmönen juttu, et nyt otat ihan rennosti ja olet hyvä just noin ja ota iisisti. Mut sitte sen opettelu, et sen sanois sit itellensä, sitä kohti ollaan menossa, ainaki ite koen, mutta vielä on opeteltavaa.

Juha:

Minusta tuntuu, et nyt kun yliopisto-opiskelusta vaikkapa puhutaan, niin siellä tavallaan se viiteryhmä on sellainen, että siellä vaatii äärettömän suurta vahvuutta tavallaan erottautua porukasta tekemällä ala-arvoista työtä tai jotenkin tällä tavalla heittää lössiksi. Et mä huomasin sen silloin aikanaan niitten graduntekijöiden kanssa, kun mä perustin se graduntekijöitä palvelevan maisterihautomon, niin mulla oli lopulta siinä noin 600 graduohjattavaa yhtä aikaa. Ja kun mä perustin sen, niin mähän luulin perustavani tämmöstä yliopistotasoista erityisopetussysteemiä, jossa autetaan opiskelijoita, joilla olis opinnoissaan jotain ongelmaa tai niillä olis oppimisen ongelmaa tai ne ois laiskoja tai muuten selkärangattomia tai jotain muuta vastaavaa. Että niin kuinka väärässä olinkaan.

Mä tulin perustaneeksi maisterihautomon, johon alkoi ilmoittautua tämmösiä viiden ja kuuden laudaturin ylioppilaita. Eli ne oli saaneet kaiken muun elämässään ja aiemmissa opinnoissaan kiitettävästi suoritettua. Mutta tämän suuren afrikkalaisen norsun äärellä ne olivat ensimmäistä kertaa ihan suurena kysymysmerkkinä, et miten voin kirjottaa 82 sivua pitkän älykkäiden lauseiden kudelman, kun pääni ei onnistu synnyttämään yhtään järkevältä kuulostavaa lausetta. Ja sit ne kysy, et millä sanoilla gradu alkaa. Eli tavallaan siinä tuli semmonen etenemiseste sen takia, että kun ne piti vaan sen riman niin korkealla kaiken. Ja siellä oli valehtelematta kymmeniä viiden tai kuuden laudaturin ylioppilaita, kun mulla oli aina semmonen tapa, et mä kysyn, että minkälainen sun tausta on, että miten sä itse koet ja näet, että mistä tämä ongelma johtuu. Minkä takia gradusi on seissyt 3,5 vuotta sivuraiteella liikahtamatta yhtään mihinkään. Ja se oli niin kova juttu saada tavallaan purettua sitä.

Ja lopulta, mä muistan vielä, kun eräs Hanna-niminen opiskelija, se oli Turun yliopiston opiskelija, oli tällainen kuuden laudaturin ylioppilas ja hän kerto sitä aika monisanaisesti, että miksi asiat eivät ole edenneet, niin mulla meni monta päivää ennen kuin mä keksin, et miten Hanna saadaan töihin ja tuottamaan jotain, kun hän sanoi, että hän ei oo kolmeen vuoteen kirjottanu mitään, kun hän pelkää. Hänellä on ihan täydellinen kirjoittamisen kammo. Lopulta se mun vastauksen ja onneksi huomasin, että se oli ihan toimiva tapa, niin sanoin Hannalle, et kuule Hanna, ruvetaan tekemään sulle oikein todella surkeata pro gradu -tutkielmaa, että pudotetaan rima oikein alas. Että tiedätkö, että se kaikkein surkein gradu, mikä on tavallaan hyväksytty on approbatur ja nyt me tähdätään siihen. Ja sinä rupeat tuottamaan minulle tekstiä, jota kolmeen vuoteen ei ole tullut. Ja ainoa vaatimus sille tekstille on se, että se edes vähän liittyy aiheeseen. Ja Hanna rupesi tuottamaan tekstiä ja tätä mekaniikkaa niinku pääsi sitä kautta sitten tarkastelemaan. Kun se kone hyrähti käyntiin ja tavallaan hän hetkeksi sen oman kovan suoritustasonsa onnistui työntämään taka-alalle, niin se prosessi lähti liikkeelle. Ja tämä synnytti hirveän paljon ajatuksia minussa, että mikä töitämme jumittaa milloinkin.

Anni:

Joo mut toi on kyllä, mitä varmaan monet siellä teidän pajassa tai minkä kohtas niin just se, että onhan se, se on aika pelottavaa, jos on aina tehnyt tietyllä tasolla ja suorittanut tietyllä sillä kiitettävällä tasolla, niin on aika pelottavaakin yhtäkkiä päästää irti tai yrittää olla suorittamatta ja päättää, että no nyt mä teenkin vain riittävän hyvää. Että se tuntuu semmosena aika, en mä tiedä, mulle tulee siitä ainakin levoton olo ja jotenkin epävarma, joka varmasti johtuu siitä, että nyt en tähtääkään siihen parhaaseen omaan suoritukseeni.

