ES

21

Som en del av kampanjen #VärdHjälp samlade vi in studerandes berättelser om att söka hjälp och utmaningar som är förknippade med det. Vi publicerade berättelserna under kampanjtiden 12–23.4.2021 för att visa hur mångfacetterade upplevelser studerande har fått då de sökt hjälp. Den här berättelsen publicerades som den andra av sammanlagt sju berättelser. Du hittar de andra berättelserna på kampanjsidan.

Med kampanjen #VärdHjälp kring Dagen för psykisk hälsa bland studerande ville vi uppmuntra unga och studerande att dela med sig av sina erfarenheter. Framför allt vill vi uppmana dig att söka hjälp närhelst du upplever dig behöva det.

Då du önskar dig stöd finns det hjälp att få. Viktigast är att du inte grubblar ensam. Du hittar olika aktörer, som erbjuder hjälp till studerande och unga i livets olika utmaningar, enligt kategori på vår webbsida.

Om du är missnöjd med den vård eller det bemötande du fått kan du kontakta patientombudsmannen i den hälsovårdsorganisation som vårdat dig. Hen kan också ge dig råd i frågan om hur du kan göra mer officiella klagomål.  Det viktigaste är att du inte ger upp efter en dålig erfarenhet, utan att du samlar dina krafter och försöker på nytt hos en annan person inom hälsovården. Du är värd hjälp!

 

ES berättelse

Jag hade mått dåligt en längre tid, sovit bara åtta timmar på en vecka och glidit ifrån mina kompisar. Jag höll inte kontakt med nån och det kändes som att ingen höll med mig om nånting. Det spelade ingen roll vad jag gjorde, alltid var det nån som tog illa upp. Till slut vågade jag inte gå hemifrån då tanken på att det alltid är nån som tycker att jag gör fel gav mig ångest.

Sen ringde jag till kommunens mentalvårdsbyrå och frågade om jag borde tala med en psykiater.

Hon som svarade i telefon var vänlig och frågade allt möjligt om hur jag känner det och hur jag mår. Till slut sa hon att mina symptom tyder på en lindrig depression och vi reserverade en tid till en psykiater.

Det kändes bra att gå till mottagningen, för jag tänkte att jag skulle få hjälp och svar på mina frågor. Men så blev det inte.

Min psykiater var en äldre man som började med att fråga ”Varför är du här?” Han lät lite påstridig och jag kände verkligen inte för att dela min historia med honom. Jag lyckades ändå svara att jag tror att jag är lindrigt deprimerad, jag kan inte sova och vågar inte, eller vill inte ens, gå hemifrån och träffa mina kompisar.

Under hela den tid jag var i rummet ställde han kanske fyra frågor medan han stod där med blicken på sin dator, lutad mot skrivbordet på andra sidan rummet. Han gav intryck av att vara en kall och distanserad människa som fick mig att känna att jag inte ville vara där. Till slut konstaterade han att det inte är nåt sånt fel på mig som inte en daglig joggingtur kan råda bot på; om jag bara tog mig upp ur soffan och gick ut och rörde på mig så skulle alla mina problem försvinna.

Ett så oprofessionellt svar gjorde mig närmast förbannad, så jag tackade för mig och gick.

Jag gick hem och försökte övertyga mig själv om att jag mår helt bra och har själv orsakat mina problem och vanföreställningar. Efter det har jag inte ens vågat tänka tanken att gå till en psykiater igen, inte till honom och inte nån annan heller.

ES
Melkein 22-vuotias matkailualan opiskelija, kiinnostunut autoista, moottoripyöristä, matkailusta ja ruoan laitosta. Rakastan perhettäni ja lemmikkejämme. *** En nästan 22-årig turismstuderande som är intresserad av bilar, motorcyklar, resor och matlagning. Jag älskar min familj och våra husdjur. *** A nearly 22-year-old tourism student interested in cars, motorcycles, travelling, and cooking. I love my family and our pets.

5 vastausta aiheeseen “Det funkade inte”

  1. Katariina Kuronen

    Todella ikävä kuulla tälläisesta kokemuksesta. 😔 Olet kuitenkin #avunarvoinen ja toivon, että uskaltaisit vielä hakea apua. ❤️ Ei ole sun vika, että sulla on paha olla eikä sun pidä jäädä sen olon kanssa yksin! Voimia!

