Nuorena ujona, kilttinä ja tunnollisena lukio-opiskelijana olin kova ahkeroimaan. Olin aina pärjännyt hyvin koulussa ja olin lahjakas monessa asiassa. Siksi olin myös taipuvainen asettamaan itselleni huomaamatta erinäisiä mielensisäisiä vaatimuksia, koska hyvistä arvosanoista alkoi muodostua tapa ja hiljalleen ne ruokkivat paineita onnistumisten jatkumisesta. Jossain kohtaa niistä tuli itselle myös jonkinlainen kierre ja pakkomielle, koska pelkäsin kovasti epäonnistumista ja itseni nolaamista. Olin perfektionistinen, mutta se ei tuntunut omalta valinnalta vaan enemmänkin koin, että minun oli pakko olla hyvä. En nimittäin koskaan riittänyt itselleni, vaan sisimmässäni olin jatkuvasti tyytymätön itseeni ja siksi huono, vaikka pärjäsinkin luultavasti muiden silmissä hyvin.
Riskien karttelua, varmistelua ja stressin oireita
Yleensä vietin aikaa niiden asioiden parissa, joissa olin luonnostaan hyvä, mutta minulle oli erityisen epämukavia tilanteet, jotka vaativat spontaanisuutta, jonkinlaista heittäytymistä tai joissa oli epäonnistumisen riski. Silloin en voinut varautua tilanteeseen, vaan piti improvisoida. Suoritin asioita varman päälle ja varmasti alisuoriuduinkin jossain määrin, koska karttelin riskejä. Aloitin lukemaan tentteihin todella aikaisin, joskus jopa kuukausia ennen. Kärsin paineiden aiheuttamasta voimakkaasta ramppikuumeesta eli pelkäsin ennen jokaista koetta reputtavani.
Perfektionismiin kai kuuluu tällainen ristiriitaisuus ja mustavalkoinen ”kaikki tai ei mitään”-tyyppinen ääripään ajattelu. Pahimmillani kärsin kovasta stressistä, ja vatsa meni myös stressistä kippuralle. Huolestuneisuus saattoi aiheuttaa kesälomallakin erinäisiä psykosomaattisia oireita, kuten kaulakipua yms. En osannut vain olla ja rentoutua. Se tuntui minusta kaikkein vaikeimmalta tehtävältä. Otin kaiken tosissani ja minua ei naurattanut juuri mikään siihen aikaan. Sen sijaan ruoskin itseäni kovalla kädellä, enkä antanut itselleni paljoakaan rakkautta tai kiitosta onnistumisista. Ongelmana oli äärimmäinen kriittisyyteni, jonka takia huonot numerot tuntuivat vain kauneusvirheiltä todistuksessa. Ilo lahjakkuudesta ja onnistumisista sekä oma motivaatio oppimisesta oli matkan varrella kadonnut, ja olo oli vain turta uuvuttavasta asenteestani johtuen. Tuntui, että suoritin asioita vain, koska sitä vaadittiin minulta. En tunnistanut aluksi, että olin itseni pahin vihollinen.
Suoritin asioita varman päälle ja varmasti alisuoriuduinkin jossain määrin, koska karttelin riskejä. Aloitin lukemaan tentteihin todella aikaisin, joskus jopa kuukausia ennen. Kärsin paineiden aiheuttamasta voimakkaasta ramppikuumeesta eli pelkäsin ennen jokaista koetta reputtavani.
Kapina herää sisällä
Sisälläni oli paljon myös negatiivisuutta ja aggressiota. Kilttinä kympin tyttönä oleminen aiheutti myös sisäisen kapinan. Yritin vapautua aluksi pään sisäisistä möröistäni ja peloistani kiukun kautta ja kapinoimalla. Saatoin pistää ranttaliksi ja lintsata välillä, jotta paineet olisivat helpottaneet. Saatoin myös esittää kovempaa muille, koska olin kyllästynyt kiltin tytön rooliin ja en ollut myöskään sinut oman herkkyyteni kanssa. Herkkyyteni sai minut tuntemaan itseni heikoksi ja huonommaksi kuin muut.
Muuttuminen ja parantuminen alkaa – lopulta myös ilo tekee comebackin
Käännekohta muuttumisessa oli se, kun uskalsin pyytää apua. Olin aina ollut verbaalisesti lahjakas, josta on ollut minulle paljon apua paranemisessa. Minun on myös hiljalleen pitänyt opetella luottamaan paitsi itseeni, elämään ja ihmisiin. Luottaminen on eräänlaista antautumista ja uskallusta olla myös haavoittuvainen. Perfektionismi alkoi helpottaa hiljalleen yliopistovuosien puolivälissä, ja nykyään osaan rakastaa itseäni ja olla iloinen siitä kaikesta hyvästä, jota minulla on,ja niistä lahjoista, joita olen saanut. Ymmärrän myös nyt, ettei minun tarvitse olla kaikkivoipa, vaan minulla on lupa myös epäonnistua. Nykyisin osaan antaa tilaa myös omalle herkkyydelle ja olla välillä jouten ilman ainaista tavoitteellisuutta. Itsekritiikki on hellittänyt, ja armollisempi elämänasenne ja ilo ovat palanneet.
Haluan sanoa kaikille opiskelijoille, jotka lukevat kirjoitukseni, että on hyvä haastaa itseään, mutta muistakaa myös levätä opiskelun ohella, ja on ihan sallittua välillä myös epäonnistua. Tasapainon säilyttäminen on tärkeää. Silloin rentous säilyy, ja virheistä oppii joskus myös parhaiten. Vaikka tässä maailmassa joskus kovasti täydellisyyttä ihailtaisiin, fakta on, että perfektionismi ei ole mikään ylpeilyn aihe, vaan usein raskas kritiikin ääni pään sisällä. Joten vaalitaan mieluummin armollisempaa mentaliteettia lähipiirissä ja omassa mielessämme. Muistetaan olla myös itsellemme kilttejä ja kivoja.
Hieno teksti ja tarina, johon samaistun itse vähän liikaakin😁 Kiitos, että muistutit meille kaikille muillekin perfektionismista kärsiville ihmisille ettei aina tarvitse loistaa, vaan pelkkä yrittäminen riittää😘
Kiitos kauniista sanoista ja kommentistasi 😘<3 Lämmittää mieltäni kovasti 🙂 On mukava kuulla, että tarina herätti ajatuksia ja kosketti sinua myös. Sanoitkin juuri sen tärkeimmän pointin, että me riitämme kyllä ja että kaikessa ei tartte ollakaan hyvä. Hyvä tosiaan, jos uskallamme yrittää silti epäonnistumistenkin uhalla 🙂