Juha:

Ehkä tässä oli kuitenkin tän Hannankin ja monien muiden kohdalla se, että se hinta tavallaan siitä tekemättömyydestä olis sitte ollu liian kova, kun hän sitten lopulta oli valmis sanomaan, että oikeastaan hän tarvitsee vain sen gradun. Hän haluaa sen maisterin paperin. Ja tulkoon sanottua, että sitten kun tavallaan se katse siirtyi oikeaan paikkaan, eli ei tuijotettukaan sitä produktia, eli sitä gradua, hienosti tehtyä gradua, eli alettiin pilkkomaan sitä prosessia, niin lopputulos oli siihen tuli niin kuin rentoutta ja sitä pelivälinettä lakattiin puristamasta ja sen rentouden tuloksena syntyi gradu, josta Hanna sit sanoi, että Juha et usko mitä on tapahtunu, graduni hyväksyttiin arvosanalla eximia cum laude approbatur ja se hyväksyttiin laitoksen julkaisusarjaan.

Eli tavallaan niin kuin että miten saada tällainen suorituspaineinen ihminen laukeamaan oikealla tavalla ja löytämään jonkunlainen tekemisen riemu sitten siinä. Et kyllähän meillä varmaan aika syvällä on, kun tuossa oli yksi kysymys täällä, että korostaako suomalainen kulttuuri suorittamista ja yksin pärjäämistä, niin kyllä siinä varmaan ollaan jollakin lailla ytimien äärellä sillä lailla. Tää on tämmönen ylisukupolvinen piirre tavallaan meillä, et kyllä meillä on ihmisen arvoa aika tavalla mitattu työn kautta. Olet sen arvoinen, mitä olet saanut aikaan.

Ja tuossa kunnioittaakseni isäni muistoa, niin kun isäni oli syntyny 20-luvun lopulla, 20-30-luvun taitteessa ja hän oli sitä sukupolvea, jotka lukivat muun muassa, jolla oli hyllyssä se Kalle Päätalojen sarja suurin piirtein, että aina kun oli syntymäpäivä, niin ostettiin Kalle Päätalo tai jotain muuta vastaavaa. Ja mä en ollu koskaan ite niitä lukenu, mutta sitten mä tässä muutama vuosi sitten ajattelin, että no isäni muistoa kunnioittaen mäpä tutkin, että mistä asioista se isä oli kiinnostunu, että mitä ne suomalaiset tuon sukupolven edustajat lukivat. Mä yhden vuoden aikana luin 30 000 sivua Kalle Päätaloa, elikkä luin 25-30 kirjaa niitä Kalle Päätalon Iijoki- ja Koillismaa-sarjaa ja ei tarvitse teidän lukea niin paljon niitä tullaksenne vakuuttuneeksi siitä, että kyllä suomalaista ihmistä on aika tavalla työn kautta. Eli kaikki rakentui sen työn ja metsätyön ja rakennustyön ja kaikin tämmösen kautta. Ja joka onnistui siinä työssä, niin oli pikkusen parempi kuin muut ja niin poispäin. Elikkä kyllä se sieltä varmaan tulee. Ja tämmösiä asioita, niin ei niitä ravistella yhden sukupolven aikana pois harteilta, jos silloin kun huomataan, että ne on asioita, jotka on ikään kuin taakkana –

Anni:

Joo ja jotenkin sit samaan aikaan must tuntuu, et ainakin jotenkin yliopistomaailmassa on ehkä alkanu jonkinlainen murros, että jotenkin ehkä lähetään ainakin vähintäänkin kritisoimaan suorituskulttuuria ja suorittamisen kautta saatu arvo. Et toisaalta ehkä se näkyy, et me ollaan murrosvaiheessa vasta, et jotenkin ne elää aika vahvasti rinnakkain. Että sekä samaan aikaan ihmiset saa semmosen suorituksen kautta sitä arvoa, että sitä myös kritisoidaan, että sen kautta saadaan arvoa. En mä tiedä, miten sä Milla näät yliopistomaailman?

