Sara Korppila

4


Silmissä sumenee ja aivot tuntuvat jähmettyneiltä kuin aamupuuro kattilanpohjalla. Sydän jyskyttää, hikinoro valuu pitkin selkää, kädet ovat nihkeät ja tärisevät. Posket punoittavat ja sanat takeltelevat. Pyörryttää ja maha kääntyy ympäri. Näitä tunteita ja kokemuksia esiintymistilanteet ovat tarkoittaneet minulle alakoulusta asti.

Aloitettuani opiskelun yliopistossa nelisen vuotta sitten huomasin, että esiintyminen ja puheenvuorojen pitäminen ovat olennainen ja usein pakollinen osa opintosuoritusta. Esityksiä pidetään niin seminaareissa, oppitunneilla kun kielikursseilla. Useimmiten esitykset pidetään yksin, joskus harvoin parin kanssa. Joka tapauksessa, esillä on oltava. Esiintymisessä on aina omat haasteensa, mutta entä jos esiintyminen ja julkisen puheenvuoron pitäminen tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta ja pelottavilta?

Samaan aikaan pieni, ilkeä ääni on kuiskinut minun varmasti epäonnistuvan. Minuahan jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa! Minähän olen ujo!

Tiedän mistä puhun, sillä olen kamppaillut rankan esiintymisjännityksen kanssa yli kymmenen vuotta. Tänä aikana olen pitänyt lukuisia esityksiä, joista osa on mennyt kelvollisesti ja osan mieluiten unohtaisi. Jokainen esiintyminen on tarkoittanut unettomia öitä, ruokahaluttomuutta ja hallinnan menettämisen tunnetta. Samaan aikaan pieni, ilkeä ääni on kuiskinut minun varmasti epäonnistuvan. Minuahan jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa! Minähän olen ujo!

Erityisesti mediassa tunnutaan usein puhuvan esiintymisjännityksestä kärsimyksenä. Mielestäni tämä on väärä tulokulma aiheeseen, sillä kärsimisestä puhuminen vahvistaa jo valmiiksi herkkää ja haastavaa aihetta. Kärsiminen kantaa mukanaan vahvaa kielteistä latausta, sillä ilmaisusta tulevat mieleen lähinnä riutuminen, paha olo ja huonot kokemukset. Sen sijaan, että rummuttaisimme ajatusta jännittämisestä kärsimyksenä, tulisi aihetta mieluummin lähestyä myönteisestä kulmasta. Voisimme keskittyä puhumaan jännittämisen kanssa elämisestä ja sen hyväksymisestä.

Itsekin yritin monta vuotta päästä kokonaan eroon esiintymiseen liittyvästä pelosta. Koin lukuisia lannistumisia, kun mitkään konstit eivät auttaneet. Kun olin kuunnellut ilkeää ääntä päässäni vuosikaudet, sain tarpeekseni. Jotain piti tehdä, sillä en halunnut pelon ja jännityksen antaa hallita minua enää. Hakeuduin yliopistossa esiintymisvarmuus-kurssille, jossa aloin lähestyä aihetta eri näkökulmasta. Entä, jos pelosta ja jännityksestä ei tarvitsisikaan päästä kokonaan eroon? Entä, jos olisikin tärkeämpää oppia sietämään oireita ja epävarmuuden tunteita? Muiden jännittäjien kanssa vaihdetut ajatukset ja tehdyt harjoitukset olivat kullanarvoisia. Vertaistuki ja kurssin lempeiden vetäjien kannustus ja palaute opettivat minulle uuden tavan ajatella itseäni esiintyjänä.

Entä, jos pelosta ja jännityksestä ei tarvitsisikaan päästä kokonaan eroon? Entä, jos olisikin tärkeämpää oppia sietämään oireita ja epävarmuuden tunteita?

Enää en ajattele, että minun tarvitsisi päästä eroon pelosta ja jännityksestä. Tärkeämpää on yrittää päästä sovintoon niiden kanssa ja hyväksyä ne osana esiintymiseen liittyviä ominaisuuksia. Esiintymiset ovat minulle edelleen haasteellisia, mutta enää en anna oireideni määritellä minua. Vaikka jännitän, tärisen, punoitan ja menen sekaisin sanoissani, eivät nämä tee minusta huonompaa esiintyjää tai ihmistä. En kärsi esiintymispelosta, vaan kamppailen sen kanssa, opettelen sietämään sen eri muotoja ja pyrin lyömään sen kanssa kättä päälle niin, että olemme tasavertaiset. Tämä vaatii harjoittelua, mutta on varmasti saavutettavissa.

Ilkeyksiä huuteleva ääni on hiipunut heikoksi sirinäksi. Tänäkin syksynä edessäni on tapahtumia, joissa minulta vaaditaan puheenvuoron pitämistä. Jännitys hiipii jo mieleeni, mutta olen päättänyt selviytyä. Suhtaudun tunteisiini armollisesti: annan itselleni luvan jännittää ja mokata. Ja mitä mokaaminen loppujen lopuksi on? Ei ainakaan punastumista tai sanojen unohtamista. Ennen kaikkea yritän muistaa, että muut paikallaolijat toivovat minun onnistuvan ja he ovat puolellani. Miksen siis itsekin olisi?

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *