Minna Savolainen

Yksinäisyys tekee kipeää. Kivenkovat asiantuntijat Niina Junttila ja Katja Laamanen kertovat yksinäisyyden eri muodoista, seurauksista ja tavoista millä muuttaa nykyistä tilannetta. Yksinäisyyden ehkäiseminen on jokaisen tehtävä!

Kuuntele NyytiCast jakso #4 Yksinäisyys tai klikkaamalla kuvaa alta.
Äänitteen kesto: 52 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

 

Tekstivastine

Alta voit lukea NyytiCast-jakson #4 Yksinäisyys (litteroinnin).

Puhujat

Haastattelija 1: Elisa Arvola

Haastattelija 2: Elina Marttinen

Vastaaja 1: Katja Laamanen

Vastaaja 2: Niina Junttila

Litterointimerkinnät

Sa-          Sana jää kesken
(sana)    Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)           Sana, josta ei ole saatu selvää
(–)          Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :       Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

PODCASTIN TEKSTIVASTINE

[Musiikkia]

Elisa:

Tää on Nyyticast. Ja täällä on meillä-

Elina:

Elina.

Elisa:

Ja Elisa. Jee!

[lintujen viserrystä]

Elisa:

Mä kuulen linnut.

Elina:

Linnutkin laulaa.

Elisa:

Nyyticastissä puhutaan rohkeesti-

Elina:

Mielenterveydestä.

Elisa:

Joo, ja asioista mistä vaietaan. Tää jakso oli tiukkaa, tiukkaa settiä. Meil oli kaks kivenkovaa asiantuntijaa.

Elina:

Puhumassa yksinäisyydestä ja ulkopuolelle jäämisestä eli FOMO:sta, fear of missing out. Se oli ehkä jopa sellainen jakso, että mua koski fyysisesti sen jälkeen.

Elisa:

Joo, mä muistan siinä yhessä kohtaa jaksoa oli semmonen, mä en nyt muista mikä, mut joku kohtaus kosketti mua tosi paljon. Oisko se ollu just siis se, että yksinäisyys on oikeesti samantuntuista kuin fyysinen kipu. Se on oikeesti aika järkyttävää, kun itse kuitenkin kärsii kroonisesta yksinäisyydestä tai semmosesta just, epävakaan myötä. Se on aika mielenkiintoista kuulla asiantuntijoilta, että ne asettaa sanat niille mitä ei oo ennen älynny, et okei, et vaiks sitä itekin on kokenu, niin sitä ei oo älynny, et okei, tää on oikeesti fyysistäkin kipua tää yksinäisyys.

Elina:

Kyllä. Kyl mun mielestä täs jaksossa me saadaan tosi paljon sanoja sille tunteelle.

 

Elisa:

Vaikka ei oo ehkä niin paljoo kokemusasiantuntijuutta kuultavissa, mut ei toi todellakaan, ihan upee jakso meil oli oikeesti. Todella mielekästä kuunnella ja nähdä, et mitä kaikkee yksinäisyys voi oikeesti aiheuttaa ja miten yksinäisyyden vähentäminen on ihan meidän kaikkien vastuulla.

Elina:

Todellaki.

[kirjoituskoneen näpytyksen ääntä]

Elisa:

Moikka ja tervetuloa taas meidän mukaan Nyyticastiin. Tänään meillä on vuorossa yksinäisyys, mikä on aika merkittävä aihe, koska lähes puol miljoonaa suomalaista kokee olevansa yksinäinen ja opiskelijoista noin 15 % kokee läheisten ihmisten puutetta sekä hyljätyksi tulemisen tunteita. Tähän aiheeseen meillä on täällä vieraana HelsinkiMissiosta Katja Laamanen.

Katja Laamanen:

Moi.

Elisa:

Ja Turun yliopistosta apulaisprofessori Niina Junttila.

Niina Junttila:

Moikka.

Elisa:

Haluaisitteko kertoo omin sanoin vähän itestänne ja mikä on teidän linkki yksinäisyyteen?

Katja Laamanen:

Mä oon työskennelly viimeiset 12 vuotta nuorten kriisipisteellä. Se mun linkki yksinäisyyteen on ne nuoret asiakkaat, jotka meille tulee, 12-29-vuotiaat. Ja se, että mä oon saanu oppia heidän kauttaan paljon sitä, että mitä kaikkea se yksinäisyys voi monimuotoisuudessaan olla ja mihin kaikkeen se liittyy. Mä aattelen, että kriisien ja muutosten keskellä me helposti ehkä vielä käperrytään jotenkin itseemme ja kokemus yksinäisyydestä voi myös jollain tavalla ehkä voimistua siinä muutostilanteessa.

Niina Junttila:

Mulle yksinäisyys on jotenkin se asia tai syy minkä takia mä nyt oon ollu 20 vuotta siellä yliopistolla. Mä aloin tehdä gradua pienten lasten yksinäisyydestä. Se oli kiehtovaa. Se ei oo koskaan mustavalkoista. Yksinäisyys on niin voimakas asia, joka ottaa ihmisen haltuun ja sitä alkaa muuttaa tiettyjä asioita. Meidän yhteiskunnassa täl hetkellä se on isompi ongelma ehkä kuin tiedostetaankaan. Kaikki yksinäisyyden fysiologiset vaikutukset, miten se aivot kokemaan sitä sosiaalista kipua ja miten sukupolvittaiset siirtymät tapahtuu. Eli me ollaan nyt 20 vuotta tutkittu lasten ja nuorten ja perheiden yksinäisiä.

Nyt ihan uutena mä tänään kirjottelin alkuun, me kerättiin 450 vangilta Suomesta yksinäisyydestä ja ostarakismista. Siitä kohtaamattomuudesta ja sosiaalisesta kivusta, niistä vanhoista muistoista koulusta ja lapsuudesta. Miten sä oot ehkä jääny yksin ja miten koet, että yksinäisyys tai ostrakismi, ulossulkeminen on vaikuttanu sun elämään.

Elisa:

Me keskitytään ehkä tässä kohtaa nuoriin ja opiskelijoihin. Niin kuin mä sanoin alussa, niin tosiaan meidän opiskelijat kokee olevansa aika yksinäisiä. Peräti yli 20 % kokee, että he eivät kuulu mihinkään ryhmään. Yliopistossa tää voi olla vaikka ainejärjestö, graduryhmä, laitos tai mikä ikinä. Vaikka se kuulumisen tunne on nähtävästi yleistynyt, mutta edelleen se on aika paljon. Mä pohdin, että miks meillä on näin paljon yksinäisiä?

Niina Junttila:

Yksinäisyys on nuorten keskuudes lisääntyny. Me ollaan kerätty seuranta-aineistoa, (-) [0:06:17] ja Jyväskylän yliopiston SPHC-aineistosta. Erityisesti 15-vuotiailla, viime vuonna meidän 15-vuotiaista yli 11 000 eli lähes 20 % sanos, et he on yksinäisii joko aina tai tosi usein. Eli ei pelkästään niitä, jotka on joskus yksinäisiä, et siin on varmaan monta syytä. Me ajatellaan, et on kauheen helppo nykyään mennä Whatsappiin tai johonkin. Mut se tekee asioista vähän vaikeampia, koska silloin näkeminen ja semmonen oikea kuunteleminen jollain tavalla muuttaa muotoaan. Se ei oikeestaan korvaa niitä tavallisia, perinteisiä kohtaamisen suhteita, vaan se on jotenkin eri asia. Se helposti vie tilaa siltä kohtaamiselta. Mut tos on mun mielestä tärkeää, sä puhuit kuulumisen tunteesta, niin meillä on sosiaalista yksinäisyyttä, mikä tarkoittaa että puuttuu verkosto tai porukka. Se voi korvautua netillä helposti. Mut sit on emotionaalista eli syvempää ja satuttavampaa yksinäisyyttä, joka on sitä että koetaan, että mulla ei oo ketään johon mä voisin luottaa, joka ymmärtäis ja kuuntelis. Se on yksinäisyyden muoto, mikä satuttaa tosi paljon ja se on myös se mikä näkyy meidän nuorilla aika vahvasti tällä hetkellä.

Katja Laamanen:

Ehkä just emotionaaliseen yksinäisyyteen se, että tilanteissa joissa kokee että kukaan ei voi ymmärtää mua tai että vaikka mä miten selittäisin mun tilannetta, niin mä en tuu kuulluksi. Se jotenkin laittaa entistä hiljemmaksi ja ehkä vetäytyykin enemmän jollain tapaa siinä tilanteessa. Se voi olla myös määräaikaista emotionaalista yksinäisyyttä tai voi olla, että se on pidemmänkin aikaista.

