ES

20

Osana #AvunArvoinen -kampanjaa olemme keränneet opiskelijoiden tarinoita avun hakemisesta ja siihen liittyvistä haasteista. Julkaisemme näitä tarinoita pitkin kampanja-aikaa 12.–23.4.2021 näyttääksemme miten moninaisia kokemuksia opiskelijat ovat kohdanneet avun etsimisen polulla. Tämä tarina on julkaistu toisena yhteensä seitsemästä tarinasta. Löydät muut tarinat kampanjasivuilta.

Opiskelijoiden mielenterveyspäivän #AvunArvoinen -kampanjalla haluamme kannustaa nuoria ja opiskelijoita jakamaan kokemuksiaan. Löydät somehaasteen kampanjasivuilta. Ennen kaikkea haluamme kannustaa sinua hakemaan apua, kun koet sitä tarvitsevasi.

Kun kaipaat tukea, apua on saatavilla. Tärkeintä on, ettet jää huolesi kanssa yksin. Opiskelijoille ja nuorille aikuisille apua erilaisissa elämän haasteissa tarjoavia tahoja löydät aihealueen mukaan sivuiltamme.

Jos olet tyytymätön saamaasi hoitoon tai kohteluun, voit ottaa yhteyttä hoitotahon potilasasiamieheen. Hän voi myös neuvoa järeämpien valitusten tekemisessä. Tärkeintä on, ettet lannistu yhdestä huonosta kokemuksesta, vaan keräät voimasi ja yrität uudelleen toisen ammattilaisen kanssa. Olet avun arvoinen!

 

ES:n tarina

Olin tuntenut pahaa oloa jo pidemmän aikaan enkä nukkunut viikossa kuin 8 tuntia ja etäännyin kavereistani. En pitänyt yhteyttä kehenkään ja tuntui kuin kaikki olisivat olleet kanssani kaikesta eri mieltä. Ihan sama mitä tein, joku pahoitti aina mielensä. Lopulta en uskaltanut poistua kotoani koska minua ahdisti ajatus siitä, että teen jonkun mielestä jotain kuitenkin väärin.

Lopulta soitin kuntani mielenterveyspalveluihin ja kysyin, kannattaisiko minun jutella psykiatrin kanssa asiasta.

Puhelimeen vastannut nainen oli erittäin ystävällinen ja kyseli minulta kaikenlaisia kysymyksiä tuntemuksistani ja hyvinvoinnistani. Lopulta hän sanoi, että oireeni kuulostavat lievältä masennukselta ja varasimme ajan psykiatrille.

Minusta tuntui hyvältä mennä vastaanotolle, sillä ajattelin saavani sieltä apua ja vastauksia. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Psykiatrini oli vanhempi mies, jonka ensimmäinen kysymys oli ”Miksi sä olet täällä?” Hänellä oli hieman hyökkäävä äänensävy eikä oloni ollut todellakaan sellainen, että olisin voinut jakaa hänelle tarinaani. Sain kuitenkin vastattua, että epäilen olevani lievästi masentunut, en saa nukuttua enkä uskalla tai edes halua poistua kotoani ja nähdä kavereitani.

Koko aikani huoneessa hän kysyi minulta ehkä neljä kysymystä seisten pöytäänsä vasten huoneen toisella puolella katsellen tietokonettaan. Hän tuntui hyvin kylmältä ja etäiseltä ihmiseltä, joka toi minussa esiin sen, ettei minua enää kiinnostanut olla siellä. Lopulta hän totesi, ettei minussa ole mitään vikaa mitä jokailtainen lenkkeily ei parantaisi; minun on vain noustava sohvalta ja lähdettävä lenkille niin kaikki ongelmani katoavat.

Hänen hyvin epäammattimainen vastauksensa sai minussa lähinnä vihaa aikaan, joten kiitin ja poistuin.

Lähdin kotiin uskotellen itselleni, että voin ihan hyvin ja olen itse aiheuttanut omat ongelmani ja harhaluuloni. Tämän jälkeen en ole uskaltanut edes ajatella meneväni enää psykiatrin luo, en hänen enkä kenenkään muunkaan.

ES
Melkein 22-vuotias matkailualan opiskelija, kiinnostunut autoista, moottoripyöristä, matkailusta ja ruoan laitosta. Rakastan perhettäni ja lemmikkejämme. *** En nästan 22-årig turismstuderande som är intresserad av bilar, motorcyklar, resor och matlagning. Jag älskar min familj och våra husdjur. *** A nearly 22-year-old tourism student interested in cars, motorcycles, travelling, and cooking. I love my family and our pets.