Milla:

Tosi mielenkiintoinen pointti. Et ehkä siin tosiaan on jonkunlaisii tollasii alakulttuureja. Et toisaalta monet vaikka pääkaupunkiseutulaiset ihmiset tuo esille sitä, että suorituskulttuuri on vähän niin kuin ongelma, joka luo paineita ja kritisoi sitä. Mutta toisaalta sitten myös on itse tuottamassa sitä. Ja ehkä vähän tietämättäkin saattaa luoda sitä. Tai et mä jotenkin huomaan, että tosi monesti huomaamatta vaikka jos puhuu jonkun puolitutun kanssa, niin alkaa kertoa sitä, että mitäs kaikkea mä oon tehny. Että mä oon kirjottanu gradua ja sitten mä oon käyny tuolla joogatunnilla ja sitten mä oon tehny tämmösiä näitä podcasteja ja niinku et helposti lähtee ehkä itsekin siihen virtaan jotenkin mukaan. Et se tulee jotenkin niin sisältä mun mielestä.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Jos puhutaan vielä vähän siitä, että minkälaisia kertomuksia kerrotaan suorittamisesta. Et kerrotaaks tämmösiä niinku sankaritarinoita?

Anni:

Mulla tulee jotenkin ekana mieleen, et jos nimenomaan puhutaan suorittamisesta, niin se ei oo mitenkään hirveen ihailtavaa. Et nimenomaan se ois ihailtavaa, että aika vähällä vaivalla jotenkin pärjäis tai toisaalta ehkä sillä tavalla, että on uurastanut rankasti ja sitten saavuttanut jotakin. Mut kyllähän jos puhutaan suorittamisesta ja että joku on suorittaja, ni ainakin mä näen, että se on aika semmoinen negatiivinen leima, joka on vähän ehkä noloakin.

Juha:

Yksi asia, mikä liittyy suorittamisen, niin sehän tuo mukanaan usein kiireen tunteen ja jatkuvan pienen hölkän. Ja takavuosina mä en tiedä, että ollaanko pystytty jo ravistelemaan jo vähän semmosta tavallaan ihailua pois sen kiireen päältä. Et kun ajateltiin ennen, että kiireinen ihminen on ikään kuin tärkeä ja hän pystyy sitä omaa tärkeyttään ilmi tuomaan siinä kiireessä. Voi voi, mun pitäis ehtiä tänä päivänä sitä ja tätä ja tuota ja selaillaan kalenteria ja niin poispäin. Mut että ollaanko tästä jo sit pääsemässä pois. Mutta kyllähän tässäkin on miettiny sitä, että sitten tähän suorittamiseen liittyy se, että mihin se saattaa johtaa.

Että jos tuossa takavuosina havahduin erääseen etäältä perhetuttuun isään, joka oli it-alalla työssä ja hän sanoi, että hän oli sitten menossa eräänä päivänä töihin ja kuinka ollakaan, se automatka loppui siihen. Että hän ei pystyny ajamaan enää autolla, että hän rupes niin tärisemään, että hän rupes vapisemaan niin kauheesti, että hän ei meinannu pysyä penkillä, hänen piti pysäyttää tien reunaan ja sano et sitä oli edeltäny se tyyliin puoli vuotta vähintään semmosta 14-tuntista työpäivää. Et hän oli koodannu siellä työpaikalla ja nähtävästi kotonakin sitten täällä ja hän sanoi, että aika vahva työuupumus diagnosoitiin siitä sitten tavallaan tai löydettiin sieltä sitten taustalla. Et hän niinku kunnon bönärit siinä sai. Mutta hän kertoi siitä ikään kuin ihaillen.

Tuli mieleen ne kertomukset sitten, mitä on ollu ja ihan tutkimuksissakin on siitä, että on jopa nähty sekin, että tommonen kunnollinen burnout voi olla kaunistus myöskin siellä CV:ssä. Ja joillakin aloilla se on ikään kuin tuomassa lisää sitten, et se on eräänlainen sankaruus sekin. Että uuvuin työn äärelle.

Milla:

Niin, siitäkin voi luoda tämmösen tavallaan tuhkasta nousemiskertomuksen, että annoin kaikkeni ja väsyin ja pääsin taas jaloilleni ja nyt taas jatkan.

Vesa:

Joo, sehän on muuttunut. Siis sehän oli vielä tässä jotakin 20 vuotta sitten hyvin häpeällinen asia, jos ihminen uupui eikä siitä puhuttu. Mut nythän se on semmonen, niin kuin Juha sanoi, et se on siellä CV:tä ja semmonen asia, mistä saa hyvän jutun lehteen taas, et hänellä ja hänellä oli nyt tämä burnout, en nyt viitti nimiä sanoo. Tähän viitataan nimenomaan, että ai silläkin on joku burnoutti nytten. Ja mut et just näin, että ei sitä oo enää ihminen eikä mikään, ellei nyt oo sitä kokenu myöskin, että ehkä me aletaan tulla tämmöseen niin kuin jenkeissä ei oo yhtään mitään, jos ei oo muutamaa, kolmea neljää konkurssia kokenu ensin, et on menny niin. Ehkä Suomessa otetaan tää henkisellä puolella tämä, että pitää olla muutama.

