Tunteicast #8: Nuoret vaikuttamassa

tunteicast8.mp3
Äänitteen kesto: 70 min

Litterointimerkinnät

Taneli Saari: Haastattelija
Alisa Horsmanheimo: Vieras
Ellen Haaslahti: Vieras

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää

, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[Musiikkia 0:00:00.0 – 0:00:10.2].

Taneli Saari: Tervetuloa Tunteicastin pariin. Tunteicast on Ympäristö ja tulevaisuus mielessä -hankeen sivukonttori, jonka äänimaailman muodostavat muun muassa ympäristötunteet. Jakson jututtajana toimii Taneli Saari. Tänään puhutaan nuorista ja ehkä etenkin nuorista aikuisista, heidän ajatuksistaan, tuntemuksistaan ja tavoistaan vaikuttaa maailman tämän hetkisiin haasteisiin. Vieraanamme on kaksi aktiivista henkilöä, jotka pääsevät pian kertomaan lisää itsestään. Alisa Horsmanheimo ja Ellen Haaslahti lämpimästi tervetuloa Tunteicastiin.

Alisa Horsmanheimo: Kiitos.

Ellen Haaslahti: Kiitos.

Taneli Saari: Pääsette ihan vapaamuotoisesti esittelemään itsenne keitä ootte. Jutellaan taustoista ja poluista vähän myöhemmin lisää, mutta aloitatko sä Alisa vapaamuotoisella esittäytymisellä.

Alisa Horsmanheimo: Mie oon Alisa Horsmanheimo ja pääaineenani opiskelen kuvataidekasvatusta Aalto yliopistossa. Sit oon opiskellu myös ympäristötieteitä ja ympäristökasvatusta eli toimin silleen kasvatuksen ja taiteen ja kulttuurin, ja sitten myöskin tutkimuksen risteyksissä. Ja ympäristöarvot on mulle silleen kaiken toiminnan lähtökohtana ja oon ollut nyt semmoisessa yhteiskunnallisessa toiminnassa, no käytännössä sen aikaa aktiivisemmin mukana, mitä oon Helsingissä nyt asunu eli about viitisen vuotta, kuutisen vuotta. Joka tapauksessa. Oon Itä-Suomesta kotoisin ja nykyään täällä.

Taneli Saari: Kiitos. Entäs Ellen, kuka olet.

Ellen Haaslahti: Joo, no mun nimi on Ellen Haaslahti. Mä oon alun perin Porista. Muutin Helsinkiin 2018 opiskelemaan ympäristötieteitä Helsingin yliopistolle. Valmistuin nytten vuoden vaihteessa kestävyystieteiden maisteriksi sieltä. Ja oon kans täällä Helsingissä erityisesti toiminut ympäristöasioiden parissa monella eri taholla. Tällä hetkellä oon Operaatio Arktiksen viestintäpäällikkönä ja sitten myös ollaan molemmat Aliisan kanssa tässä NUOLIssa eli Nuorten luonto- ja ilmastoryhmässä, joka on Valtionneuvoston kanslian alainen nuorten asiantuntijaryhmä.

Taneli Saari: Puhutaan siitä Nuolesta ihan kohta lisää. Haluatteko vähän valottaa sitä teiän polkuu tähän pisteeseen ehkä, että tääl on vieraiden kanssa aiemmin ehkä puhuttu milloin on vaikka joku ympäristöherääminen tai näistä asioista kiinnostuminen tapahtunut. Niin minkälainen teidän oma tarina on ollut, missä vaihees nää asiat on alkanut koskettaa ja tuntuu tärkeiltä?

Alisa Horsmanheimo: Joo. No mie oon ite kasvanut siis maaseudulla Itä-Suomessa ja kyl niin kun koet, et on ihan lapsesta asti kasvanut aika semmoseen tiiviiseen luontoyhteyteen. Mut sit muistan niinku lukioaikoihin ehkä silleen semmosen niinku yhteiskunnallisen heräämisen, että mie luin biologiaa ja psykologiaa ja sitte tota siinä kohtaa rupesin silleen seuraa enemmän. Just seurasin Hesarin kotiin ja (naurahdus) aloin seuraa uutisia ja mie muistan silloin, kun esimerkiksi julkaistiin jotakin IPC-raportteja, jotka alko ollaa silleen tosi hälyttäviä. Mie muistan, kun mie puhuin niistä jossakin lukion psykantunnilla, et apua tää raportti on julkastu ja mitä ihmettä. Ja sit kaikki on vaan, öö, siis miestä sie puhut. Ja sit mie muistan silloin, että silloin alkoi tulla semmonen, et okei mie oon nyt tosi syvällä jossakin mistä miun ympärillä ihmiset ei niinku tiiä välttämättä. Ja sitte ehkä se oli semmonen, sitä semmosta jotakin niin kuin heräämisen aikaa, et hetkinen ihmiset on aika silleen epätietoisia asioista, jotka mulle alkoi tuntuu silleen itsestään selvän tärkeiltä. Että jotenkin nää on niitä juttuja, joil on oikeesti väliä meidän tulevaisuuden kannalta. Ja muistan just lukiossa esimerkiksi ensimmäisiä kertoja pitäneeni jotakin jossakin tapahtumassa, jotakin puheita, että ilmastonmuutos nuorten näkökulmasta ja puhuin siellä planetaarisista rajoista ja ylikulutuksesta (naurahdus), ja jostakin. Et ne on semmosia niin kuin ensimmäisiä muistoja ehkä semmoisesta niinku voimakkaammasta heräämistä. Mut kyl oon ite, tai silleen kyl luulen, että ihan niinku lapsesta asti mulle on ollut kyl tosi tärkeitä ympäristöarvot ja meiät on kyl kotona kasvatettu aika silleen ekologiseen semmoseen toimintakulttuuriin ja ajattelumaailmaan.

Taneli Saari: Kiitos. Entä Ellen, kuulostaaks tää tutulta tai onko sulla erilainen polku?

Ellen Haaslahti: No joo, kuulostaa aika tutulta. Mä olin, mä olin koulussa niinku tai oon ollu varmaan ihan viimeiseen asti aika kova niinku suorittamaan koulua, ja kaikkii eri aineita. Et sitte oikeestaan vasta siel lukiossa niinku, ku oli se biologian ekologiakurssi, niin sain niinku vast tietoo paremmin niinku ilmastonmuutoksesta. Sitte mä muistan, et mä katoin semmosen Before for Flood dokumentin missä on tää De Caprio mukana. Ja sen mä muistan niin kun hyvin, että siit kyl vyöry niinku sellanen tuska, ja sit ehkä niin kuin sellanen, et miks mä en niinku tienny ja miks kukaan ei niinku oo ihan kauhuissaan jotenkin tästä. Et must tuntu, et sit mä aloin niinku enemmän hakeutuu tavallaan kanavien ääreen niinku muualle, kun kouluun. Tai et koulusta ei oikeestaan ehkä saanut sit kuitenkaan niin paljon sitä tietoa, varsinkaan ennen lukioo. Et sitte ehkä alko seuraa somessa niinku ympäristöjärjestöjä ja sit viel eläinoikeusjärjestöjä ja sit niinku tavallaan sitä kautta päädyin vähän tämmöseen samanlaiseen tilanteeseen, ku mis Aliisa oli. Must tuntuu silti, et ehkä, ei ku niin, se oli lukion alussa mä muistan kans semmosen, et jossain äikässä piti esitellä jonkun järjestön toimintaa tai jonkun hyväntekeväisyysasian toimintaa. Ja sit mä esittelin niinku WWF:n toimintaa siellä, ja sit kaikki muut esitelmät mua ennen oli jotenkin sellaisii, et ne kaikki jotenki loppu siihen, mutta kyllä meidän Suomessa täytyy siis tietysti ensin Suomen asiat niinku laittaa kuntoon. Ja tää oli semmosta aikaa, kun mä en niinku tiennyt politiikasta yhtään mitään. Must tuntuu, että koulussa oli tosi vähän niinku yhteiskunnallisista asioista yhtään mitään, et jotenkin se oli niinku tosi turhauttavaa. Ja sit mä niinku mietin siin esitelmien aikana, et pitääks munkin niinku sanoo tollee, tai eiks Suomes oo niinku asiat ihan hyvin, tai jotenkin, et eiks nää globaalit ympäristöongelmat oo jotenkin yhteydes tähän. Tai jotenkin, ja sit mul tuli semmonen paine, et uskallaks mä niinku sanoo, että no mun mielest meiän kyl pitäis kiinnittää huomioo niinku isompiinkin asioihin täälläkin. Ja et eiks me niinku voitais, koska meillähän on täällä paljon resursseja ja osaamista ja tämmöistä. Mut kyl se tuli niinku tavallaan vähän myöhässä ja ehkä sen takia se olikin niin semmonen, et oli niin turhautunut siitä, et alko niinku ymmärtää niit asioita vast sillee lukiossa ja sen jälkeen. Et siihen asti must tuntuu, että mulla oli niinku aika jopa kovia arvoja, niin jotenkin opittuna semmosta niinku, että pitää tavallaan, et kaikki lähtee jotenkin Suomessa samalt viivalta, et kaikilla on niinku samat mahdollisuudet vaikka. Ja jotenkin pitää niinku ansaita ite kaikki, ja jotenki, en mä tiiä, jotenkin erilaisia, ku mitä mul on niinku nykyään. Ja sit vaikka mun paras ystävä alkoi kasvissyöjäks ennen mua ja mä olin ihan sillee, että öö, mitä. Et vitsi ihan outoo, ja tällee. Ei siit menny sit enää kauan, ku mä niinku ryhdyin siihen. Mut jotenkin oli aika pihalla niinku ennen sit sitä, kun ne tietolähteet alko avutuu enemmän.