4 vastausta aiheeseen “Ei klikkaa”

  1. Katariina Kuronen

    Todella ikävä kuulla tälläisesta kokemuksesta. 😔 Olet kuitenkin #avunarvoinen ja toivon, että uskaltaisit vielä hakea apua. ❤️ Ei ole sun vika, että sulla on paha olla eikä sun pidä jäädä sen olon kanssa yksin! Voimia!

    Vastaa
  2. Lopussa

    Itselläni ei ole voimia eikä varmaan teknisiä palveluita edes osallistua tähän kampanjaanne, mutta todetaan nyt vaikka tähän jotenkin sopivaan aiheeseen, että todella kaukana ovat mielenterveyspuolen ammattilaisten palvelut siitä ideaalimaailmasta, josta näissä kampanjoissa kauniisti puhutaan.

    Kriittisen tarkastelun voi aloittaa vaikka YTHS:stä, ja jatkaa esimerkiksi terapiajärjestelmiin. Sitten kun totuus toimintatavoista saadaan ensin edes näkyviin, niin voisi alkaa miettiä, mitä näille sisältä lahoille koneistoille pitäisi tehdä, jotta ihmiset alkaisivat saada ihmis- ja asiakaslähtöisesti apua asioihinsa ja jotta sairaiden ihmisten kohtelua näissä ”palveluissa” myös valvottaisiin edes jotenkuten.

    Siihen asti kampanjat ovat kauniita korupuheita, joissa ei edes nähdä todellisuutta.

    Olen itse erittäin vaikeassa tilanteessa pitkäaikaisine mielenterveysongelmineni. Kun otin viime syksyn yksinäisyyden, masennuksen pimeyden ja yleisten pandemia-poikkeusolojen keskellä yhteyttä hoitokontakteihini YTHS:lle tilanteestani kertoakseni sain vastaukseksi kuuntelemisen puutetta ja päällepuhumista, ongelmallisten ilman apua jäämisen kokemusteni ja niihin liittyvien tapahtumien lievää vähättelyä, sekä epämääräisiä, harhaanjohtavia tietoja tulevista hoitonäkymistä. Lopuksi neuvon ottaa ehkä yhteyttä vuodenvaihteen jälkeen ja käytännössä luurin korvaan. En uutta tapaamisaikaa tms., en mitään. Minut jätettiin siis käytännössä täysin yksin, itsetuhoisten ajatusten kanssa. Myöhemmin olin yhteydessä potilasasiamieheen tapauksesta, ja tuon pohjalta minun pitäisi tehdä asiasta valitus, mutta en ole jaksanut toistaiseksi sitäkään.

    Kampanjat ja kauniit puheet ovat yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin ihmisten, opiskelijoiden kohtaaminen YTHS:lläkin on sillä tasolla kuin on. Sieltä voitte varmaankin ensimmäiseksi aloittaa aiheiden perkaamiset ja niistä kärsivien opiskelijoiden tilanteiden parantamiset.

    Vastaa
    • Sofia Lindqvist Sofia Lindqvist

      Hei Lopussa, ikävä kuulla huonosta kokemuksestasi ja vaikeasta tilanteestasi. Aivan kuten Katariina viisaasti kirjoittaa, olet todellakin #AvunArvoinen! Saamaasi huonoa kohtelua ei tarvitse hyväksyä. Ymmärrän, että sinun on vaikea nyt jaksaa sekä etsiä uutta apua että käynnistää valitusprosessia saamastasi kohtelusta.

      Aiemmassa työssäni ylioppilaskunnan sosiaalipoliittisena asiantuntijana avustin jäseniä tekemään valituksia (muistutuksia) hoitopaikkaansa, varsinkin YTHS:lle, saamastaan huonosta kohtelusta. Kannustaisin sinua pyytämään apua omasta ylioppilaskunnastasi. Hyvinvointi- ja tai terveysasioista vastaavalla asiantuntijalla on yhteydet auki YTHS:ön päin ja tietää tai ottaa selvää siitä, miten sinun kannattaisi menetellä.