Milla:

Mietin siis silleen omassa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mitä aika paljon varmaan keskittyy nuoriin kaupunkilaisiin, ketä mä seuraan ja missä kuplassa mä vähän niinkun oon, nii vahvasti siellä esiintyy ehkä rinnakkain sitä, että kerrotaan aika paljon, että mitä ollaan tehty ja kaikenlaisia miten ollaan vaikka opiskelija-aktiiveja ja kaikenlaista vapaaehtoistyötä. Mut sit toisaalta esiintyy taas niitä tarinoita just siitä uupumuksesta ja siitä, että ahdistaa ja masentaa. Et tavallaan mä mietin, et ehkä se kulttuuri on jollain tavalla muutoksessa myös sielläkin. Et uskalletaan kertoa toisaalta myös niitä toisenlaisia tarinoita. Et ehkä sekin on jollain tavalla vähän vapautumassa sielläkin.

Juha:

On se varmaan isossa kuvassa vapautunut aika tavallakin. Ja sanosin että se on menossa kuitenkin ainakin tuon osalta terveempää suuntaan. Ja semmonen stahanovilainen työn sankaruus -ajattelu, minkä kuvasin tossa aiemmin vähän niinku Kalle Päätalon kautta, niin siinä on monenlaisia kytköksiä, se liittyy siihen jälleenrakennusajan maailmaan jolloin Suomi nousi, oli rähmällään sotien jälkeen monella tavalla ja se yhdisti kansaa ja se työ oli jollakin lailla ja se suorittaminen ja ja jälleen rakentaminen oli tavallaan yhteiskunnalle liima, joka yhdisti kansaa myöskin ja oli jollakin lailla semmonen. Ihan selkeästi nähtiin, että se toi leivän pöytään. Mut sitten tultiin tavallaan myöskin kansantaloutena ja yhteiskuntana semmoiseen tilanteen, että vauraus, velat saatiin maksettua ja se vauraus alkoi lisääntyä ja pöytään saatiin muutakin kun lauantaimakkaraa sitten lopulta. Ja huomattiin, että sitähän on tutkittu, esimerkiks hyvinvointitutkijat on sanoneet, että noin 70-luvulla ollaan saavutettu hyvinvoinnin tavallaan tämmönen aineellinen tila, että sen päälle ansaitseminen ja saaminen ei ole lisännyt vähääkään meidän onnellisuuden kokemusta sinällään. Mutta kuitenkin se on jollakin lailla sitten ehkä saanut uudenlaisia muotoja sitten tavallaan se suorittamisen kulttuuri sen jälkeen.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Joo, voitais puhuu sitten vielä vähän mun lempiaiheesta eli laiskottelusta. Laiskotteluhan on aika lailla tutkitusti todistettu, että se on aika hyvä asia ihmisille ja aika tarpeellista ja myöskin aivotutkijat on aika vahvasti sitä mieltä, että on hyvä olla välillä tekemättä yhtään mitään. Mut silti ehkä laiskottelu sanana on aika negatiivinen. Et ajatellaan, et se on vähän jotenkin paheksuttavaa. Mitä te ajattelette?

Vesa:

No se on just näin. Silloin kun tehtiin Satu Kasken kanssa sitä teosta, jonka nimi siis on Miksi on välillä olla hyvä tekemättä yhtään mitään, niin mä olisin halunnu sen nimeksi Laiskuus. Mut ei se kustantajalle kelvannu, koska eihän me nyt voida semmosta tehdä, jossa vaan on laiskuus. Et se tuntu heti jotenkin häpeälliseltä tehdä tai julkaista semmosta. Että ehkä se kuvastaa sitä, että koetaan semmosena. Se on vastoin tietysti tätä myös, mitä meidän yhteiskunnassa ollut se, että ois ihan toisenlainen ja vaikka tiedetään, että laiskottelu tekee hyvää, niin silti sitä ei oikein haluta sallia itselle, mut ei etenkään toisille.

Juha:

Joo, sun ois Vesa pitänyt vaihtaa kustantajaa. Mä oon kirjottanu aikanaan kirjan Luova laiskuus. Se on ihan komeasti siinä kannessa ja se tavallaan lähestyy vähän niinku luovuuden kautta kyllä sitä laiskuutta ja just tätä, tässä varmaan ollaan kaikki niinku. Tää oon huono keskustelu siinä mielessä, et me taidamme nyökytellä yhteen tahtiin sitten tässä tämän asian äärellä, että me tarvitsemme todellakin tämmösiä loppuhetkiä ja seinään tuijottelun hetkiä ja jopa tapetin kuvioiden tuijottelun hetki jolloin me keskustellaan oman sisimpämme kanssa ja olla vaikka keskustelematta. Kun tuijottelee 10 minuuttia yhteen paikkaan ajattelematta tietoisesti yhtään mitään tai tavoitteellisesti yhtään mitään, niin yllättäen saattaa se miten mä sanoisin se ajatuksen perhonen liihotella silmieni edessä ja saamme hyvästä ideasta kiinni ja niin poispäin.