Mietin sitä, että jotenkin nuorten kohdalla tällä hetkellä mä kohtaan paljon omaa riittämättömyyden tunnetta ja vertailua suhteessa muihin. Et oonks mä tarpeeks hyvä, riitänks mä näin, pitäiskö mun olla vielä jotain muuta, mitä musta ajatellaan kun mä sanon tällaisia asioita? Sellainen kriittinen, sisäinen puhe on kovinkin vahvaa, minkä mä myös koen, että voi olla esteenä sille, että uskaltautuu jakamaan itsestään jotakin.

Niina Junttila:

Toi on tosi tärkeetä varmaan erityisest opintojen alussa. Me julkaistiin just Nuorisotutkimus-lehdessä artikkeli yliopisto-opiskelijoitten yksinäisyydestä. Tuli tosi vahvasti esille, että on vaikka monta vuotta yrittäny päästä pääsykokeissa läpi ja kaikki odottaa, sukulaiset ja itse odottaa. Ja sit se ihana hetki koittaa, et nyt alkaa mun opiskelut ja nyt mul pitäis olla periaattees kaikki. Mut sit tulee semmonen olo, et mul ei oo ketään tai olenks mä tätä varten, näynks mä mihinkään edes, oonko mä olemassa, vaikka mul on kaikki se mitä mä oon niin pitkään yrittänyt. Jotenkin semmonen realiteetti saattaa olla vähän julma siin kohtaa.

Katja Laamanen:

Joo, ja meil on näkyny se, et kun me ollaan tääl Helsingissä, niin tulee asiakkaita jotka on kotosin jostain muualta. Se, että miten mä löydän sen oman joukkoni täällä suuressa kaupungissa. Ehkä samalla tavalla ei oo helppo tutustua ihmisiin mitä omalla paikkakunnalla, ei oikein tiedäkään mihin pitäis mennä tai missä asioita tapahtuu. Myös ihan semmonen elämäntilanteen muutokseen liittyvä tilanne, kun hakee omaa paikkaansa. Tai ei välttämättä halua osallistua samalla tavalla kaikkiin karnevaaleihin silloin kun opiskelut alkaa ja kokee, että jää ulos siinä vaiheessa.

Elisa:

Mä oon nähny erityisesti just vanhempien opiskelijoiden kohdalla ton. Jos he on tullu lähempänä kolmeakymppiä opiskelemaan, niin ei heitä oo näkyny hirveesti missään opiskelijapippaloissa tai missään. Siinä on aika iso riski, että mihin he sit katoo. Me on monen kaverin kanssa mietitty, että mitäköhän sillekin tyypille kuuluu, me nähtiin fuksisyksynä kerran, kaks, mut sen jälkeen ei oo näkyny missään. Se ehkä, et mihin ne katoo? Siinä on oma haasteensa, jos ei haluu lähtee ryyppäämään joka viikko kaks kertaa. Se on oikeesti, tietyllä tapaa, vaikka vois osallistua alkoholittomana ja näin, niin onhan se, että jos et sä jaksa kattella örveltämistä ja muuta, niin onhan se…

Niina Junttila:

Mä luulen, et monella heist on myös se, ettei he tavallaan katoa mihkään. Heil on se oma elämä, voi olla oma perhe ja omat kaveriporukat. Se on varmaan just tärkeetä, et silloin kun ei oo siinä opiskelijaporukassa missä muut pitää yhtä, niin sä voit olla hyvin näkymätön jo siellä luennoilla. Jos kaikilla muilla on jaettuja kokemuksia jostain, niin vaikka sul ois kuinka ihana oma elämä ja kaikkea muuta, niin siinä tilanteessa sä voit olla tosi yksinäinen ja ulkopuolinen.

[Kirjoituskoneen näpytyksen ääntä]

Katja Laamanen:

Mä jäin vielä kovasti miettimään 15-vuotiaitten kokemaa yksinäisyyttä ja pohtii sitä. Heti kimpos oma ajatus siitä, että voiks se liittyä jotenkin myös sosiaaliseen mediaan? Sä sanoit jo Whatsappin, mutta tavallaan myös siihen, että koska meillä on puhelimet ja mahdollisuus sen kautta olla ’’yhteydessä’’, olla yhteydessä jatkuvasti. Mutta todellisuudessa jos me katotaan missä ne ihmiset onkin, niin onkin yksinään jossain huoneessa. Tavallaan se sosiaalinen maailma katkeaa sen jälkeen, kun sen puhelimen virta on pois päältä tai se ei ole sulla. Miten arvelet, liittyykö jotain tän tyyppisiä?