Taneli Saari: Tän jakson äänityshetkellä eletähän maaliskuuta 2025 ja etenkin ehkä maailmanpolitiikassa kuohuu todella isosti parhaillaan ja meille vyöryy informaatiota ja kaikenlaista spekulaatiota ja asiat näyttää aika epävarmoilta. Ja tulevaisuus nyt on luonteeltaankin aina niin kun avoin, mut ehkä aika monen mielestä se on vielä hämyisämpi, mitä joskus aiemmin. Minkälaisia tuntemuksia, ajatuksia tai tunteita teil tällä hetkellä liittyy kaikest siitä, mitä meiän maailmas tapahtuu?

Ellen Haaslahti: No jos mä alotan, niin mä huomaan, et mulla on ehkä alkanu nousee sellanen, niinku uudestaan semmonen maailmantuska, mitä koki sillon, just varsinkin sillo lukion lopussa ja yliopisto opintojen alussa. Ja silloin se oli jotenkin todella sellasta niinku lohdutonta ja mä en ollu viel löytänyt niit toiminnan kanavia, ja tällee. Niin sit jotenkin ehkä nyt, kun tuntuu, et maailmantilanne on tollanen, mitä sä kuvasit ja sit samaan aikaan jotenkin ehkä semmonen apaattinen ja lamaantunut tunnelma sillee kansalaisyhteiskunnan tasolla. Jossain määrin, varsinkin niinku vaikka Yhdysvalloissa, mut myös niinku Suomes ja Euroopassa. Niinku erityisesti ehkä sillee, ku mennään vaikka ilmastokentällä vasemmalle, niin tuntuu, et ollaan niinku vähän semmosessa, et mitä ihmettä tapahtuu, ku toisenlaiset äänet on tosi vahvoja ja nousee. Niin ehkä myös niinku pelottaa tavallaan se, et jos me ei niinku nyt nopeesti jotenkin järjestäydytä ja saada semmost kirkasta johtajuutta ja jotenkin tähän, niin sitte niinku mihin me oikein ajaudutaan. Et vähän sellanen niinku pelästynyt tunnelma kyl itelläki, mut sit samaan aikaan haluis niinku tosi paljon kääntää sen nyt siihen, et tavallaan nyt tarvis niinku puuttuu tähän tilanteeseen vahvasti.

Alisa Horsmanheimo: Joo, no mul ei oo tähän ehkä mitään selkeetä ajatusta, koska mie huomaan, että mulle on niinku aiemmin mennyt tosi paljon enemmän jotenkin ihon alle tai silleen tunteisiin nää asiat. Et jotenkin minua jopa hämmentää tällä hetkellä se, et miten, siis kyllähän me tällä hetkellä niin kun, no kaiken maailman tilanteen suhteen ja siis myöskin ja etenkin ilmastoasioitten suhteen ollaan silleen varmaan niinku pahempien riskien ääressä, ku ikinä (naurahdus). Mut sit kuitenkin jotenki ite tuntuu, että en oo kyl varmaan koskaan ollu näin resilientti, siis silleen et jotenkin mul on itelläni aika lähihistoriassa ollu aika silleen vaikeita kokemuksia sen kaa, että on jotenkin murtunut näitten tämmöisten ilmasto- ja ympäristöhuolien alle. Ja et se on niinku tosi kokonaisvaltaisesti vaikuttanut silleen niinku hyvinvointiin ja toimintakykyyn ja ihan siis kaikkeen. Mut sit nyt jotenkin tuntuu, et ehkä joku semmonen kokonaiskuormitus on sen verran pienempi tällä hetkellä ja huomaan kyl, et se vaikuttaa ihan hirveesti. Siis se, että kun esimerkiksi just niinku ympäristötoiminnan saralla ja sit omissa opinnoissa ja muussa, niinku silleen, no kaikissa duunissa mitä tällä hetkellä tekee, niin se kokonaiskuormitus ei tunnu tällä hetkellä liialta. Ja on esimerkiksi aikaa palautua ja levätä, niin sit huomaan, et on kyl niinku silleen tosi paljon vastustuskykyisempi tälle kaikelle kamalalle. Et vaikka jotenkin mie huomaan tällä hetkellä lähipiirissä on todella paljon semmost niinku uutisväsymystä, et ihmiset ei vaan siis kerta kaikkiaan pysty tai jaksa seurata tätä kauheeta myllytystä mitä esimerkiksi silleen sielt jenkkien suunnasta nyt koko ajan joka päivä tulee dramaattisia käänteitä (naurahdus).

Mut sit jotenkin miul on nyt tällä hetkellä itellä joku semmonen, mie oon semmosella jotenkin positiivisella (naurahdus) tavalla semmosessa, en mie tiä voiko puhua koukusta, mut siis sillee, et mie seuraan uutisia niinku koko ajan. Mut sit se ei yhtäkkiä tunnukaan liialta, ja se on tosi hienoo huomata, et okei, mie voin olla näin eri tilanteessa kuin mie olin vaikka kaks vuotta sitten. Et jos mie olisin silloin joutunut ottaa vastaan tän kaiken informaation, mikä on niinku oikeesti silleen faktojen tasolla todella musertavaa, jos miettii nuoren ihmisen silleen elämää ja tulevaisuutta, ja muuta. Mut sit nyt jotenkin se tuntuukin mahdolliselta jotenkin sillee, ehkä sitä pystyy myös jotenkin vähän pitää, ehkä se on joku semmonen välimatka minkä pystyy ottamaan. Et vaikka tiedostaa, et se liittyy todellakin omaan elämään ja omaan tulevaisuuteen, niin sit kuitenkin jotenkin pystyy pitämään ittensä turvassa siltä jollain semmoisella henkisellä (naurahdus) etäisyydellä.

Ella: On jotenkin enemmän niit selviytysmekanismei.

Alisa Horsmanheimo: Niin, jep.

[Musiikkia. 0:13:32.0 – 0:13:37.5].

Taneli Saari: Kiitos, että avasitte tuossa taustojanne ja tuntemuksianne. Tunteet ja meidän tuntemukset tosiaan voi toimia niin kun joko moottorina tai jarruna sille toiminnalle. Yks toimintamuoto, missä te molemmat olette mukana on tällainen NUOLI. Kertokaa ihmisille, joka ei ole tästä ikinä ennen kuullut. Mikä on NUOLI ja mitä te teette?

Alisa Horsmanheimo: No kuten Ellen tuossa jakson alussa jo sanokin, niin NUOLI on siis tämmönen kokonimeltään Nuorten luonto- ja ilmastoryhmä. Kutsutaan myös Nuorten ilmasto- ja luontoryhmäks, nää viel vähän tällee vaihtelee paikkoja nää luonto ja ilmasto tässä. Mutta me ollaan siis nuorten asiantuntijaryhmä Valtionneuvoston kanslian ja Kestävän kehityksen toimikunnan alla. Toimitaan kyl itsenäisenä ryhmänä, mut silleen nimellisesti ollaan osa Valtionhallintoa. Meit on tällä hetkellä 19, mikä on sillee vähän enemmän, kun mihin tää ryhmä lopulta tässä vakioituu pikkuhiljaa. Mut kuitenkin sillee meillä on tosi monipuolinen jengi. Meitä on iän ja asuinpaikan ja asiantuntemuksen puolest sillee tosi laaja edustus, et meitä on lukiolaisesta väitöskirjatutkijaan ja helsinkiläisistä kempeleläiseen ja sit on niin kun yhteiskuntatieteitä ja maataloutta ja tämmöst kaikkee tosi erilaista asiantuntijuutta. Ja joo, no mitä me sit tehdään, haluat sie Ellen jatkaa siitä.

Ellen Haaslahti: Joo, vaikka. NUOLIhan on siis aika uus ryhmä, et ei ollu kauheen pitkään edes olemassa, niin se mitä me tehdään on tosi paljon hahmottunut tämän meidän ensimmäisen kauden aikana. Et meillä on ollut aika vapaat kädet miettiä sitä, et miltä tää toiminta voi näyttää. Mä sanoisin, että NUOLI on niinku nuorten väylä päättäjien suuntaan ympäristöasioissa eli meidän tulevaisuuden perusteissa. Erityisesti isoin tehtävä mikä meil on, niin on semmoinen nuorten ympäristöhuippukokouksen järjestäminen joka toinen vuosi eli tämmöinen ympäristöhuippari. Niitä on jo järjestetty pidempään, mut nyt se on niinku nimenomaan tän ryhmän tehtävänä järjestää se ja siellä sitten erityisesti kerätään niinku nuorten ajatuksii siitä, et mihin suuntaan Suomes ympäristöpolitiikkaa pitäisi viedä. Ja NUOLIn tehtävä sit ryhmänä on niinku viedä sitä viestiä eteenpäin päättäjille. Eli me tehdään sit vaik lausuntoja, tavataan päättäjiä, nyt on tavattu niinku eduskuntaryhmiä. Voidaan tavata valiokuntia, meil on tulossa tulevaisuusvaliokunnalle, päästään lausumaan näistä viime huipparin, viime syksyn huipparin viesteistä, mitä nuoret on meille välittänyt. Mut meil on aika laaja se kenttä, et toimitaaks me niinku nuorten suuntaan ja kerätään sieltä ajatuksia, vai päättäjien suuntaan ja siin on niinku paljon tehtävää. Ja ollaan tultu jo pitkälle siitä, että mitkä on niit teemoja ja asioita, mitä me erityisesti haluttais edistää.