Toisin sanoen, että tämähän se on kadonnut tästä yhteiskunnasta. Et mä muistan joskus 80-luvulla kerrottiin rakennusmestarista, joka, mä en muista, tainnu mulle kertoa, mut mä kuulin siitä rakennusmestarista, joka sanoi, et kun hän seuraavaa viikkoa aikatauluttaa, niin hänellä on se paperinen kalenteri. Hän kirjoittaa aina yhden päivän kohdalle, että ajattelu. Ja kaihoten miettinyt sitä, ettei tänä päivänä työelämässä kukaan pysty kirjoittamaan yhden päivän kohdalle, että ajattelu. Että ei siihen kokonaista päivää voi kylläkään sisällyttää siihen. Mutta se oli jollakin lailla sisäänkirjoitettu paljon leppoisammin se ja sen savupiippuajan Suomikin näiden osalta. Mutta nyt on sitten mitattu yhteiskunnasta ja sen selkärangasta paljon ulos tehoja. Ja tekis mieli sanoa, että tämän tuloksen me olemme näkemässä nyt näissä tilastoissa, jotka eivät ole niin mairiteltavia.

Anni:

Jotenkin ehkä laiskuus ja laiskottelu se on ainakin mulle ollu semmonen, mikä mun tietosesti pitää jotenkin lisätä aikatauluun tai koettaa muistaa jättää omia laiskotteluhetkiä. Et jotenkin hirveen helposti sitä varsinkin aikaisemmin meni siihen, että yhtäkkiä huomas olevansa hirveen levoton ja ahdistunut ja kierroksilla ja jotenkin yhtäkkiä heräs siihen, et niin hei, et millonkas mul on ollu viimeks ihan vapaa ilta. Ihan semmonen, että en oo sopinu mitään sosiaalisia menoja enkä muitakaan ja ihan oon vaan jättäny gäpin semmoselle, että tee mitä sillä hetkellä haluat tai että älä tee yhtään mitään. Että ehkä varsinkin semmosessa, on elämänvaiheita varmasti, mitä itelläki tässä ehkä on ollut. Ehkä just opiskelijaelämä usein saattaa olla, ei aina eikä kaikille, mutta siihen liittyy paljon, on sosiaalisia menoja ja sitä sun tätä. Ja sit vähän niinku unohtaa sen, tai et ei välttämättä jääkään aikaa tapetin tuijottamiselle, koska on niin monta muuta asiaa, mitä pitäis ja mitä haluis tehä. Et se jotenkin pitäis allokoida itellensä semmosta tapetin tuijotteluaikaa, mikä sekin vaatii sitä, että nyt pitä vaan hetkeks päästää irti kaikesta muusta, kun siitä tapetin kuviosta.

Juha:

Kyllä. Täähän se varmasti on tämä. Tässä pari kolme vuotta sitten, kun kirjoitin kirjan Tylsyyden ylistys, niin se lähti tavallaan siitä, niin tavallaan sekin kiertyy tämän laiskottelun ympärille, että rupesin miettimään sitä, että tylsyyden tunne tai ikävystymisen tunne, niin me olemme onnistuneet ulosmittaamaan elämästämme sen tyystin. Ja mä aika kriittisesti katselin nyt jälleen tätä sosiaalista mediaa ja älypuhelinkulttuuria, että viimeisen 10 vuoden aikana meidän ei oikeastaan ole tarvinnu ihmiskuntana tai sanotaanko et länsimaisina ihmisinä potea tylsistymisen tunnetta. Et jos sulla on ikävystynyt olo vaikkapa liikennevaloissa tai kaupan kassajonossa, niin etköhän hivuta kätesi sinne taskuun ja ota sieltä puhelimen ja rupea kattomaan, että mitäs siellä olis sähköpostia ja mitäs WhatsAppista löytyis ja tsekkailla kaikkia juttuja.

Toisin sanoen, että me olemme ne hiljaiset hetket täyttäneet tämän tyyppisillä touhuilulla. Ja sitten päädyin siihen, että todella, me olemme poistaneet elämästämme tämän ikävystymisen tunteen, mutta mä en usko oikein sitä, et meihin olis istutettu turhia tunteita. Että tää tylsyyden ja ikävystymisen tunnehan on kuulunu ihmisen elämään kautta ihmiskunnan kulttuurihistorian aina. On ollu esi-isiämme, jotka ovat istuneet kivellä ja tuijottaneet tuleen ja rannalla lipuvaa vettä ja loiskivaa aallokkoa ja kuunnelleet tulta puissa ja niin pois päin ja siinä ne ajatukset olivat vaellelleet. Mutta tavallaan tämä on poistunut elämästämme. Ja mulla on vahva usko siihenkin, et sil on voimakkaat yhteydet myöskin luovuuteen ja innovatiivisuuteen ja tämmöseen keksivään ajatteluun ja siihen, että niin poispäin. Että no, sitä sopii miettiä, että mitä kaikkea sekin on tuomassa tai ottamassa elämästä.