      Kevyempi tapa saada viestisi perille, mikä ei poissulje virallisemman valituksen tekoa tai sen tarvetta, on sähköinen palaute https://www.yths.fi/palaute/. YTHS:n johto tarkastelee palautteita ja reagoi niihin. Toivon, että asiasi järjestyvät ja saat tarvitsemaasi apua. Sitä odotellessa, haluan muistuttaa keskusteluavusta, jota tarjoaa monet järjestöt. Löydät linkit verkkosivujemme Löydä apua -osiosta https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/loyda-apua/.

      Kiitos myös ehdotuksistasi tilanteen parantamiseksi rakenteellisemmalla tasolla. Olemme itse asiassa jo vuonna 2019 käynnistäneet keskustelut kokemusasiantuntijatoiminnan aloittamisesta yhteistyössä YTHS:n kanssa. Sen tarkoituksena olisi nimenomaan tarjota opiskelija- ja asiakasnäkökulmaa palveluiden kehittämiseen. Johtuen YTHS:n laajentumisesta kaikkien perustutkintoa suorittavien korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuolloksi tämän vuoden alusta, YTHS:n kehittämisresurssit ovat olleet kiinni toisaalla. Tällaista yhteistyötä emme ole vielä päässeet aloittamaan, mutta toivomme, että pian se mahdollistuu.

      Toivon sinulle paljon voimia, rohkeutta pyytää apua oikeuksiesi puolustamiseen ja parempaa huomista. Olet #AvunArvoinen, vedä välillä henkeä, mutta älä luovuta!

      Vastaa
  3. naakka

    Liippasi aika läheltä omia kokemuksiani. Olen toki tavannut mielenterveyspalveluiden kautta myös ihmisiä joilla on sekä kyky että halu auttaa, mutta sellainen vaikuttaa olevan yhtä harvinaista kuin lottovoitto. Tässä tarinani mielenterveyspalveluista opiskelijana.

    ***

    Opintojeni alussa YTHS:stä oli kyllä apua, sillä sitä kautta minut ohjattiin Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. Mutta kun sen maksimi eli kolme vuotta terapiaa oli täynnä, jäin tyhjän päälle. Sinnittelin muutaman vuoden, mutta romahdin kesken opintojeni, joten hain uudelleen apua masennukseeni YTHS:ltä. YTHS:ltä vastattiin, että meillä ei ole resursseja auttaa sinua, mene terveyskeskukseen. Terveyskeskukselta vastattiin, että meillä ei ole resursseja auttaa sinua, mene keskussairaalan aikuispsykiatrian tehostettuun avohoitoon. Aikuispsykiatrian tehostetulta avohoidolta vastattiin, että meillä ei ole resursseja auttaa sinua, mene aikuispsykiatrian poliklinikalle.

    Siellä psykiatri kysyi tapaamisessamme toistuvasti mitä oikein olin vailla. Kerroin toivovani apua epätoivoiseen olooni. ”Niin mutta mitä apua?” Tuota… No, millaista apua on olemassa? ”Ei kun sano SINÄ meille, miten me voidaan auttaa sinua.” Mutta enhän minä tiedä mitkä ovat vaihtoehtoni jos ette kerro niitä, enkä tiedä mikä hoito sopii minulle parhaiten, kun en ole alan ammattilainen..? ”Eihän ME voida tietää mikä SINUA parhaiten auttaisi.” Ööh, no. Varmaan keskustelut terapeutin kanssa voisivat auttaa– ”No se nyt ei ole mahdollista. Me ei kuule voida sulle terapiaksi muuttua.”

    Kävi nopeasti ilmi, että myöskään aikuispsykiatrian poliklinikalla ei ollut resursseja auttaa minua, mutta ei ollut enää paikkaa minne minut olisi voinut delegoida, joten alkoi tolkuton tylyttäminen ja poisajaminen. Vaikutti vahvasti siltä, että ideana oli karsia kaikki suurimmassa avuntarpeessa olevat pois kunnes hoidettavaksi jäisivät vain ne, jotka eivät kuluta olemattomia resursseja ja joilla voidaan kaunistella ’parannettujen’ tilastoja. Kun en kuukausien kylmäkiskoisesta kohtelusta huolimattakaan kuitenkaan lakannut saapumasta tapaamisiin, sain viimein säännöllisiä tapaamisia psykoterapeutin kanssa.