Taneli Saari: Onko jotain kokemuksia, et ootteko vieneet jotain nuorten viestiä jo esimerkiksi päättäjille, ja miten on otettu vastaan?

Ellen Haaslahti: No joo, oliks sä Aliisa siellä Kestävän kehityksen toimikunnan kokouksessa, missä pääministeri Orpollekin annoitte sen huipparin julkilausuman?

Alisa Horsmanheimo: Joo, se on ehkä semmonen merkittävin meiän tämmösistä, tän suuntasista etapeista, et me saatiin se Ellenin mainitsema julkilausuma, joka viime syksyn huipparissa koottiin. Niin se saatiin ihan itse pääministerille ojentaa, ja meil oli siellä puheenvuoro, jossa vähän referoitiin sitä julkilausuman sisältöö. Se oli hieno puheenvuoro, joka sai tosi paljon kiitosta. Oikeestaan siis todella moni Kestävän kehityksen toimikunnan jäsenistä ihan niinku erikseen kiitteli sitä. Ja sitten tota, sit viel tosiaankin sen virallisen varsinaisen kokouksen päätteeksi me sit henkilökohtaisesti ojennettiin se asiakirja Orpolle. Ja tota, siinä vähän jutusteltiin. Hän kyl lupas sen käydä läpi ja mmm, me saatiin myöskin jälkikäteen kuulla, että he aikoo ihan siis kohta kohdalta sen perkaa sillee, että käydään läpi, et mitä meiän vaatimuksia sieltä mahdollisesti on työnalla ja mitä on jo toteutettu ja mikä ois mahdollista toteuttaa ja millä keinoin. Et se oli ehkä semmoinen niinku konkreettisin ja suurin saavutus tuon julkilausuman saralla. Ei olla vielä kuultu silleen.

Ellen Haaslahti: Siitä, et miten prosessi sitten on edennyt, mutta luotetaan vielä tässä vaiheessa pääministerin sanaan, että hän lupasi, että tämä arvioidaan ja näitä toimia arvioidaan, että voidaanko niitä edistää. Sen lisäksi sitte ollaan me tavattu muun muassa viime ympäristöministeriä ja sitten maa- ja metsätalousministeri Sari Essayahia ja myös tätä nykyistä tiede- ja kulttuuriministeriä Marja-Leena Talvitietä. Tavallaan on semmoinen hieno positio päästä juttelee päättäjille ihan suoraan asioista, mitä halutaan nostaa ja mitkä on tärkeitä nimenomaan nuoren sukupolven näkökulmast.

Taneli Saari: Onks teil sitten jonkunlaisii suunnitelmia sinne nuorten suuntaan tapahtuvaan yhteydenpitoon?

Ellen Haaslahti: No se on ehkä eniten ollut se huippari tavallaan, mis pyritään niinku sit osallistamaan. Ja nythän seuraava huippari on vast vuonna -26, niin nyt meil on paljon aikaa oikeesti panostaa siihen osallistamiseen ja yrittää niinku saada valtakunnallisesti vielä isompi, merkittävämpi joukko nuoria mukaan siihen prosessiin, missä taas sitten arvioidaan uudelleen niitä, et mitkä on ne nuorten toiveet ympäristöpolitiikalle Suomessa.

Alisa Horsmanheimo: Joo, ja sitten esimerkiksi välillisesti ympäristökasvattajien kautta meillä noitten niinku tapaamisien lisäks, niin ollaan esimerkiks pidetty puheenvuoroja. Ja ite esimerkiks puhuin semmosessa biodiversiteettikasvatuksen seminaarissa meiän NUOLIn toimikauden alussa, jossa oli siis satoja ympäristökasvattajia, jotka kasvattaa satoja ja satoja nuoria. Niin sitten niinku tätäkin kautta pystytään viemään tavallaan sitä meiän ääntä nuorten suuntaan niitten aikuisten kautta, jotka taas vaikuttaa silleen isoihin massoihin lapsia. Mut joo, me ollaan haaveiltu kaiken maailman kouluvierailukiertueista ja muista, mut nyt toistaseks ei oo viel toteutettu, koska se vaatis aikamoiset resurssit. Joo, huippari on se ensisijainen väylä kohdata nuoria.

Ellen Haaslahti: Ja myös osallistaa ehkä niinku muita järjestöjä ja tehdä muiden nuorten toimijoiden kaa.

Taneli Saari: Joo, haluutteko viel kertoa Nuolesta jotain?

Ellen Haaslahti: No, se on ehkä hyvä mainita, että NUOLIin on aukeamassa uus haku tossa kevään ja kesän taitteessa, et kantsii tutustua meiän toimintaan ja kantsii miettiä, et oisko siellä kuuntelijoilla kiinnostusta hakee tähän ryhmään. Et tää on mun mielest ihan alusta asti ollu niinku ihan valtavan ainutlaatunen positio vaikuttaa ja toimia niinku nuorten äänenä päättäjien suuntaan, niin siin on paljon niinku kehitysmahdollisuuksii myös, siin ryhmässä.

Taneli Saari: Joo se jäikin tossa alussa puhumatta, että miten te päädyitte siihen. Mutta avoin haku siis.

Ellen Haaslahti: Kyllä.

Taneli Saari: Jos asia kiinnostaa, niin.

Alisa Horsmanheimo: Hakemusta vaan tulemaan.

Ellen Haaslahti: Joo, me varmasti siitä levitetään tietoo sitten, että kun se haku aukeaa, niin kannattaa ehdottomasti hakea.

[Musiikkia. 0:22:18.6 – 0:22:23.2].

Taneli Saari: Ellen sä olet mukana Operaatio Arktiksessa.

Ellen Haaslahti: Joo.

Taneli Saari: Kerrotko mistä on kyse? Mitä päämääriä teillä on ja minkälaista toimintaa?

Ellen Haaslahti: Mielelläni. No mun tässä niinku ympäristötoiminnan polussa oli myös todella käänteentekevä hetki se, kun vuonna 2021 osallistuin Elokapinan toimintaan ja hyppäsin suoraan sinne niinku suunnittelemaan aktioita. Sinä vuonna oli isot Kesäkapina ja iso Syyskapina. Ja oikeestaan siellä meille muodostui sit semmonen ryhmä, joiden kanssa alettiin Syyskapinan jälkeen miettiä, että no mitä niinku seuraavaksi, mitä Suomen ympäristö-ilmastokenttä kaipais. Meil oli semmoinen pitkä prosessi, kun me jotenkin syvennyttiin siihen, et mikä ilmaston tilanne niinku oikeesti ees on tällä hetkellä. Ja silloin me opittiin ilmaston keikahduspisteistä, jotka on tällasia niinku suuria systeemejä, niinku vaikka (-) [0:23:25.4] niin kutsutun Grönlannin mannerjäätikkö, joka on tietysti sulaa kovaa vauhtia tällä hetkellä. Ja sitte tutkijat on huomanneet, että tällaisis systeemeissä voi olla keikahduspiste eli jokin hetki milloin se lämpötila kohoo niin korkeelle, et sit oikeestaan sen jälkeen ei oo mitään väliä, vaik se lämpötila palais alemmas, koska sit se niinku se systeemi, se mannerjäätikkö on alkanut ite ruokkia sitä romahtamista. Ja loppupeleissä se sitten lopulta pitkällä aika välillä romahtaa, et tavallaan se on sit lukittu sisään se vaikutus. Ja me huomattiin, et näit keikahduspisteitä ei oikeestaan huomioida kauheen hyvin missään niinku Suomessa tai myöskään kansainvälisesti. Ja sit me alettiin niinku paneutua siihen, että näist pitäis lisätä tietosuutta ja pitäis myös tutkii sitä, et pystytääks me vielä, niinku millanen strategia, millanen ilmastostrategia me tarvitaan, jotta me voitais välttyä siltä, että tällaiset systeemit ylittäis sen keikahduspiteen, jolloin me ei enää voida hirveesti vaikuttaa siihen tulevaisuuteen.