Vesa:

Eihän se poistunu ole. Sä joudut maksamaan siitä nytten. Elikkä kyllä näitä pidetään tällasia hiljaisuuden viikonloppuja ja tämmösiä joka on siis ihan hemmetin tylsä ajatus mennä semmoseen. Mut että ja takuulla onkin tylsää paikan päällä. Mut et se idea, kun sä maksat siitä ja sä saat siitä pisteitä CV:hen, että mä oon täälläkin ollu ja hyvä ihminen, niin kyl se silleen menee. Mut että oikeesti ennen sai ihan ilmaseks, kun ei ollu mitään kivaa tekemistä oikein.

Juha:

Kyllä. Mut siin on varmaan Vesa on vielä sekin, että sitten, et jos sä joudut maksamaan, niin se ei oo tavallaan meille kaikille kuuluva oikeus ja mahdollisuus myöskään. Että kun tuossa on Millalla kysymys tuossa, hetkinen, oliks sulla täällä kysymys downshiftaamisesta ja hidastamisesta ja tämmösestä, oli täällä niin kuin vastaliikkeistä ja tän tyyppisistä asioista. Mä joskus puhuin opiskelijoille yliopistossa näistä asioista tai puhuttiin, niin sit yksi opiskelija sano, mikä oli ihan kohdallista ja oli hyvä, että otti puheenvuoron, niin hän sanoi, että niin, nyt sä puhut asioista, jotka eivät kuulu kaikille. Asiat ihailee tämmöstä elämäntapaa, että voidaan lähteä Peruun tyyliin paimentamaan lampaita sinne ilman palkkaa jonnekin Andien rinteille. Mutta totta se on vain niin ku hyvin pienen kansanosan mahdollisuus. Että niitten loppujen on sitten kituutettava ja suoritettava.

Milla:

Miten sitten, voiko laiskotteluu jotenkin oppia? Mitä jos ei osaa laiskotella? Miten sitä vois opetella?

Vesa:

Tietysti täytyy antaa lupaa itselleen siihen ensimmäiseksi. Kannattaa hankkia konsultti. Mul on tässä ollu koko tän keskustelun ajan tuossa kissanpentu maannu tuossa tuolin alla. Se on kääntyny pääpuolen toisin päin, mut ei se oo mitään muuta tehny koko aikana. Siitä saa hyvää mallia, mimmosta vaihtoehtoista elämänmuotoa voi tehä. Mut vakavasti puhuttuna, niin se ei oo helppoa, koska meillä on niin vahva se halu tehä ja ne tulee sisältä ne paineet niin kuin alussa puhuttiin. Että tunnetaan äkkiä olevamme huonoja ja epäonnistuneita ja masennutaan ja sit me antaudutaan sille laiskuudelle. Elikkä täytyy pikku hiljaa tehdä pieniä kokeiluja, että joku homma tehään ihan tietosesti, mitä johonkin kuuluu niin vähän tietosesti tehdään huonosti joku homma. Ja sit kannattaa kattoa, että kaatuuko se maailma siihen tai jos on 500 vuoden päästä joku ihminen ajatteli kattoa sitä, niin onks se jotenkin maailma toisen näköinen sitten sen takia, kun me tehtiin se yksi homma vähän huonosti. Elikkä vähän suhteuttaa sitä omaa elämäänsä kannattaa joskus myöskin, niin ehkä se antaa pikku hiljaa semmosta lupaa laiskuudelle. Ja kokeilujen tuloksena me huomataan, että elämähän onkin itse asiassa vähän kivempaa nyt tai ainakin jotakin vastaavaa sitten. Mut että ei äkkimuutosta, sitä mä en kyllä suosittele.