Niina Junttila:

Siit on viime vuosina tehty useampiakin tutkimuksia. Ei voida sanoa, että some on hyvä tai paha yksinäisyyden kannalta, vaan se on hyvä silloin jos sä ylläpidät olemassa olevia sosiaalisia suhteita. Esimerkiks mun poikani kertoi esimerkin. Heillä oli Whatsapp-ryhmiä ja yks, joka oli sairastanu pidempäänkin jo masennusta, kaikki onneks tiesi hänen tilanteensa. Sit kun hänel tuli tosi paha hetki, niin hän laittoi viestin sinne ja hän sai saman tien apua. Muut tiesi sen samalla hetkellä ja meni hänen luokseen, hoiti asioita kuntoon. Jos sä entisaikoina oisit laittanu kirjeen postiin, et nyt se on tässä, niin ei sitä apua ois tullu.

Mut sit on myös se, että jos sinne jäädään ja jos aletaan vertaamaan itteään. Some on vähän semmonen elokuvan trailer, et nopeesti tapahtuu kaikki mahdolliset asiat. Sit kun sul on monta trailerii meneillään, niin sust tuntuu, että elämässä tapahtuu koko ajan kaikkee. Mut sinne ei laiteta niit tylsii hetkii. Silloin se oma elämä tuntuu, et se on sitä tylsää ja siit ei koskaan tuu semmosta pätkää, jonka laittais. Onneks nykynuoret osaa kyl tosi paljon suhteuttaa siihen, että mitä siellä somessa on ja mikä on se totuus. Mut must tuntuu, et aika iso ongelma täl hetkellä somessa on se, et siellä ollaan todella julmii. Siel ollaan ihan äärettömän julmia joittenkin kommenteilla. Siel sanotaan asioita, mistä mä oon ihan vakuuttunut et kukaan ei kehtais sanoa toiselle päin kasvoja. Monessa vaikka politiikkaan liittyen. Jos sä oot pelkästään siellä, niin se voi olla et sä saat todella kamalia asioita omille niskoille ja sul ei oo ketään kenelle sä puhuisit ja vertaisit todellisuutta, miltä se tuntuu.

Katja Laamanen:

Sit mä mietin nuorten, joilla kehitystehtäväkin on jollain tavalla luoda omaa identiteettiään ja saada palautetta vertaisilta, oman ikäisiltä, ei niinkään enää että vanhemmat tai sukulaiset antaa hyvää palautetta. Ja se vertaisten palaute onkin kovin negatiivista, mitä se koko ajan saat, niin miten paljon se voi tehdäkään sitä kokemusta, et mä oon kauheen yksin tässä tilanteessa. Voi olla, et on joitakin henkilöitä jotka kyllä tsemppaa ja on siin lähellä, mut pääsääntöisesti jos se tulee ryhmäpaineenkin oloisesti, niin mikä yksinäisyyden kokemus se onkaan hänelle.

Elisa:

Joo, ja sekin saattaa olla aika rankka kokemus yksinäiseks ittensä tuntevalle, jos Instagramissa ja muualla seuraa ihmisiä. Tää just et ihmiset pistää niitä elämänsä kohokohtia. Ehkä itellä on silleen, et mua ei hirveesti haittaa se jos ihmiset pistää kuvia lomalta tai jotain elämän kohokohtia. Ehkä silloin jos itellä on yksinäinen olo, niin mun mielestä pahimmat on kuvat missä on kaveriporukoita. Just silleen, et siinä näkee, että muilla on kavereita, miks mun kaikilla kavereilla on nyt yht’äkkiä töitä tai kiire. Totta kai siis minäkin vietän aikaa ystävien kanssa, mut välillä se tuntuu silt, et ei mul oo yhtään ystävää, vaik mulla on.

Katja Laamanen: Niin, sitä tulkintaa kuvista tai teksteistä. Se, että kun me luetaan vaikka pari sanaa, niin mitä ne sanat meille merkitsee tai minkälaista tulkintaa me tehdään, mitä tunnetta me lisätään kuvaan mikä ei itse asiassa kenties edes ole totta. Mutta kun me nähdään se, me saatetaan kaivata jotain sellaista mitä me oletetaan että kuva tarkoittaa tai merkitsee mulle itselleni.