Eli Operaatio Arktis pyrkii toimimaan tällaisena tieteen ja ilmastopolitiikan tavallaan siltana siinä erityisesti näiden keikahduspisteiden, niihin liittyvien riskien hallinnassa. Ja me haluttais niinku lisätä sellaista tutkimusta, mikä, missä pyritään parantaa sitä meidän ennakointia, että tiedettäis paremmin, et millasii aikaskaaloja oikeasti tällaisiin isoihin ilmastoriskeihin liittyy. Ja sit toisaalta, et tukittaisiin niitä keinoja, millä oikeesti voitais vielä ehkäistä tommosia isoja riskejä ja sit myös sitä, että miten voitais varautua siihen esimerkiks, että tämmöiset mannerjäätiköt myös vaikka Länsi-Antarktiksen mannerjäätikkö on tosi kriittises tilassa nyt, kun eletään aikaa jolloin tää maapallon keskilämpötilan nousu on jo siellä 1.5 asteessa korkeampi verrattuna esiteolliseen aikaan. Ja se vois aiheuttaa sen, niiden mannerjäätiköiden sulaminen voisi aiheuttaa monen metrin merenpinnan nousun, niin miten me voidaan varautua semmoseen tulevaisuuteen. Niin me yritetään edistää tätä työtä Suomessa eli toimitaan tosi paljon niinku tieteen ja politiikan välillä.

Taneli Saari: Haluutko tosta antaa jonkun esimerkin vielä? Minkälaista yhteistyötä ootte esimerkiks tehnyt Suomessa tai ulkomailla?

Ellen Haaslahti: No meiän toiminta on aika erilaist siihen nähden, et me lähettiin sieltä kaduilta ja nyt me ollaan niinku pyritty enemmän pääsee niinku suoraan yhteyteen päättäjien kanssa ja tutkijoiden kanssa ja muiden asiantuntijoiden kanssa. Me ollaan tehty paljon kansainvälistä vaikuttamistyötä ja sit myös kansallisella tasolla. Eli oikeestaan ihan lähettiin aluks siitä, et niinku tavattiin tutkijoita ja puhuttiin heiän kaa, se on tosi hedelmällinen tapa myös niinku saada sitä tietoo paremmin, kun tutkijat on semmoses tapaamisessa, niin ne pystyy kertoo paljon paremmin asioista, kun ehkä vaik julkisesti. Ja sit sitä kautta me ollaan nyt, meil on nyt semmonen hanke, mis nimenomaan yritetään Suomessa kehittää tätä keikahduspiste riskienhallintaa. Me ollaan haettu sille niinku säätiörahotusta ja nyt me tehdään, meil on niinku tapahtumia näiden, nimenomaan näiden tutkijoiden ja asiantuntijoiden ja päättäjien kanssa, mis me pyritään niinku pureutuu siihen, että miltä tällainen riskienhallinta voisi näyttää. Et me yritetään tavallaan lähestyy tätä asiaa tosi silleen suoraan ikään kuin, et yritetään siellä tasoilla, missä se muutos voisi tapahtua, niin tavallaan lisätä sitä omistajuutta ja sitä painetta, tavallaan lähtee miettii sitä, et miten tätä nykyistä ilmastostrategiaa, ilmastopolitiikkaa pitäis muuttaa, jotta me oltais huomioitu näitä riskejä, mitä on tosi vakavia kaikilla yhteiskunnan tasoilla kuitenkin.

Taneli Saari: Jos teidän toiminta jollain tasolla kiinnostaa, niin kuka siihen voi tulla mukaan? Pitääkö osata jotain tiettyjä asioita?

Ellen Haaslahti: No meillä on toki (naurahdus), toki varmaan monia erilaisia tarpeita, mitä me erityisesti tarvitaan, vaikka viestinnän osaaminen niin kuin tässä maailman ajassa hyvin arvostettua. Ehkä voi olla yhteydessä, jos on erityisesti jotain tiettyä, mitä uskoo, että vois meille antaa, niin me mielellämme kyl käydään keskusteluja ja kuullaan ajatuksia. Mut ainakin kannattaa ottaa meidän niinku viestintäkanavat eli Instagram ja uutiskirje vaikka haltuun, niin siellä myös ilmoitetaan, jos meillä on hakuja auki, et tarvitaan jotain osaamista ja uudenlaista. Myös ei tarvitse odottaa ihan semmoista, et voi vaan perustaa oman progiksen jonkun asian ympärille, missä näkee, että tarvittais tekijöitä.

Taneli Saari: Mun kokemus, me jaetaan se varmaan täs pöydän ääressä, että Suomessa voi kuitenkin aika helposti perustaa, voi perustaa yhdistyksen, jos haluaa sellaiset rakenteet. Tai voi perustaa jonkun tällaisen ikään kuin vähemmän virallistetun liikkeen, porukan, ryhmän, joka alkaa jotenkin toimia asioiden eteen. Ja onneksi tämä on aika pieni maa. Mun kokemuksen mukaan täällä on helppo saada kuitenkin yhteys, ainakin tässä hetkessä vielä, vaikka päättäjiin tai mediaan.

Ellen Haaslahti: Ehdottomasti. Se on ollut täs ehkä semmonen niinku tärkeä havainto, mikä pätee niinku sekä NUOLIssa et Operaatio Arktiksessa, että päättäjät on kyl kiinnostuneita keskustelemaan nuorten kanssa. Sit on vaan tosi paljon niinku yleensä omilla hartioilla se, että sulla pitää olla se hyvä idea ja se ratkaisu, mitä sä lähdet viemään. Mutta niinku tapaamaan ja vaikuttamaan kyl pääsee yllättävän helposti näin pienessä maassa, missä kyllä aikuisil ihmisillä on kiinnostusta kuunnella.

Taneli Saari: Haluaisitko vielä kertoa jonkun käytännönesimerkin teidän tapahtumista tai toiminnasta?

Ellen Haaslahti: Joo. Mä voin mainita vaikka kaksi esimerkkiä nyt. Kansallisella tasolla me ollaan, meil oli iso tapahtuma vuonna 2023, jonka nimi oli Arctic momentum. Meillä oli niinku Puistokadun tiloissa ja sitten tossa Lasipalatsin Bio Rexissä tapahtumia silloin kolmen päivän aikana. Me tuotiin Suomeen keskeisiä ilmastotutkijoita ja erityisesti tällaisten erilaisten ilmastonmuutoksen torjumisen keinoja tutkivia tahoja eri puolilta tänne Helsinkiin. Ja sitten siellä Lasipalatsissa meillä oli iso tapahtuma, missä käytiin näistä keskusteluja ja siellä oli noin 400 ihmistä seuraamassa sekä nuoria että myös ihan silleen tosi konkariasiantuntijoita. Meillä oli mukana esimerkiks Petteri Vuorimäki, joka on Suomen arktisten asioiden suurlähettiläs ja sitä kautta luotiin tällaisia hyviä suhteita moniin tällaisiin keskeisiin ihmisiin, jotka työskentelee arktisten asioiden tai ilmastonmuutoksen äärellä Suomessa. Se oli semmoinen iso tapahtuma meillä. Sit toisaalta me ollaan oltu nyt vaikka kolme kertaa mukana tuolla YK:n ilmastonmuutoskonferensseissa. Tutustuttu siihen maailmaan, jolloin meil on niinku parempi mahdollisuus myös vaikuttaa niihin prosesseihin ja sitä kautta meil esimerkiks nyt viime kokouksesta on avannut mahdollisuus vaikuttaa. Siellä ollaan seuraavassa kokouksessa päättämässä tämmösistä sopeutumisen indikaattoreista, ja asiantuntijat tällä hetkellä kartottaa tämmösiä indikaattoreita. Ja me ollaan yhteydessä oltu joihinkin asiantuntijoihin suhteessa siihen, että voitais sisällyttää niihin indikaattoreihin myös keikahduspisteisiin liittyviä indikaattoreita, mikä olisi taas tavallaan tosi hieno paikka saada niitä keikahduspisteitä mukaan sinne YK:n pöydille.

[Musiikkia. 0:31:23.8 – 0:31:27.8].

Taneli Saari: Aliisa, liityt jollain lailla nuorisotutkimukseen, Nuorisotutkimusseuraan, joka Suomessa toimii. Kerrotko vähän, minkälaista yhteistyötä tai linkkiä olet sinne suuntaan muodostanut?