Juha:

Niin maisterihautomosta puhuin ja sitten sieltä tuli tavallaan tämän tason madaltaminen ihan luvan jälkeen, niin mä tulin elämässäni sitten myöhemmin sellaiseen tilanteeseen, että mun oli ihan pakko ruveta priorisoimaan tehtäviäni, koska niitä oli vähän liikaa. Ja mä siinä vaiheessa huomasin, et mitä mä olin oppinut siellä niiden opiskelijoiden kanssa. Et pudotetaan tasoa. Eli toisin sanoen mä rupesin kuvainnollisesti 30:a keskeneräistä työtäni luokittelemaan työpöydälläni, et mikä on vitosen työ, mikä on seiskan työ mikä on kasin työ ja mikä on kympin tai ehkä kymppiplussan työ. Mä huomasin yllätyksekseni, et niitä kymppiplussan töitä oli lopulta vaan kolme niiden 30:n joukossa. Ne kaikki muut meni enemmän tai vähemmän vasemmalla kädellä sitten, et ne oli rutiinitöitä, jotka piti tehdä. Mut mä tavallaan sen aiemman asenteeni, että niinku tyyliin 100 lasissa hylkäsin tossa ja tiedostaen tämän, et mä rupean nyt vähän hutiloimaan, niin mä sain tavallaan helpotuksen ja myöskin vahvistusta sille, et laatua voi pudottaa ja sitä kautta päästään ehkä tämän laiskuuden ideaalinkin äärelle. Mutta voidaan painetta vähentää omassa elämässä. Ja se toi helpotusta mulle ja mä oon puhunu matalimmasta mahdollisesta laadusta sitten. Elikkä mä kutsun sitä turmarajaksi, jonka alle ei saa mennä, mutta jolla voidaan liikkua. Et jokaiselle työlle määritellään se laatutaso ja se on monta kertaa hämmästyttävän alhainen se laatutaso, millä pärjätään. Mutta että yliopistossakin oli paljon töitä. Tulkoon sanottua, et mä en oo enää yliopistolla työssä, et mä oon sanonu itseni irti kesällä ja sekin on osa tätä suoritusyhteiskunnasta pois –projektia. Että mulla ois ollu vielä seitsemän vuotta työaikaa ennen kuin mä oisin päässy yliopistolta eläkkeelle, mut mä jäin tämmöseen vapaaseen kelluntaan tässä koronayhteiskunnassa ihan omasta tahdostani. Ja täytyy sanoa, että vaikka tää on osittain ihan laiskottelua, niin tää on hauskaa.

Milla:

Hyvä niin. Mites, ooks sä Anni opetellu laiskaks? Ooksä laiska nykyään?

Anni:

No en mä ehkä valitettavasti vieläkään voi kutsua itseäni laiskaksi. Haluaisin kyllä tai sitä kohti mennään. No ei, mutta kyllä mä oon tosi paljon työskennellyt tän oman suorittamisen ja suorittajuuden äärellä ja kyl mä koen, että se myös kantaa hedelmää. Et kyllä koen myös, et tää on aika semmonen hidas prosessi. Et kyl mä edelleen vähän väliä saan itteni kiinni siitä, et nythän mä taas suoritan tätä asiaa ja oho, nythän mulla on taas ihan valtavat vaatimukset itteäni kohtaan. Mut et jotenkin se ehkä, että vaikka edelleenkin ittensä saa kiinni niistä ajatuksista, niin nyt just se, että mä saan itteni siitä kiinni, niin edesauttaa siinä, että mä pystyn sit vähän niinku päästämään irti ja jotenkin ottamaan sitten rennommin ja laiskemmin. Mut ei se helposti se muutos oo tapahtunu.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Puhuttaisko vielä loppuun vähän tästä kummallisesta ajasta, mitä me eletään, eli tätä koronapandemian aikaa. Mul on jotenki sellanen olo, että aihe on erityisen ajankohtainen just nyt, kun ihmisten on ehkä tosi vaikea hyväksyy sitä, et nyt eletään oikeasti tosi outoa aikaa koko maailman mittakaavassa ja että nyt pitäis osata oikeasti vähän hidastaa ja sallii itelleen tai antaa itelleen lupa, ettei tarvi tehdä ja saada aikaan niin paljon kun aikasemmin.

Vesa:

Se on kiinni myös siitä, mitä tekee. Että nythän näinä aikoina on oikeasti semmosia ammattikuntia, joiden ei kyllä pysty downshiftaamaan eikä tekemään vähempää, et on pakko tehdä enempi ja se on tietysti nyt toivon mukaan väliaikainen ilmiö. Ja jos joskus ensi juhannuksena siinä kieppeillä alkaa helpottaa, niin hieno homma, mut että tää tekee tämmöistä myöskin sitten osalle ihmisistä, et pakottaa ja osalla ihmisistä taas on paljon enempi aikaa nyt sit näinä aikoina. Et tää jakaa ihmisiä myös sitten vähän toisenlaisiin joukkoihin. Enkä tiedä sitten, kummat tästä tulee vahvempana ulos sitten, mut että siitähän me lähetään, että molemmille ammattityypeille tai ihmistyypeille tää on kuitenkin semmonen vahvistava kokemus, et me selvittiin tästäkin, niin selvitään jostakin muusta. Että nyt pitää olla sen kanssa huolellinen, ettei masennus pääse lisääntymään, mistä aiemmin puhuttiin.

