Pärjäämisen illuusio

23.4.2026

Uskoin pitkään, että muut ihmiset osaavat elää opiskelijaelämää paremmin kuin minä. Lukio oli minulle vaikeaa aikaa, jota muistelen vieläkin haikeudella. Kun pääsin sisään ammattikorkeakouluun, ajattelin, että nyt alkaa uusi elämä. Uusi kaupunki ja uudet ihmiset tuntuivat mahdollisuudelta aloittaa alusta paikassa, jossa kukaan ei tunne minua. Muistan miten paineissani olin siitä, mitä oikein sanon ja miten käyttäydyn. Mietin, saanko uusia ystäviä ja löydänkö seuraa tapahtumiin. Ensimmäinen tapahtuma, johon osallistuin, oli haalarimerkkien ompeluilta. En tuntenut ketään enkä uskaltanut mennä juttelemaan kellekään. Sain kuitenkin muutaman merkin ommeltua, ja vaikka jälkikäteen harmitti, etten tutustunut kehenkään, olin silti iloinen, että menin paikalle. Hieman epäonnisesta illasta huolimatta päätin kuitenkin jatkaa opiskelijaelämään mukaan menemistä.

Opintojen aikana kohtasin paljon uusia ihmisiä ja tilanteita. Jotkut heistä ovat yhä elämässäni, toiset jäivät yhteen kohtaamiseen. Menin mukaan ammattikorkeakoulun opiskelijayhdistykseen, toimin tuutorina ja pyrin osallistumaan erilaisiin tapahtumiin. Se vaati paljon kotoa lähtemistä ja itseni altistamista tilanteille, jotka tuntuivat aluksi vaikeilta. Muutos ei tapahtunut hetkessä, vaan vaati vuosia ja monia tilanteita, joissa uskalsin mennä mukaan epävarmuudesta huolimatta.

Merkittävintä minulle oli huomata, etten ollutkaan niin yksin huolieni ja epävarmuuksieni kanssa. Käänteentekevin hetki oli, kun se tyyppi, jota pidin sosiaalisesti erittäin lahjakkaana ja vetovoimaisena, kertoi jännittävänsä sosiaalisia tilanteita. Hän kokeili uusia asioita ja osallistui tapahtumiin aina ystäviensä kanssa, koska ei olisi voinut kuvitellakaan menevänsä yksin paikkaan, jossa ei tunne ketään. Ymmärsin, että itsevarmuus ei aina tarkoita sitä, ettei jännitä, vaan sitä, että toimii jännityksestä huolimatta. Kutsun tätä “fake it till you make it” ajatteluksi, jonka sittemmin jatko-opinnoissa nykyinen opettajani myös vahvisti. Välillä on vain mentävä eteenpäin epävarmuudesta huolimatta. Samalla tulin kuitenkin surulliseksi siitä, että jännitämme niin paljon kontakteja tuntemattomiin ihmisiin, ettemme uskalla mennä uusiin tilanteisiin ilman turvavyöhykettämme.

Mietin paljon, mistä kumpuaa lopulta tarpeemme esittää jotain muuta kuin olemme. Itse ainakin nuorena pelkäsin, että näytän nololta tai tyhmältä muiden silmissä, jos olen yksin tai en osaa jotakin. Vähitellen tämä ajatus alkoi murtua, kun opin tuntemaan muita ja näkemään heidän haavoittuvuutensa. Kun kiinnittää huomiota siihen, miten muut ajattelevat ja toimivat, alkaa ymmärtää, että tähän maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä. Samalla alkaa myös hyväksyä itsensä osaksi sitä joukkoa. Joskus se parhaitenkin suorittaja on vain oppinut esittämään pärjäävää. Emme nimittäin näe ulospäin muiden epävarmuutta, vaikka sitä on paljon. Siksi on tärkeää, että joku on se ensimmäinen, joka uskaltaa sanoa ääneen: “Hei, olen muuten ihan pihalla, enkä ymmärtänyt yhtään mitään.” Kymmenen vuotta sitten epävarmasta minusta on kuoriutunut sellainen ihminen.

Opintojeni aikana kasvoin ihmiseksi, joka oppi luottamaan itseensä ja pyytämään myös apua muilta. Opin, että olen ihan hyvä tyyppi ja pystyn tekemään viisaita valintoja, vaikka ne eivät kaikki lopulta johtaisikaan toivottuun lopputulokseen. On tärkeää, että elämääni ohjaavat valinnat ovat minun omiani eivätkä muiden ohjaamia. Toivon, että jokainen nuori saa tilaa kasvaa ja epäonnistua sekä mahdollisimman paljon sellaisia kohtaamisia elämässään, joissa ei tarvitse esittää pärjäävänsä kaikkien paineiden alla. Haluan kannustaa jokaista näyttämään vuorovaikutuksessa aidon puolen itsestään. Tällöin uskaltaisimme sanoa suoraan, jos jokin asia tuntuu vaikealta, pyytää apua silloin kun sitä tarvitsemme tai kertoa, että omat voimavarat eivät tällä kertaa riittäneet.

Neuvoni muille jännityksen kanssa kamppaileville:

• Uusiin tilanteisiin meneminen on erityisen vaikeaa, jos on aiemmin kokenut mitätöimistä vuorovaikutuksessa. Varmuutta toimia ihmisten kanssa saa vain kokemuksen kautta. Siksi korjaavat kokemukset sosiaalisista tilanteista ovat tärkeitä. Pyri aloittamaan poistuminen omalta mukavuusalueelta pienin askelin. Mieti, mikä tilanne jännittää, mutta jännitys on vielä siedettävää. Ketä voisit lähestyä ja vastaanotto olisi todennäköisesti myönteinen?

• Nuorempana ajattelin, että muut pärjäävät kaikessa ja porskuttavat helposti läpi elämän haasteiden. Kun ihmisiin tutustuu ja heiltä kysyy heidän kiinnostuksenkohteistaan, elämästään ja intohimoistaan, he alkavat näyttäytyä inhimillisempinä. Ihmisinä, joilla on omat epävarmuutensa aivan kuten minullakin.

• Esiintyminen jännittää minua edelleen paljon. Minua on kuitenkin auttanut runsas harjoittelu ja palautteen saaminen. Harjoittelen etukäteen yksin ja joskus myös läheisteni kanssa. Teen muistiinpanoja, jotta voin tarvittaessa tukeutua niihin esityksen aikana. Kukaan ei ole täydellinen ja me kaikki mokaamme välillä. Siksi on hyvä nähdä erilaisia ihmisiä esiintymässä ja huomata, että joukkoon mahtuu myös niitä, jotka mokailevat ja silti esitys menee ihan hyvin. Mokailustakin selvitään.

• Olemme usein paljon kriittisempiä itseämme kuin muita kohtaan. Siksi on tärkeää opetella huomaamaan myös omat vahvuudet. Itse en ole ollut hyvä matematiikassa tai englannissa (kirjotin lukiossa toisesta B:n ja toisesta A:n) ja jouduin tekemään paljon töitä päästäkseni jatko-opintoihin. Olen kuitenkin huomannut olevani hyvä ideoimaan tapahtumia ja saamaan ihmiset innostumaan mukaan keskusteluun. Nekin taidot ovat vaatineet harjoittelua ja heittäytymistä. Nykyään verkostoidun usein yksinkertaisesti menemällä juttelemaan ihmisille ja pyytämällä heitä kertomaan omista kiinnostuksenkohteistaan tai ehkäpä juuri pitämästään esityksestä minulle lisää.