Niina Junttila:

Tohon sun äsken kuvaamaan, sitä tilannetta hyödyntäny semmonen (–) [0:16:38]. Hollantilainen tosi loistava tutkimus, mis on tutkttu yksinäisten nuorten atribuutiota, syy-selitys-malleja ja tunteita mitä herää sosiaalisiin tilanteisiin. Siinä oli ryhmä kroonisesti, nuoria ja semmosia nuoria, jotka oli vaan silloin tällöin yksin tai ei koskaan. Heille kerrottiin sellainen tilanne, et katsot Facebookia ja näet kuvan mis on kaikki sun luokkatoverit vai jotkut muut toverit on synttäreillä juhlimassa. Sit sä ymmärrät, et sua ei oo kutsuttu ja minkä takia sua ei oo kutsuttu. Siin tuli hyvin selkee jako porukan välille. Ne jotka oli kroonisesti yksinäsiä sanoi et eihän mua ikinä kutsuta, ne inhoo mua ja kukaan ei halua mua sinne mukaan. Se tunne mikä tuli oli semmonen valtavan suuri voimakas ahdistus, iso paha olo. Kun taas ne nuoret, jotka ei ollu yksinäisiä oli sitä mieltä, että no mulla oli parempaa tekemistä, mä olin jossain muualla, vahingossa ne ei kutsunu mua tai jotain muuta. Omat ajatukset alkaa ylläpitää sitä, et sä oot huono, luuseri ja kukaan ei halua ottaa sua mukaan. Silloin vaan vetäydytään enemmän ja enemmän. Ei uskallets yrittää tai mennäkään sinne mukaan.

Elina:

Miten sä, Niina, oot aatellu tai selvittänyt, et miten tämmöset atribuutiot syntyy?

Niina Junttila:

Se on valtavan pitkä ketju. Toi oli loistava kysymys. Yksinäisyys sinänsä on meidän elimistön normaali reaktio niin kuin nälkä tai jano, niin mul tulee puute jostain, mun pitää korjata tilanne ja aktivoidutaan. Ja useimmilla on niitä taitoja, tilanteita ja mahdollisuuksii päästä mukaan, niin silloin päästään sielt pois. Se 80% kulkee sitä polkua.

Mut sit on porukka, jolla on aikaisempii epäonnistumisia tai kaltoinkohtelua lapsuudessa, tunnekylmyyttä, jotain muuta, jotka alkaa kiinnittää enemmän huomioo mahdollisiin haittoihin mitä saattaa tulla tai nähdä uhkia ja vaaroja enemmän kuin mahdollisuuksia. Silloin aika helposti aletaan rakentaa suojamuuria ittelle. Jos kaikki aina satuttaa mua, niin miks mä menisin. Ykskin nuori mies kirjoitti, että mitä pieni lapsi osaa tehä, kun kukaan ei huomaa, et on yksin, et sitä vaan kasvaa suojakuori ja sen takana voi kuvitella olevansa suojassa haavoilta. Se siis pitää paikkansa, sielt ei mitään pahaa pääse enää läpi, mut ei pääse mitään hyvääkään. Ja silloin se aina vahvistaa sitä kokemusta, et se lähtee pyörittämään itse itseään. Sit siihen tulee samal se ostrakismi, ulossulkemisen kokemus. Eli kaikki meidän elimistön, aivojen lähettämät vaikutukset, oksitosiini ja serotoniini vähenee ja kortisolit lisääntyy.

Mulla oli loppuvuodesta tutkimusavustajana kreikkalainen kirurgian erikoislääkäri, kun hän ei saanu lääkärin töitä. Mä sain hänet tutkimusavustajaks. Hän pyysi, et hän tekee mulle semmosen pienen tiivistelmän siitä miten yksinäisyys vaikuttaa meidän kehoon, fysiologiset vaikutukset yksinäisydestä. Hän kirjoitti 55 sivua tiivistelmää. Ne vaikutukset on ihan huimia mitä hän haki. Monia satoja tutkimuksia, mis kaikissa on pieniä pätkiä, et se kun sua ei nähdä, kuulla tai huomata, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Se psyyke tulee aina tietenkin siinä mukana. Se alkaa ahdistaa ja masentaa, mehän ollaan kokonaisuus. Yks nuori mies tiivisti sen hyvin, että jos maailma vihaa minua, niin minä vihaan takaisin. Sekin on jotenkin loogista, että jos sä koet, et aina sua satutetaan, niin jossain kohtaa tulee ehkä se, että mä alan satuttaa joko itseäni tai niitä muita. Se on niin epäreilua, se ei oo kenellekään ansaittua tai kestettävissä olevaa.

Katja Laamanen:

Mä mietin, että mitä enemmän ajatus on sävyltään jotenkin entistä yksinäisempää, niin sitä uskottavampaa se on itselle jollain tapaa. Ja miten se tuntuukaan ihan, onks se 55 sivua tiivistelmää, mitä kaikkee ihan kehollistakin vaikutusta on. Ja se miten se vaikutttaa käyttäytymiseen, siihen miten me toimitaan, miten siitä on aika vaikea lähteä pois.