Alisa Horsmanheimo: Joo, mie oon ollut tosiaankin keväästä 2024 Nuorisotutkimusseuran Sofia Laineen, tutkimusprofessori Sofia Laineen ja tilastotutkija Konsta Happosen kanssa yhteistyössä. Meitä on ollut alkujaan mukana useampia NUOLIn jäseniä tässä yhteistyössä myöskin sit loppujen lopuks. Meistä karsiutui sit kolme, jotka ollaan nyt jatkettu tätä yhteistyötä tähän päivään saakka ja toivottavasti vielä pitkään tulevaisuudessakin. Me tosiaankin aloitettiin tää yhteistyö keväällä -24 niin, et me tavattiin tutkimusprofessori Sofia Lainetta. Sofia tuli meiän NUOLI-ryhmän kokoukseen. Sit siellä ruvettiin ideoimaan, et minkälaista yhteistyötä voitais tehdä Nuorisotutkimuksen kanssa. Et jos Ellen täs aiemmin kerto esimerkkejä niinku ilmastotieteen ja ilmastotutkijoitten kans tehtävästä yhteistyöstä, niin tässä nyt sit mennään niinku ihan toisenlaiseen kenttään, nuorisotutkimukseen mikä on siis tieteenala, joka tutkii nuorten elämää ja nuorten elämään liittyviä ilmiöitä. Ja tutkimusprofessori Sofia Laine on lanseerannut tämmösen uuden tutkimuskehityksen, jonka nimi on planetaarinen nuorisotutkimus, jossa nimenomaan tutkitaan nuoruutta suhteessa, no planeetan kantokykyyn, ilmastonmuutokseen, muihin ympäristökriiseihin. Ja me ruvettiin pohtii yhdessä, et minkälaist yhteistyötä me voitais tehdä, ja sit me päädyttiin aika pian sit kyselytutkimus, tai ajatukseen kyselytutkimuksesta. Ja sit me ihan siis meidän nuorten tiedon tarpeisiin lähettiin kehittää silleen suuntaa sille kyselytutkimukselle niin, että meillä oli niinku tämmönen jaettu halu kartottaa silleen nuorten kokemuksia ja nimenomaan aktiivisten järjestönuorten kokemuksia siitä, et miltä tuntuu vaikuttaa ilmasto- ja ympäristöasioissa. Minkälaisia tunnekokemuksia siihen liittyy? Minkälaisia esimerkiksi resurssikysymyksiä siihen liittyy? Riittääkö nuorilla resurssit, jaksaako nuoret? Me oltiin havaittu niinku valtava ristiriita siinä, että minkälaisia oli esimerkiksi meidän NUOLI-ryhmän tavoitteet ja meille asetetut tehtävät, ja sitten lopulta ne resurssit, mitä miellä oli ku tämmönen järjestötoiminta, sille on luonteenomaista, et se on vapaaehtoistyötä. Jolloin taloudellisia resursseja ei varsinaisesti oo, tai jos niitä halutaan, niin täytyy nähdä kauheesti työtä, että rahotusta saadaan. Ja tuota, ylipäätään kun usein nuoret, jotka on yhteiskunnallisesti aktiivisia, niin on aktiivisia myös silleen sadan muunkin (naurahdus) väylän kautta. Ja sit jotenkin haluttiin kauheesti vaikuttaa, mut sit tuntuu, et ne resurssit on niin kortilla, niin sit lähettiin kartottaa tätä silleen laajemminkin. Ja siitä sitten lähti liikkeelle semmoinen prosessi, mikä on nyt silleen edennyt monia vaiheita ja tulee vielä jatkumaan. Me ollaan tällä hetkellä saatu toteutettuu tosiaankin se kyselyprosessi. Se tapahtu 2024 aikana, minkä jälkeen ruvettiin analysoimaan tuloksia. Me ollaan saatu olla mukana muun muassa yhdessä vertaisarvoidussa tutkimusartikkelissa, jossa yhtenä aineistona käytettiin näitä meidän kyselytutkimusvastauksia. Ja lisää artikkeleita on suunnitteilla, ja näitä tutkimustuloksia tullaan mahdollisesti hyödyntää erilaisissa hankkeissa, joissa käsitellään nuorten ilmastomielenterveyttä ja tämmöistä osallisuutta ympäristöasioissa, ja tämmöst niinku nuorten ympäristövaikuttamistyötä. Joo, ja tää on ollut ihan kauheen hedelmällinen yhteistyö. Se myöskin johti siihen, et mie olin ite korkeakouluharjoittelussa Nuorisotutkimusseuralla nyt menneenä syksynä. Se oli ihana kokemus. Sit me ollaan muun muassa tuolla aiemmin mainitussa Nuorten ympäristöhuipparissa pidetty työpajoja, joissa on ikään kuin palautettu näitä kyselytutkimuksen tuloksia nuorten pariin ja pohdittu, et mitä nää vastaukset niinku merkitsee meille silleen nuorina ympäristötoimijoina. Ja kaikkee hienoo se on poikinut. Ollaan siis näitä tuloksia muun muassa siis kansainvälisissä konferensseissakin päästy esittelee ja itse asiassa yks meistä NUOLI-nuorista niin keräs jopa tämmösen vertaisaineiston tuolla YK:n luontokokouksessa Calissa. Sieltä saatiin vähän tämmöistä, no silleen kansainvälinen otanta tavallaan, et sit samoihin kysymyksiin vastas nuoria ympäri maailmaa.

Taneli Saari: Joo. Mulla oli ilo seurata teidän työpajaa siellä ilmastohuipparissa ja jotenkin ajattelin, mä sillon tuli se IPCC 1.5 asteen lämpenemisraportti. Ajattelin niihin aikoihin 2018, että oispa jotenkin hienoa, että näistä tämmöisistä niin sanotuista ympäristötunteista juteltaisiin jotenkin luontevasti. Ja se ilmastohuippari, kun kuuntelin sitä keskustelua siellä, niin siinä vaiheessa mulle kolahti kyllä ja ne sanat, joita siellä osallistujat sanoi, niin mä ajattelin, että nyt tää on tapahtunut. Se oli niin kuin todella luontevaa ja siihen ei tuntunut niinku liittyvän minkäänlaista varovaisuutta tai sellaista ihmiset pelkää ehkä jonkunlaista stigmaa tietyissä asioissa, niin se oli jotenkin niinku ihan ihanteellista tavallaan siihen nähden, mitä mä ajattelin, et tällaista tän pitäis olla.

Alisa Horsmanheimo: Joo ja toi oli ehdottomasti myös yks semmonen tavoite tolla, et me tuodaan sitä keskusteluu tavallaan takas näitten nuorten pariin, jotka on niihin kysymyksiin vastannut. Toi tietysti niinku on yhtenä isona tavotteena ylipäätään, että koska tommoset asiat on aika vaiettuja etenkin tuommoisessa toimintakentässä, jossa esimerkiksi nuorten on jotenkin pysyttävä kiinni siinä tahdissa mitä aikuiset määrittää ja jotenkin silleen. Tai vaikka ei tahdissakaan, mut kuitenkin niinku nuorten on tavallaan mukauduttava konteksteihin, joihin ei välttämättä esimerkiksi ole valmiita, joihin heil ei ole ammattitaitoa tai koulutusta. Niin sitte helposti jotenkin on taipumusta ja tarvetta jotenkin myös peittää sitä, että hei ei me välttämättä pärjätäkään tai jaksetakaan, mut meiän täytyy vaan jotenkin silleen koittaa (naurahdus). Niin sitte niinku etenkin tossa mielessä must on kauheen tärkeetä, että pystytään myös keskustelee siitä, mitkä ne niinku riskit ja kääntöpuolet on, ja miten jaettuja ne kokemukset lopulta on ja miten paljon se vertaistuki voi parhaimmillaan silleen toimii voimavarana myöskin.

Taneli Saari: Tää planetaarinen nuorisotutkimus kuulostaa tosi kiinnostavalta, niin haluutko tuoda siihen liittyen vielä jonkun esimerkin esille.

Alisa Horsmanheimo: Joo, no toi kyselytutkimusprosessi, josta kerroin, niin sehän oli myöskin osa tätä, tämmönen konkreettinen esimerkki siitä, et minkälaista tutkimusta planetaarisen nuorisotutkimuksen kehykseen kuuluu. Ja se myöskin toteutti esimerkiksi semmosta tavoitetta, mikä Sofialla tässä hankkeessa tai tutkimuskehyksessä on, et nuoria osallistetaan konkreettisesti. Et me oltiin täs prosessissa kanssatutkijoina, mikä oli tosi silleen suhteellisen poikkeuksellinen juttu, et nuoria niinku osallistetaan tutkimukseen ja tutkimuksen jokaiseen vaiheeseen. Me saatiin olla määrittämässä sitä sisältöä, ja silleen koko prosessin kiinni siinä. Mut sitten myös semmonen käytännönesimerkki, josta haluan kyl tässä mainita, on semmonen planetaarisen puutarhan kenttäasema, jota ollaan nyt rakentamassa nuorten kanssa myöskin Pohjois-Espooseen. Näitten sekä tän kyselytutkimuksen että esimerkiksi nyt tän planetaarisen puutarhan keskeisinä tavoitteina on tukea nuorten semmost kestävää hyvinvointia näitten kamalien ekokriisien edessä. Et keskeisinä tavoitteina on, et nuoret pysyis toimintakykyisinä ja hyvinvoivina, vaikka ollaankin isojen kriisien äärellä ja vaikka uskalletaankin katsoa kohti niitä vaikeita asioita. Niin sitten täs on niinku tekeillä ja rakenteilla semmonen kenttäasema, joka on siis ihan konkreettisesti puutarha, jonne ollaan rakentamassa erilaisia pysähtymisen ja semmosen luontoyhteyden kokemisen ja kaiken tämmösen palauttavan ja eheyttävän olemisen paikkoja. Se toiminta on jo lähtenyt käyntiin ja se tässä nyt silleen varmasti etenkin tulevan vuoden aikana tulee rakentumaan tosi paljonkin eteenpäin. Ja siellä, sinne varmasti pääsee työskentelee nuoret monipuolisesti, mut etenkin Otaniemen lukiolaiset on nyt tässä silleen ja meidän NUOLI-ryhmä niinku tällä hetkellä yhteistyökumppaneina. Että tämmöistä nuorten osallistamista muun muassa kuuluu planetaariseen nuorisotutkimukseen, ja näen kyl ite tän niinku todella arvokkaana, koska toi on semmost niinku käytännön olemista ja tekemistä, mitä tässä maailman tilanteessa tarvitaan, jotta nuoret vois voida hyvin. Ja on myös tosi hienoa, että sitä kytketään niinku tutkimukseen.