Juha:

Kyllä. Tää on niinku sanoin, että se, mikä mulle on itelleni ristiriitasta ollu jollakin lailla, että me ollaan jouduttu buustaamaan tässä tämän koronan aikana lisää. Me ollaan hyvin monet ammattikunnat, voisko melkein sanoa et kaikki, mut mä oon erityisesti ollut tekemisissä vaikkapa niin kuin sote-alan kanssa, opetus-kasvatusalan kanssa ja poliisien kanssakin on juteltu ihan näissä merkeissä sillä lailla ja todettu, et hirveen paljon on semmosta kuormitusta sitten ja suoranaista uupumustakin. Ja nyt sitten päsähti tämä korona tähän. Ja tietenkin erilaisia ammattikuntia se rasittaa ja kuormittaa eri tavalla.

Mutta kuitenkin ollaan tuotu sitten tähän nää resilienssipuheet ja kaikki tämmöset ja jotenkin hirvittäny, että saa nähdä miten, mikä. Semmonen epävarmuus on vähän päällä. Ja sitten kun tähän lisätään vielä tavallaan tämmönen, miten mä sanoisin, että semmonen yhteisöllisyyden aika ohut kuori. Että kun me ei ennestäänkään olla yhteisöllisesti kauheen niinku miten mä sanoisin vahvoja tai yhteisöllisyyden taitoja ja perinnettä omaava kansa, tuota moni on entistä enemmän yksin ja omien voimiensa varassa ja koittaa raahustaa ja rahjustaa sitten. Et kun ei pääse edes tapaamaan sitten, moni tekee etätöitä kotonta päin ja erilaisille ihmistyypeille, jotkut selviää paremmin sen yksinäisyytensä ja yksinolonsa kanssa, mut se, mitä verkossa tapahtuu ja vaikka pidettäs kahvitunteja Teamsin välityksellä, niin se ei välttämättä korvaakaan sitä.

Tuossa huomasin, seurasin, kun oma tyttäreni, joka on arkkitehti, niin ne tekee koko toimisto töitä etätöitä, mutta sitten ihmettelin, et mitä hän tekee kello yhdeksältä aamulla siellä, et kauhee pulputus rupeaa käymään, niin ne piti kahvituntia siinä. Se sano, et me pidetään aina varttitunnin kahvitunti täällä Teamsin välityksellä ja kaikki puhuu ihan omia asioita eikä työasioita. Se on ihan hyvä tapa, mut se ei varmaan niinku ehkä kuitenkaan välttämättä korvaa sitä yhteisöllisyyttä, minkä se suunnittelutoimisto ja se kaikki se fyysinen läheisyys tuo siihen.

Anni:

Joo, no mitä ajatuksia, no mä jo tässä kuuntelin Juhan ja Vesan vastaukset ja mulla se tarkka kysymys nyt tässä katos, mutta jos nyt miettii, mistä mulla tietysti itestäni on kokemusta tästä etäopiskelusta tänä aikana, ni ehkä jotenki se, mikä on ehkä itelle ollut tärkeää muistaa ja ymmärtää, on se, että se etäopiskelu nyt vaan on aika raskasta ja jotenki osittain kuluttavaa. Niin jotenkin se, että muistaa sen itsearmollisuuden sen etäopiskelun äärellä ja ehkä jotenkin muistaa entisestään sit laskea niitä omia odotuksiansa ja –

Milla:

Niinpä. Tosi hyviä ajatuksia ihan kaikilta mun mielestä tähän omituiseen aikaan, jota nyt eletään. Mä ehkä vielä jotenkin omassa elämässä oon huomannu, että mä just helposti koitan ehkä jatkaa vähän niillä samoilla standardeilla just, mitä puhuittekin, että jatkaa, että teen kaiken yhtä hyvin kuin ennenkin, niin ehkä on pitänyt opetella sitä, että nyt vaikka se seiskaplus riittääkin ihan hyvin tai vaikka se vitonenki. Että nyt täytyy sopeutu jotenkin et nyt eletään kummallista aikaa.

Vesa:

Jollekinhan se seiskaplus olis ihan lottovoitto, kun hän sais sen edes. Että tää on niin suhteellista, että mistä päin sitä asiaa katsoo.

Juha:

Kyllä, se on justiinkin tällä lailla.

Milla:

Ehdottomasti juurikin näin. Mutta joo, mä kiitän teitä kaikkia keskustelusta. Uskon että näistä ajatuksista on paljonkin hyötyä kuuntelijoille. Kiitos paljon.

Vesa:

No kiitoksia.

Juha:

Kiitos, kiitos.

Anni:

Jes, kiitos paljon.

[Loppumusiikki]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.