    Svara
  2. Lopussa

    Itselläni ei ole voimia eikä varmaan teknisiä palveluita edes osallistua tähän kampanjaanne, mutta todetaan nyt vaikka tähän jotenkin sopivaan aiheeseen, että todella kaukana ovat mielenterveyspuolen ammattilaisten palvelut siitä ideaalimaailmasta, josta näissä kampanjoissa kauniisti puhutaan.

    Kriittisen tarkastelun voi aloittaa vaikka YTHS:stä, ja jatkaa esimerkiksi terapiajärjestelmiin. Sitten kun totuus toimintatavoista saadaan ensin edes näkyviin, niin voisi alkaa miettiä, mitä näille sisältä lahoille koneistoille pitäisi tehdä, jotta ihmiset alkaisivat saada ihmis- ja asiakaslähtöisesti apua asioihinsa ja jotta sairaiden ihmisten kohtelua näissä ”palveluissa” myös valvottaisiin edes jotenkuten.

    Siihen asti kampanjat ovat kauniita korupuheita, joissa ei edes nähdä todellisuutta.

    Olen itse erittäin vaikeassa tilanteessa pitkäaikaisine mielenterveysongelmineni. Kun otin viime syksyn yksinäisyyden, masennuksen pimeyden ja yleisten pandemia-poikkeusolojen keskellä yhteyttä hoitokontakteihini YTHS:lle tilanteestani kertoakseni sain vastaukseksi kuuntelemisen puutetta ja päällepuhumista, ongelmallisten ilman apua jäämisen kokemusteni ja niihin liittyvien tapahtumien lievää vähättelyä, sekä epämääräisiä, harhaanjohtavia tietoja tulevista hoitonäkymistä. Lopuksi neuvon ottaa ehkä yhteyttä vuodenvaihteen jälkeen ja käytännössä luurin korvaan. En uutta tapaamisaikaa tms., en mitään. Minut jätettiin siis käytännössä täysin yksin, itsetuhoisten ajatusten kanssa. Myöhemmin olin yhteydessä potilasasiamieheen tapauksesta, ja tuon pohjalta minun pitäisi tehdä asiasta valitus, mutta en ole jaksanut toistaiseksi sitäkään.

    Kampanjat ja kauniit puheet ovat yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin ihmisten, opiskelijoiden kohtaaminen YTHS:lläkin on sillä tasolla kuin on. Sieltä voitte varmaankin ensimmäiseksi aloittaa aiheiden perkaamiset ja niistä kärsivien opiskelijoiden tilanteiden parantamiset.

    Svara
    • Sofia Lindqvist Sofia Lindqvist

      Hei Lopussa, ikävä kuulla huonosta kokemuksestasi ja vaikeasta tilanteestasi. Aivan kuten Katariina viisaasti kirjoittaa, olet todellakin #AvunArvoinen! Saamaasi huonoa kohtelua ei tarvitse hyväksyä. Ymmärrän, että sinun on vaikea nyt jaksaa sekä etsiä uutta apua että käynnistää valitusprosessia saamastasi kohtelusta.

      Aiemmassa työssäni ylioppilaskunnan sosiaalipoliittisena asiantuntijana avustin jäseniä tekemään valituksia (muistutuksia) hoitopaikkaansa, varsinkin YTHS:lle, saamastaan huonosta kohtelusta. Kannustaisin sinua pyytämään apua omasta ylioppilaskunnastasi. Hyvinvointi- ja tai terveysasioista vastaavalla asiantuntijalla on yhteydet auki YTHS:ön päin ja tietää tai ottaa selvää siitä, miten sinun kannattaisi menetellä.

      Kevyempi tapa saada viestisi perille, mikä ei poissulje virallisemman valituksen tekoa tai sen tarvetta, on sähköinen palaute https://www.yths.fi/palaute/. YTHS:n johto tarkastelee palautteita ja reagoi niihin. Toivon, että asiasi järjestyvät ja saat tarvitsemaasi apua. Sitä odotellessa, haluan muistuttaa keskusteluavusta, jota tarjoaa monet järjestöt. Löydät linkit verkkosivujemme Löydä apua -osiosta https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/loyda-apua/.

      Kiitos myös ehdotuksistasi tilanteen parantamiseksi rakenteellisemmalla tasolla. Olemme itse asiassa jo vuonna 2019 käynnistäneet keskustelut kokemusasiantuntijatoiminnan aloittamisesta yhteistyössä YTHS:n kanssa. Sen tarkoituksena olisi nimenomaan tarjota opiskelija- ja asiakasnäkökulmaa palveluiden kehittämiseen. Johtuen YTHS:n laajentumisesta kaikkien perustutkintoa suorittavien korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuolloksi tämän vuoden alusta, YTHS:n kehittämisresurssit ovat olleet kiinni toisaalla. Tällaista yhteistyötä emme ole vielä päässeet aloittamaan, mutta toivomme, että pian se mahdollistuu.