[Musiikkia. 0:42:44.3 – 0:42:49.2].

Taneli Saari: Jos siirrytään tämän hetken toiminnasta sitten vähän hieman tulevaisuuden visiointiin. Mitä te aattelette siitä, että miten nuorten toimijuutta vois vahvistaa koulutuksessa ja kasvatuksessa näihin kestävyyskysymyksiin ja oman tulevaisuuden muovaamiseen liittyen esimerkiksi?

Alisa Horsmanheimo: Mulla palaa ajatukset siihen, mitä Ellen puhu alussa siitä, että ehkä meidän sukupolvelle vielä silleen tämmöset teemat tuli aika päin kasvoja jossain kohtaa ja se tuntu sillon siltä, että meidät on jotenkin petetty, koska meille ei oo kerrottu aiemmin miten kauhees tilanteessa me ollaan. Ni ehkä jotenkin, tää on nyt ehkä silleen vähän abstraktisti ilmaistu tai jotenkin ympäripyöreesti, mut mie ite toivoisin, että ilmasto- ja ympäristöteemat ois sisäänrakennettu kaikkeen kasvatukseen. Ja ne ois, niinku ne opetussuunnitelmassakin on, ni mie toivoisin, et ne niinku konkreettisesti näkyis osana kaikkee opetusta. Et ne ois semmonen niinku kantava arvopohja ja ne kulkis mukana kaikkien aineiden opetuksessa, ja silleen alusta asti. Tietysti niinku ikäryhmälle sopivalla tavalla, et ei niinku ala-asteelaisille tartte sanoo, et me ollaan tutkimusten mukaan ilmastokatastrofin partaalla ja teiän tulevaisuus on aikalailla vaakalaudalla. Vaan sit niinku heille se asia täytyy ilmaista eri termein, ja sitten taas niinku esimerkiksi lukiolaisille on syytä puhuu ihan sillee asioista niitten oikeilla nimillä, koska tässä tilanteessa ei palvele ketään, et me piilotellaan faktoja, jotka on tutkimustietoa ja kiistämättömiä tosiasioita.

Ellen Haaslahti: Jep. Tiedon lisääminen ois tosi tärkeetä ja nimenomaan toi Aliisan mainitsemat jotenkin sen arvonpohjan muuttaminen tai reflektointi vähintäänkin ois se vielä, mikä sitten veis sitä tietoa toimintaan. Mä olin tossa syksyllä mukana parissa keskustelussa, mis puhuttiin niinku ilmasto-osaamisesta ja siitä, et palveleeks meiän koulutusjärjestelmä tällä hetkellä talouskasvua vai meiän omaa tulevaisuutta ja planeetan hyvinvointia, tai meiän kaikkien yhteistä hyvinvointia. Niis keskusteluissa aika sillee, oli aika sillee hurjaa, että niinku kasvatuksen ja koulutuksen korkeantason asiantuntijat oli sillee, et he on seurannut nyt koulutuksen kehittymistä pitkän aikaa ja heistä alkaa tuntuu, että se on niinku mahdoton muuttaa sitä kestävämmäksi. Sen pitäis niin kuin romahtaa ja sit pitäis luoda jotain uutta. Ja yksi teema siinä takana on se, että tällä hetkellä me koko ajan korostetaan osaamista ja suorittamista, ja se koulutusjärjestelmä palvelee tätä meidän nyky-yhteiskuntaa, joka perustuu tällaisiin tarpeisiin. Ja sit sielt on tosi paljon unohtunut niinku kaksi muuta. Opin siellä keskustelussa kaksi muuta tällaista koulutuksen tärkeetä asiaa, mitä se palvelee, mitä sen pitäisi palvella. Eli sit on tämmönen niinku jotenkin ihmisen kasvaminen omaksi itsekseen eli sust tulee niinku reflektoiva, kriittisesti ajatteleva yksilö, persoona, ja koulutuksen pitäis tukea sitä. Ja sitten tämmönen niinku sosialisaatio eli yhteisöllisyys ja miten toimitaan muiden ihmisten kanssa. Ja nää kaks saa koko ajan vähemmän huomioo koulussa, ja se on mun mielest iso ongelma sen toimijuuden suhteen. Liittyy myös esimerkiks yhteiskuntataitoihin, et mun mielest sillee konkreettisesti, jos nyt ajateltais, et koulutusjärjestelmää vois ja ehdottomasti sitä pitäisi yrittää muuttaa siihen suuntaan, et me oltais niinku aktiivisempia kansalaisia. Meit koko ajan jotenkin, must tuntuu, et meidän toimijuutta niinku vähätellään, yksilöiden mahdollisuuksia vähätellään kuluttajan tasolle, et me ollaan vaan kuluttajia täs yhteiskunnassa. Vaik aidosti tavallaan niinku kaikki muutokset kuitenkin lähtee sielt yksilötasolta, et me lähetään lisää sitä painetta ja me tullaan niinku yhteen ja tälleen. Ja tommosta niinku uskoa ja pystyvyyttä muuttaa asioita, niin siihen pitäis kannustaa. Esimerkiks mulle tuli vaan mieleen jotenkin tänään semmonen, että ois siistiä jos, meillä ei ainakaan koulussa oikein opeteltu mitään, et miten kansalainen voi vaikuttaa konkreettisesti. Voitais opetella vaikka, et miten tehdään kansalaisaloite. Luokassa voitais olla vaik sillee, et hei, ideoita nyt, et minkälaisia kansalaisaloitteita haluttais tehdä. Voitais niinku väitellä niistä, väittelytaitoja ei meillä oo Suomessa, tosi vähän. Ylipäätään semmost kriittistäajatteluu. Ja sitte vaikka oikeesti tehtäis sit lopulta joku, luokan kans joku yhteinen kansalaisaloite, mikä vois liittyä myös tällaiseen, et minkälaista tulevaisuutta halutaan rakentaa. Jos siel koulussa alkais se yhteiskunnallinen toimijuus ja sen tukeminen, et siinä mielessä pitäis ottaa vaikka yhteiskuntaoppiin tosi uudenlaisia lähestymistapoja, mitkä ois oikeesti kiinnostavia. Koska ite ainakin koin, että en mä niinku ymmärtänyt koulussa olleenkaan, et miten tää yhteiskunta toimii ja ei siellä mun mielestä oikein niinku oppinut semmosia hyödyllisiä taitoja. Ja mun mielest osittain niinku tollasen, sen koulutusjärjestelmän ehkä puutteellisuuden vuoksi niin huomaa nytkin, että on aika vaikee vaik saada jotain ystäviä, jotka on opiskellut mun kanssa ympäristötieteitä, niin sillee liikkeelle sen asian puolesta. Tai näkemään, että teil on toimijuutta myös, te voitte lähteä miettimään ja reflektoimaan, et mikä on teille oikee väylä, kenen kanssa tulee yhteen, tekee aloitteita. Jotenkin tohon pitäis mun mielestä kannustaa kasvatukses ja koulutukses lapsii ja nuorii paljon enemmän.

Alisa Horsmanheimo: Ehdottomasti.

Taneli Saari: Tosi tärkeitä pohdintoja. Täs keskustelussakin on noussut esille nää keikahduspisteet ja ehkä tällainen ekokatastrofin läheisyys ja nää haasteet tai ongelmat, mitä sanaa haluakaan käyttää, niin on ihan ilmiselvästi tosi isoja ja sellasii, joita nyt yksilö ei voi ratkaista vai vaikuttaa moneen, mutta tarvitaan sellaista yhteenliittymistä ja massoja. Mitä te ajattelette tosiaan, kun nää voi tuntua sillee ihan valtavilta vuorilta tai mahdottomilta asioilta jotenkin hoitaa, niin miten saataisiin sitten hyviä tyyppejä, nuoria mukaan toimintaan? Haluaisitteks te kannustaa jotenkin ihmisiä tähän?

Alisa Horsmanheimo: Ehdottomasti haluaisin kannustaa. Ehkä semmonen jotenkin mun mielest kaiken yhteistoiminnan ja ylipäätään ekokriisien taklaamisen ydin on siinä semmoisessa ihmisten välisessä yhteydessä, ja semmoisessa rakastamisessa. Sanotaanko näin (naurahdus). Et se kaikki, ainakin mulle, lähtee ja mie haluaisin tavoitella, et kaikki lähtis siitä ensinnäkin kaiken elämän rakastamisesta. Siis jos puhutaan vaikka luontoyhteydestä, niin parhaimmillaanhan se on sitä, et sie oikeesti silleen, sie rakastat niitä sammallajeja ja sitä kaikkea moninaisuutta mitä on. Esimerkiks Elokapinan sloganhan on rakkautta ja raivoa, et se tavallaan semmoinen lämpö ja välittäminen ja empatia on se, mistä se toiminta lähtee. Ja sitten se pätee myös siihen yhteisöön, jonka kanssa tehdään. Usein niinku ympäristötoiminnassa se ihmisten välinen oleminen on myös todella välittävää ja lämmintä ja semmosta huolta pitävää. Mun mielest se on silleen, se sanotaanko jotenkin käyttövoima, se on asia, minkä pystyy valjastaa siks käyttövoimaks, et ku me ammenetaan semmost rakastamista ja välittämistä ja lämpöö, niin sit me pystytään myöskin toimimaan. Ja silloin ne tavallaan sen toiminnan pohja on jotenkin, silloin ne lähtökohdat on tavallaan oikeet, kun sie toimit siitä välittämisestä käsin etkä esimerkiksi jostakin semmosesta poseeraamisesta tai jostakin, et mun täytyy lunastaa tämä joku sosiaalinen hyväksyntä, niin ostan tämän ekologisen vaihtoehdon, tyyppisesti.