    Kyseinen psykoterapeutti ihmetteli ensimmäisessä tapaamisessamme miksi potilaat ”haluavat aina vain puhua kaikista ikävistä asioista”, ja kommentoi selostukseeni traumaattisesta lapsuudestani, ettei ymmärrä miksi asia vaivasi minua, sillä ”ethän sinä ole siellä enää”. Hänen mukaansa liikunta on ainoa(!) 100% tehokas masennuksen hoitomuoto. Jokainen tapaaminen alkoi kysymyksellä siitä, olinko käynyt liikkumassa viime tapaamisen jälkeen. Jos en, lopputapaaminen oli liikunnasta jankkaamista. Jos olin, hän puhui säästä.

    Kun siedin vielä tätäkin kohtelua vajaan vuoden, sain viimein lähetteen jolla pääsin jonottamaan oikeasti toimivaan hoitomuotoon. Rivien välistä vihjattiin, että lähetteen saamisen edellytyksenä oli, että kokeilisin myös psykoterapeuttini vetämää ryhmäterapiaa, jotta psykoterapeuttini aika vapautuisi parempaan käyttöön. Olisin kyllä suostunut siihen muutenkin, olinhan tarpeeksi epätoivoinen sietääkseni saamani kohtelunkin.

    Ensimmäisessä ryhmätapaamisessa eräs ryhmäläinen veti keskustelun aiheen aasinsillan kautta seksuaalivähemmistöihin ja piti mittavan monologin homofobisista mielipiteistään ryhmän ohjaajien vain pyöritellessä peukaloitaan. En ole itsekään hetero, ja psykoterapeuttini oli tästä tietoinen. Kun myöhemmin ilmaisin kahden kesken psykoterapeutilleni, että oloni ryhmässä oli epämukava kun homofobiaan ei puututtu mitenkään, terapeutti julisti välittömästi että hän arvasi että vedin herneen nenään. Hän toistuvasti sanoi, että ”omasta mielestäni en ole rasisti tai mitään, ja minusta se puhe ei ollut loukkaavaa”. (Olimme siis kaikki valkoisia kantasuomalaisia ryhmässä eikä rasismilla ollut aiheen kanssa mitään tekemistä, hän ei vain kyennyt käyttämään homo-sanaa edes fobian etuliitteenä.) Hänen mukaansa hänellä ”oli yksi ’sellainen’ ystävä 80-luvulla”, joten hän oli ”nähnyt läheltä millaista helvettiä syrjintä oli” – mutta nykyään syrjintää ei kuulemma ole olemassa ja olin tahallani loukkaantunut tyhjästä. Lopuksi hän julisti, etten tule ikinä parantumaan jos en lakkaa ”vaatimasta, että koko maailma ja koko [kaupunki] on täynnä *tuollaisia ihmisiä kuin sinä*”.

    Seuraavassa psykiatrin tapaamisessa pyysin itselleni uuden psykoterapeutin. Tässä kohtaa vaihdosta on sovittu jo kuukausia sitten, mutta uusi terapeuttini on ollut liian kiireinen tapaamaan minua toistaiseksi yhtäkään kertaa.

    Siihen hoitomuotoon johon sain lähetteen piti muuten olla 6 kuukauden jono. Olen ollut jonossa nyt 9 kuukautta, eikä alkamisajankohdasta ole vielä mitään tietoa.

    ***

    Lopuksi vielä surkuhupaisa loppukevennys mielenterveyspalveluiden laadusta maaseudulla:

    Muuan psykiatri aloitti ainoan tapaamisemme kertomalla minulle lähisukulaisteni yksityisiä terveystietoja. Sitten hän jauhoi koko lopputapaamisen ihailemastaan urheilijasta jolle olen sukua, eikä esittänyt minulle yhtäkään kysymystä. Kun kerroin hämilläni, ettei sukuni ole niin läheinen että tuntisin kyseistä ihmistä ollenkaan, hän kuvaili minua lausunnossaan näin: ”Uhmakas, ei suostu vastaamaan kysymyksiin.”

    Solidaarisuutta kaikille, jotka taistelevat oman terveytensä eteen systeemissä, jota ei ole suunniteltu terveys edellä. Kelan tukemana tai ilman, jos suinkin on varaa, lämpimästi suosittelen yksityisen psykoterapeutin hankkimista. Heidän tuloihinsa nimittäin vaikuttaa, mikäli asiakas ei koe hoidosta olevan apua ja jättää kesken. Julkisilla palkka juoksee joka tapauksessa.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *