28.1.2020 — Raivotar

Raivolla eteenpäin

Jos katsoo koulutustani ja työuraani, saattaa ajatella, että olen menestynyt aika hyvin. Aloitin yliopisto-opinnot suoraan lukion jälkeen ja valmistuin kuudessa vuodessa maisteriksi. Olin ollut jo opiskeluaikoina oman alan töissä, ja heti valmistumisen jälkeen aloitin väitöskirjan, jonka sain valmiiksi neljässä vuodessa. Sain seuraavan työpaikkani tutkijatohtorina ulkomailla ennen kuin olin ehtinyt väitellä. Ajattelin, että tästä alkaa nousujohteinen akateeminen ura.

CV:ni tai LinkedIn-profiilini ei kerro, että olen kärsinyt sekamuotoisesta masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä 13-vuotiaasta asti. Tai että valitsin opiskelupaikkani lähinnä sen perusteella, että kelpaisin vanhemmilleni. Tai että kolme vuotta sitten sairastin vakavan masennuksen, joka oireili myös voimakkaana kipuna ja vei työkykyni täysin. Saati sitä, että kamppailen tälläkin hetkellä työhön liittyvien motivaatio- ja itseluottamusongelmien parissa. Luulin, että kolmekymppisillä on jo elämä järjestyksessä!

Nousujohteinen akateeminen urani lässähti sairastuessani. Palasin entiseen yliopistooni, mutta vaihdoin tutkimusryhmää. Salasin visusti, että mitään ongelmia oli ollutkaan – mainitsin vain, että tarvitsen mahdollisimman ergonomisen työpisteen. Samalla hakeuduin Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. Onnekseni pystyin säästöjeni turvin aloittamaan terapian jo ennen kuin aloin saada siihen tukea – kaikkien tilanne ei ole yhtä hyvä.

Jo ensitapaamisesta terapeuttini kanssa tuli levollisempi olo. Hän tuntui oikealta ihmiseltä minulle. Terapian jatkuessa kivut alkoivat hellittää, ja välillä uskalsin toivoa parempaa elämää. Hetkittäin tunsin varovaista iloa, vaikka masennuslääkitys sitä vaimensikin. Huomattavan usein tunsin mykkää, fyysistä raivoa. ”Aggressio kääntyy depressioksi”, terapeuttini sanoi, ja ensimmäinen opeteltava asia olikin alkaa suunnata aggressio alkuperäiseen aiheuttajaansa, ei itseeni, kuten aikaisemmin. Tajusin myös, että olin opiskellut ja väitellytkin raivon voimalla, halunnut näyttää vähättelevälle isälleni.

Olen nyt käynyt säännöllisesti terapiassa kolme vuotta. En käytä enää masennuslääkettä, mutta nukahtamiseen tarvitsen ahdistusta lievittävän lääkkeen. Välillä mietin, että ehkä pystyisin jo pärjäämään ilman terapiaa. Masennus on poistunut, vaikka ahdistusoireita on edelleen. Puolentoista vuoden aikana elämässäni on tapahtunut valtavia muutoksia. Olen saanut lapsen ja siirtynyt uusiin työtehtäviin. Pikkuveljeni on kuollut. Avioliittoni on ollut suurissa vaikeuksissa. Ja niin edelleen. Ajattelen, että tässä tilanteessa olisi outoa, jos ei ahdistaisi. Terapeuttini sanoisi, että se on adekvaatti reaktio ympäröiviin olosuhteisiin.

Monet mediassa näkyvät mielenterveystarinat noudattavat draaman kaarta, jossa protagonistilla on ensin vaikeaa, sitten hän ponnistelee ongelmiensa voittamiseksi ja lopulta muuttuu seesteiseksi ja onnelliseksi, kun on oppinut tuntemaan itsensä ja kiitollisuutta elämän pienistä asioista. Vaikeuksista selvittyään hän jakaa säkenöiden ohjeita, miten kaikki muutkin voivat muuttaa elämänsä suunnan yhdellä yksinkertaisella keinolla. Osittain tästä syystä haluan jakaa kertomuksen keskeneräisyydestä.

Olen kyllä ponnistellut, mutta en ole valmis enkä valaistunut. Olen edelleen aika usein vihainen ja pelokas, mutta yleensä tiedän, miksi. Sisäiset hirviöni ovat saaneet muodon ja nimen. Olemme läheisissä väleissä.

Sikäli olen muuttunut, että nykyään annan arvoa omalle hyvinvoinnilleni ja jopa nautinnolleni. En elä elämääni miellyttääkseni muita kuin itseäni. Jos saisin tällä itsetuntemuksella valita opiskelupaikkani uudelleen, urapolkuni näyttäisi varsin toisenlaiselta. Usein leikittelen ajatuksella, että vaihtaisin kokonaan alaa – nyt saattaisin ehkä jo uskaltaa tehdä niin.