Ellen Haaslahti: No joo, mä oisin kyl ehkä valmis silleen hyväksymään muitakin lähestymistapoja, jos saadaan tavallaan sitä kestävämpää tekemistä lisättyä. Et mä koen, et mul on vahvasti ehkä kans ton kaltainen lähestymistapa, mutta toki tieto ja tunteet ekokriisistä vaikuttaa ihmisiin tosi eri tavoin. Et mulla jotenkin se lähti semmosesta pohjattomasta tuskasta ja raivosta, mitä oli ja sit tavallaan mun ei auttanut mikään, kun ettiä niitä tapoja toimija. Et se puski mua niinku siihen suuntaan se tunne. Ja sit se on, nyt se on ehkä oikeastaan muuttunut myös semmoseks kunnianhimoks siitä, että mitä voitais saavuttaa ja jotenkin mitä mä voin tehdä. Ja myös mun mielest semmosella niinku kunnianhimoisuudella on paikkansa ympäristökentällä. Meil on yhteiskunnassa valtavasti jotenkin ihmisiä, jotka on kunnianhimoisia ja päteviä ja haluaa pyrkiä korkealle täs yhteiskunnassa, paikkoihin mitä arvostetaan tällä hetkellä rahassa, esimerkiksi lääkis, oikis, tämmöisten reittien kautta, niinku taloustiede ja tällainen osaaminen ja yrittäjyys, ja nää jutut. Ja mun mielestä tommosilla aloilla ja semmosille päteville ihmisille mä haluisin sanoa, että kai te nyt haluatte myös tehdä jotain merkityksellistä. Että jotenkin mä nään paljon semmosta, että on niinku päteviä, upeita ihmisiä hienoissa asemissa, mut sit onks ne niinku onnellisii lopulta, jos niillä ei ole myös siinä mukana jotain tavallaan, et sä aidosti koet ylpeyttä siitä, et minkälaista tulevaisuutta sä oot rakentamassa. Mä herkistyn tästä, koska tää on semmonen keskustelu, mitä me käydään mun isän kaa paljon. Jotenkin tuntuu, että meidän sukupolven ihmiset alkaa pohtii uudelleen sitä, et mihin meidän yhteiskunnassa arvostetut vallakkaat ihmiset on viemäs meitä. Et onks semmonen, tekeeks ne semmosii asioita, mist me voidaan kokee ylpeyttä viel tänä päivänä tai myöhemmin, ja noi jutut on niinku tosi semmosii hurjia, et tavallaan aletaan kattoo uudelleen sitä työtä, mitä meidän vanhemmat ja esivanhemmat tekee ja mihin suuntaan ne on rakentanut. Ja nyt me ollaan tämmöses ekokriisitilanteessa, mis meidän pitää arvioida uudelleen, että meiän pitää ehkä muuttaa kurssia. Ja sit pitää vaan löytyy se rohkeus tehdä niin, ja tavallaan miettiä sitä, että mitkä on merkityksellisiä asioita mistä haluaa pitää kiinni.

Alisa Horsmanheimo: Joo, toi merkitys on todella keskeisessä roolissa, ja mie haluan sanoa tohon äskeiseen sen, että ehdottomasti ne ei siis poissulje toisiaan. Et tossakin tavallaan voidaan niinku tai siis noi oli todella hyviä esimerkkejä, mistä puhuit ja kiitos, kun jaoit tuon. Ja jotenkin mie näen, et ne voi kulkea rinnakkain, mut se, et nimenomaan sinne saadaan se merkitys ja syvempi merkitys, niin jotenkin mie näen, että se on yksi hyvä lähtökohta sille, että se välittäminen on siellä mistä sen henkilökohtaisen myöskin jaetun merkityksen saa. Ja toi on hirveän iso ja herkkä keskustelu siinä, että koska menneet sukupolvethan on paljon tekemällään työllä nimenomaan (naurahdus) tavoitellut sitä, et jälkipolvilla ois jotenkin vauraampi ja sillee onnellisempi elämä. Mut sit ne suunnat on lähtenyt vähän silleen.

Ellen Haaslahti: Homma on lähtenyt käsistä.

Alisa Horsmanheimo: Homma on lähtenyt niin sanotusti käsistä, ja sit jotenkin nyt me ollaan siinä vaiheessa, kun niitä kursseja täytyis korjata ja sitten se on aika semmost tulen arkaa myös siinä, et kuka sit jotenkin, kuka saa olla jotenkin oikeessa ja kuka jotenkin, kenellä on se valta määritellä ja kuka on se jonka silleen elämällä on (naurahdus) merkitystä. Tai sillee, et koska kuitenkin, niin nämä on hirveän isoja kysymyksiä ja myöskin silleen tosi arkoja kysymyksiä, ja tosi koskettavia kysymyksiä, ja etenkin myös tommosissa vaikka perhesuhdetilanteissa, missä saatetaan jakaa vaik tosi eri konkreettiset tavoitteet ja jopa semmoset syvät arvotkin vaik sit kuitenkin.

Ellen Haaslahti: Jep tai sit usein ne on samat, mut sit ne jossain kohtaan ne on niinku hukkunu meiän arjesta. Monille ihmisille perhe on tärkeämpi asia, ku työ. Mut eihän meiän elämä niinku näytä siltä täl hetkellä. Että ehkä siihen kannustaisin ihmisii, et mä niinku naivisti uskon, et se on mahollista tavallaan tehä arvostettuu kunnianhimoista työtä sellasten asioiden eteen, mihin sä oikeesti uskot myös. Ja jotenkin hakea ja luomaan sellaisii paikkoi, niin se varmasti kannattaa. Ja siihen liittyen mun kirjasuositus on semmoinen, mikä ilmesty ihan tässä lähiaikoina. Semmonen Rutger Bregmanin Moraalinen kunnianhimo.

Taneli Saari: Kiitos todella arvokkaita ajatuksia. Ja onneksi, haluan niinku vahvistaa, että olen saanut vaikka tavata itsekin Suomessa oikeus- tai lääketiedetaustaisia ihmisiä, tai mihin muualle olisi vaikea, psykologiaa on vaikea päästä opiskelemaan, ihmisiä, jotka kuitenkin on ilmiselvästi älykkäitä ja osaavat ottaa selvää siitä, mitä tässä ympärillä tapahtuu. Kyllä niitä rohkeita ihmisiä ja empaattisia ihmisiä löytyy, jotka ymmärtää mikä tää tilanne on, ja ymmärtää myös sen, että tämä tavallaan järjestys tällaisenaan ei voi jatkuu mitenkään loputtomiin. Jos sitä nyt esimerkiksi lapsistaan välittää, niin todennäköisesti haluaisi sitten muuttaa jotenkin rakenteita vielä siinä vaiheessa, kun sen pystyy tekemään jotenkin mahdollisimman mielekkäällä tavalla.

Me pohdittiin tuossa aiemmin teidän kanssa vielä sitä, että miten tämmöistä resurssikysymys näkökulmaa. Että miten tässä, miten nuorten vaikuttamistyöstä vois tehdä kestävämpää myös nuorten hyvinvoinnin ja ehkä sen osallistamisen kannalta. Jos teillä olisi semmoinen valta, että voisitte sormia napsauttamalla laittaa resursseja johonkin, niin minkälaisia muutoksia tekisitte?

Ellen Haaslahti: No varmasti niinku kasvatukseen ja koulutukseen rahoituksen lisääminen nimenomaan tällaiseen kestävän ja aktiivisemman kansalaisuuden opettamiseksi ja edistämiseksi, niin se olisi varmasti se paikka. Jotenkin ne paikat, missä nuoret jo valmiiksi on, niin siellä niiden asioiden käsitteleminen ja tukeminen siinä on varmasti hyvä. Ehkä sit tietenkin myöhemmin mietin tälleen nuorena aikuisena ja lukioikäisenä ja sen jälkeen, niin musta tuntuu, että paljon menee myös resursseja siihen, että tuntuu, että pitää taistella että olisi uskottava ja että kuunneltaisiin. Niin ehkä myös semmoista avoimuutta siellä tasoilla, aikuisemmilla ihmisillä, missä asiat on jo vakiintuneita ja helposti lähestytään keskusteluja sillä mindsetillä, että no mulla on tää kokemus jo ja mä tavallaan tiedän kuitenkin paremmin, et miten tää asia on. Niin sen sijaan, että nuorten pitäis taistella ton läpi semmoseen aitoon keskusteluyhteyteen, niin se, että sieltä päin tultais enemmän vastaan, niin ois myös semmonen asia, mikä vaikuttaa niihin resursseihin, et päästäis nopeemmin tavallaan keskustelee yhdessä asioista. Et vaik nyt kun mainitsin, et meillä on ollut tapaamisia ministereiden kanssa, niin hyvin usein se koko puoltuntinen menee siihen, että ministeri kertoo meille, miten asiat on ja miten maailma pyörii. Sen sijaan, et meillä olisi neuvottelu, missä me ollaan jotenkin tasavertaisesti ja pohditaan niinku ehdotuksia ja vastaehdotuksia. Niin jotenkin ehkä semmonen, että otettaisiin enemmän tosissaan mukaan keskusteluihin nuoria, niin sekin vaikuttais niihin resursseihin varsinkin henkisellä tasolla ja myös ajallisesti, aikaresurssit ois kanssa aika kova juttu.

Taneli Saari: Tuleeko sulle Aliisa mieleen jotain resurssikysymyksiin liittyen?

Alisa Horsmanheimo: No noi oli tosi hyviä ja tärkeitä pointteja. Ehkä myös se taloudellinen resurssi, että kyl silleen tällä kokemuksella nuorten ympäristötoiminnasta, niin kyl ne taloudelliset varat ois tosi tärkeitä siinä mielessä, että esimerkiksi tommonen valta huippukokouksen (naurahdus) järjestäminen, se vaan vaatii aika paljon rahaa. Ja sit se, et jos nuorten.

Ellen Haaslahti: Ja työtunteja, ilmaisia työtunteja.

Alisa Horsmanheimo: Työtunteja, joo. Et jos resurssit sit valuu siihen, että yritetään saada tämmöiselle nuorten toiminnalle uskottavasti, tai että yritetään saada rahotusta valtaville rupeamille, niin se vie niin paljon sitä resurssii, mitä voitais käyttää esimerkiksi siihen toiminnan toteuttamiseen (naurahdus). Tai siihen itse toiminnan suunnitteluun ja siihen semmoseen.

Ellen Haaslahti: Asiantuntijuuden kerryttämiseen, ja ehdotusten valmisteluun.

Alisa Horsmanheimo: Jep. Mutta tää on sitten tietysti ihan oma keskustelunsa, et miten kiven alle noi kaiken maailman rahotukset tällä hetkellä on monenlaisillekin toimijoille, ei pelkästään nuorille. Mutta tietty meillä se haaste on monesti vielä siinä, koska meillä ei ole pitkää uraa alla, jolle me voitaisiin, johon me voitaisiin vedota siinä, että koska me ollaan näin pitkällä tässä elämämme uralla, niin antakaa meille sitä rahaa. Vaan me ollaan silleen tosi kesken monessa mielessä, mut silti meillä on tärkeetä asiantuntijuutta joka ois rahan arvosta (naurahdus) tässä maailmassa. Et jotenkin kyl se ois myös, se on tärkeä ulottuvuus noissa resurssikysymyksissä, koska rahalla tää maailma pyörii, niin silloin myös sille nuorten ympäristötoiminnalle olisi sitä suotava, jotta meillä ois minkäänlaista valtaa.

Taneli Saari: Okei. Paketoidaan tää visiointi osuus sillä lailla. Tosta voisin tarttuu tuohon, että asiat pyörii rahalla, niin minkälainen teidän ajatus ois meidän yhteiskunnasta tai maailmasta. Täst voi nyt käyttää jotain utopia-sanaa tai joku versio vaan siitä, joka ois jotenkin ikään kuin hyvään suuntaan, parempaan suuntaan kehittynyt tässä. Minkälaisia muutoksia ajattelette tai miten te kuvailisitte sellaista hyvää yhteiskuntaa, jossa meil ois hyvä elää?

Alisa Horsmanheimo: No, mie aloittaisin sillä, että tää kiihtymisen ja semmosen kaiken kiireen ja myöskin ylikulutuksen ja kaiken semmoisen kasvun aika sais pikkuhiljaa olla takana päin. Että on mennyt, tai silleen ehkä semmosta kohtuullisuuden kulttuuria enemminkin, et ois aikaa jotenkin semmoisille kestäville tavoille olla ihminen, ja olla jotenkin kestävällä tavalla osa tätä maailmaa suhteessa muihin lajeihin ja muuhun ympäröivään todellisuuteen.

Ellen Haaslahti: Jep. Joo, mä palaan usein ehkä semmoiseen mikä on hyvä lähde. Tämä BIOS tutkimusyksikön Ekologinen jälleenrakennus. Niin siellä esimerkiksi kestävämmässä yhteiskunnassa korostuisi panostukset ja arvostukset hoivaan ja kulttuuriin, ja jotenkin siihen yhteisöllisyyteen, mistä me ollaan tosi paljon etäännytty. Just sellaisiin asioihin, mitä ihmiset usein kokee kyllä merkityksellisiksi, niin jotenkin paluu niihin, ja semmoinen hidastaminen olisi varmasti osa semmoisia omia utopioita. Kyllä se vaatisi paljon rakenteellisia muutoksia, mutta sitten samaan aikaan kyl mä haluan ajatella, että tää maailma voisi olla ihan just semmonen, ku me halutaan siit tehdä. Et ei ole mitään muuta koskaan tarvittu, ku et me oltais samaa mieltä siitä, että ei kaadeta kaikkia sademetsiä tai ei viedä ihan äärimmilleen tehoeläintuotantoa, mikä aiheuttaa kaiken maailman pandemioita ja muuta. Jotenkin se, et palattais niinku siihen, et mikä on tärkeetä ja oikeesti arvostettais sitä myös yhteiskunnan rakenteissa.

Alisa Horsmanheimo: Et palautettais jotenkin semmoset merkityksen ja onnellisuuden ja tyytyväisyyden kokemukset just siihen semmoiseen yhteisöllisyyteen esimerkiksi tavaroiden kuluttamisen sijaan. Et koska tässä yhteiskunnassa missä me vaan juostaan siellä semmoisessa valtavassa loputtomassa kiireessä, niin helposti me kytketään meiän merkityksen kokemukset johonkin kuluttamiseen, mikä on planeetan kannalta ihan kamala asia. Et jotenkin, et sen tyhjiön vois, se edellyttäisi sitä, että me hidastettais ja meil ois aikaa vaalia sitä yhteisöllisyyttä ja vaalia kulttuuria esimerkiksi, ja vaalia semmoisia asioita, joista merkitys on kummunnut tosi pitkään ihmisen historiassa ennen tätä aikaa, kun me ollaan yhtäkkiä harhauduttu jonnekin ihme oravanpyörään (naurahdus).

Ellen Haaslahti: Jep. Mun mielestä se ois aika siistiä, että oltais vähän omavaraisempia ja pystyttäis vaik pitää pidempään huolta sekä pienemmistä että vanhemmista perheissä tai jotain tän suuntaista.

Taneli Saari: Kiitos teille näistä näkemyksistä.

[Musiikkia. 1:06:42.3 – 1:06:46.4].

Taneli Saari: Me aletaan olla tässä jakson lopulla ja meillä on ollut tällaisena perinteisenä loppukevennyksenä tässä sellainen sana-assosiaatiotehtävä. Mul ois täällä viisi aika satunnaisesti valittua sanaa ja teidän tehtävä ois vastata aika pitkälti sen mukaan, mitä ensimmäiseks tulee mieleen. Mä teen, niin että mä kysyn vuorotellen kummaltakin ensiksi ja sitten toinen vastaa siihen perään. Aloitetaan vaikka Ellen susta. Ensimmäinen sana on vapaa-aika.

Ellen Haaslahti: Harrastukset (naurahdus). Tanssiminen.

Taneli Saari: Aliisa.

Alisa Horsmanheimo: Aliarvostettua (naurahdus). Sille pitäis antaa suurempi arvo meiän elämässä. Se on tärkeetä. (Naurua).

Taneli Saari: Okei, seuraava sana ois demokratia.

Alisa Horsmanheimo: Kriisissä. (Naurahdus).

Ellen Haaslahti: Osallistuminen.

Taneli Saari: Joo, kolmas sana vaikuttaminen.

Ellen Haaslahti: Mahtavaa.

Alisa Horsmanheimo: Kansalaisvelvollisuus.

Taneli Saari: Okei, neljäs sana esikuva.

Alisa Horsmanheimo: Tärkeitä, esikuvat on tärkeitä (naurahdus).

Ellen Haaslahti: Apua, Pirita Näkkäläjärvi Saamelaiskäräjän puheenjohtaja.

Taneli Saari: Joo. Ja viimeinen odotan.

Ellen Haaslahti: Kesää.

Alisa Horsmanheimo: Veit sanat suustani (naurua).

Taneli Saari: Kiitos teille tästä kaikesta, mitä olette tänään jutelleet. Ja oikein menestyksekästä toimintaa kaikille tahoilla ja toivottavasti se tekeminen myös siihen omaan hyvinvointiin heijastuu toivotuilla sanoilla. Kiitos paljon teille vierailusta ja laitetaan tosiaan jaksokuvaukseen nämä tahot, joista olette tässä maininnut. Ja jos joku innostuu, niin on varmaankin ehdottoman tervetullut sitten ottamaan yhteyttä ja liittymään mukaan. Kiitos.

Alisa Horsmanheimo: Ehdottomasti, kiitos.

Ellen Haaslahti: Kiitos.

[Musiikkia. 1:08:51.5 – 1:09:02.3].