      Toivon sinulle paljon voimia, rohkeutta pyytää apua oikeuksiesi puolustamiseen ja parempaa huomista. Olet #AvunArvoinen, vedä välillä henkeä, mutta älä luovuta!

      Svara
  3. naakka

    Liippasi aika läheltä omia kokemuksiani. Olen toki tavannut mielenterveyspalveluiden kautta myös ihmisiä joilla on sekä kyky että halu auttaa, mutta sellainen vaikuttaa olevan yhtä harvinaista kuin lottovoitto. Tässä tarinani mielenterveyspalveluista opiskelijana.

    ***

    Opintojeni alussa YTHS:stä oli kyllä apua, sillä sitä kautta minut ohjattiin Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. Mutta kun sen maksimi eli kolme vuotta terapiaa oli täynnä, jäin tyhjän päälle. Sinnittelin muutaman vuoden, mutta romahdin kesken opintojeni, joten hain uudelleen apua masennukseeni YTHS:ltä. YTHS:ltä vastattiin, että meillä ei ole resursseja auttaa sinua, mene terveyskeskukseen. Terveyskeskukselta vastattiin, että meillä ei ole resursseja auttaa sinua, mene keskussairaalan aikuispsykiatrian tehostettuun avohoitoon. Aikuispsykiatrian tehostetulta avohoidolta vastattiin, että meillä ei ole resursseja auttaa sinua, mene aikuispsykiatrian poliklinikalle.

    Siellä psykiatri kysyi tapaamisessamme toistuvasti mitä oikein olin vailla. Kerroin toivovani apua epätoivoiseen olooni. ”Niin mutta mitä apua?” Tuota… No, millaista apua on olemassa? ”Ei kun sano SINÄ meille, miten me voidaan auttaa sinua.” Mutta enhän minä tiedä mitkä ovat vaihtoehtoni jos ette kerro niitä, enkä tiedä mikä hoito sopii minulle parhaiten, kun en ole alan ammattilainen..? ”Eihän ME voida tietää mikä SINUA parhaiten auttaisi.” Ööh, no. Varmaan keskustelut terapeutin kanssa voisivat auttaa– ”No se nyt ei ole mahdollista. Me ei kuule voida sulle terapiaksi muuttua.”

    Kävi nopeasti ilmi, että myöskään aikuispsykiatrian poliklinikalla ei ollut resursseja auttaa minua, mutta ei ollut enää paikkaa minne minut olisi voinut delegoida, joten alkoi tolkuton tylyttäminen ja poisajaminen. Vaikutti vahvasti siltä, että ideana oli karsia kaikki suurimmassa avuntarpeessa olevat pois kunnes hoidettavaksi jäisivät vain ne, jotka eivät kuluta olemattomia resursseja ja joilla voidaan kaunistella ’parannettujen’ tilastoja. Kun en kuukausien kylmäkiskoisesta kohtelusta huolimattakaan kuitenkaan lakannut saapumasta tapaamisiin, sain viimein säännöllisiä tapaamisia psykoterapeutin kanssa.

    Kyseinen psykoterapeutti ihmetteli ensimmäisessä tapaamisessamme miksi potilaat ”haluavat aina vain puhua kaikista ikävistä asioista”, ja kommentoi selostukseeni traumaattisesta lapsuudestani, ettei ymmärrä miksi asia vaivasi minua, sillä ”ethän sinä ole siellä enää”. Hänen mukaansa liikunta on ainoa(!) 100% tehokas masennuksen hoitomuoto. Jokainen tapaaminen alkoi kysymyksellä siitä, olinko käynyt liikkumassa viime tapaamisen jälkeen. Jos en, lopputapaaminen oli liikunnasta jankkaamista. Jos olin, hän puhui säästä.

    Kun siedin vielä tätäkin kohtelua vajaan vuoden, sain viimein lähetteen jolla pääsin jonottamaan oikeasti toimivaan hoitomuotoon. Rivien välistä vihjattiin, että lähetteen saamisen edellytyksenä oli, että kokeilisin myös psykoterapeuttini vetämää ryhmäterapiaa, jotta psykoterapeuttini aika vapautuisi parempaan käyttöön. Olisin kyllä suostunut siihen muutenkin, olinhan tarpeeksi epätoivoinen sietääkseni saamani kohtelunkin.

    Ensimmäisessä ryhmätapaamisessa eräs ryhmäläinen veti keskustelun aiheen aasinsillan kautta seksuaalivähemmistöihin ja piti mittavan monologin homofobisista mielipiteistään ryhmän ohjaajien vain pyöritellessä peukaloitaan. En ole itsekään hetero, ja psykoterapeuttini oli tästä tietoinen. Kun myöhemmin ilmaisin kahden kesken psykoterapeutilleni, että oloni ryhmässä oli epämukava kun homofobiaan ei puututtu mitenkään, terapeutti julisti välittömästi että hän arvasi että vedin herneen nenään. Hän toistuvasti sanoi, että ”omasta mielestäni en ole rasisti tai mitään, ja minusta se puhe ei ollut loukkaavaa”. (Olimme siis kaikki valkoisia kantasuomalaisia ryhmässä eikä rasismilla ollut aiheen kanssa mitään tekemistä, hän ei vain kyennyt käyttämään homo-sanaa edes fobian etuliitteenä.) Hänen mukaansa hänellä ”oli yksi ’sellainen’ ystävä 80-luvulla”, joten hän oli ”nähnyt läheltä millaista helvettiä syrjintä oli” – mutta nykyään syrjintää ei kuulemma ole olemassa ja olin tahallani loukkaantunut tyhjästä. Lopuksi hän julisti, etten tule ikinä parantumaan jos en lakkaa ”vaatimasta, että koko maailma ja koko [kaupunki] on täynnä *tuollaisia ihmisiä kuin sinä*”.

    Seuraavassa psykiatrin tapaamisessa pyysin itselleni uuden psykoterapeutin. Tässä kohtaa vaihdosta on sovittu jo kuukausia sitten, mutta uusi terapeuttini on ollut liian kiireinen tapaamaan minua toistaiseksi yhtäkään kertaa.

    Siihen hoitomuotoon johon sain lähetteen piti muuten olla 6 kuukauden jono. Olen ollut jonossa nyt 9 kuukautta, eikä alkamisajankohdasta ole vielä mitään tietoa.

    ***

    Lopuksi vielä surkuhupaisa loppukevennys mielenterveyspalveluiden laadusta maaseudulla:

    Muuan psykiatri aloitti ainoan tapaamisemme kertomalla minulle lähisukulaisteni yksityisiä terveystietoja. Sitten hän jauhoi koko lopputapaamisen ihailemastaan urheilijasta jolle olen sukua, eikä esittänyt minulle yhtäkään kysymystä. Kun kerroin hämilläni, ettei sukuni ole niin läheinen että tuntisin kyseistä ihmistä ollenkaan, hän kuvaili minua lausunnossaan näin: ”Uhmakas, ei suostu vastaamaan kysymyksiin.”

    Solidaarisuutta kaikille, jotka taistelevat oman terveytensä eteen systeemissä, jota ei ole suunniteltu terveys edellä. Kelan tukemana tai ilman, jos suinkin on varaa, lämpimästi suosittelen yksityisen psykoterapeutin hankkimista. Heidän tuloihinsa nimittäin vaikuttaa, mikäli asiakas ei koe hoidosta olevan apua ja jättää kesken. Julkisilla palkka juoksee joka tapauksessa.

    Svara
  4. Potkivat potkijatkin tyhjää ajallaan

    Kyse ei ole siitä, ovatko ihmiset ”avun arvoisia” – tietenkin ovat. Sen sijaan ammattimainen mielenterveydellinen ”apu” on aivan liian usein ja yleisesti jotain muuta kuin ihmisarvoista. Ja mitään pidäkkeitä ja kontrolleja toiminnan viidakoissa ei ole – yhteiskunnan rahaa niihin kyllä aina vaaditaan ja kaadetaan. Tämä on aihe, josta pitäisi puhua.

    Käytännössä todellakin näkee, ketä varten järjestelmät ovat olemassa. Tarkoitus ja päämäärä ei ole sairaiden avuntarvitsijoiden hyvä kohtaaminen ja tukeminen vaan ”auttajat” itse tarpeineen ja intresseineen.

    Svara

Lämna ett svar

Din e-postadress kommer inte publiceras. Obligatoriska fält är märkta *