Niina Junttila:

On, ja sit se vaikeus tulee kans siinä, paitsi että yksinäisyys muuttaa sua itseäs, sun toimintaa, myös muitten toimintaa sua kohtaan. Eli tulee ne sosiaaliset mekanismit, wicked problems eli ilkeät, pirulliset ongelmat, mitkä tarkoittaa sitä, että muut ihmiset ajattelee, et jos mä rupeen yksinäisen kaveriks, niin se on kauheen takertuvainen ja sit mun tarvii aina olla sen kanssa ja se soittaa mulle koko ajan. Valitettavasti se pitää kyllä oikeesti paikkansa. Jos sä oot ollu pitkään hirveen yksinäinen ja sit sulle tarjotaan seuraa, niin totta kai se on niin ihanaa, et sä haluat paljon ja teet kaikkes sen eteen. Mut sit pitäis löytää joku semmonen tasapainolauta. Se vaatii mun mielest sen, et meil ei voi olla yhtä ihmistä. Jos yks ainoo ihminen menee auttamaan tai juttelemaan yksinäiselle, niin voi olla et hän läkähtyy, todennäköisesti ehkä. Mut jos meillä oiskin monta ihmistä, jotka kaikki ajattelee, et ei oo reiluu jättää yksin. Eli jotenkin semmonen sosioekologinen interventio. Jos meitä on isompi prosentuaalinen määrä niitten ulkopuolisten tukena ja turvana ja heidän puolellaan, niin silloin vähemmistöön jää ne, jotka haluu olla muille ilkeitä tai jättää toisia syrjään. Mut siihen on vielä matkaa.

Katja Laamanen:

Kyllä on, ja tietysti pyritään tekemään kaikenlaisia toimia. Mutta se on ihan totta, että tehtävää vielä löytyy.

Niina Junttila:

Jos ajatellaan kansainvälisiä meta-analyyseja, et mitkä on neljä tehokkainta kategoriaa. Siel on sosiaaliset taidot, sosiokognitiiviset taidot, ne pitäis kaikki oppii pienenä lapsena. Eli mun mielest siit kannattaa aloittaa, mut se tarvis tehä jo -20 vuotta sitten, jos on nuori ja yksinäinen. Sit on kontaktimahdollisuudet mitä esimerkiks teillä tehdään paljon. Ja sit on attribuutiomallien muuttamiset, mistä HelsinkiMissiolla on Näkemys-hanke, mikä on Suomessa kyl ihan ainutlaatuinen. Eli sillä lähetään muuttamaan niitä näkemyksiä. Mut se neljäs, mitä ei kauheesti tehdä, mut mikä esimerkiks meidän Lähde-liikkeen idea on. Se, että kun näissä kaikissa muissa me ajatellaan, että 10-20 % on niitä yksinäisiä, niin meidän tarvii jotenkin kohdistaa heihin asioita, et meidän pitää auttaa heitä, tukea heitä, muuttaa heidän toimintaansa, mikä on tietty sinänsä oikein, et jos he voi huonosti, niin he tarvii apua. Mutta meidän Lähteen idea on se, että kun meillä on kuitenkin 80 % ihmisiä, jotka ei oo yksinäisiä, niin mitäpä jos me otettais itteämme niskasta kiinni ja lähettäis ajattelemaan, et tää on meidän joukko ja me kaikki ollaan saman asian puolella, et me ei työnnetä noita ulkopuolelle, niin silloin sitä ei tarvittais. Mut kaikkia näitä keinoja tarvitaan. Teil on kyl valtavasti hyvää toimintaa niitten eteen.

Katja Laamanen:

Mä ajattelen, et varmaan yhteistavoite juuri siitä näkökulmasta, että ketään ei jätettäis yksin. Se ois semmonen yks. Ja onhan meil semmonen aika vaikeessa tilanteessa jotenkin sisään kirjoitettu, onks se suomalainen mantra vai mikä, yksinpärjäämisen kulttuurista. Myöskin se, että oltais enemmän yhdessä pärjäämisen kulttuurin sijaan, kuin että painotettais sitä. Se on hirmu monen asian summa ja sä, Niina, tosi hyvin toit neljä, mitä kaikkea siinä on.

[kirjoituskoneen näpytyksen ääntä]

Elisa:

Miten sä olet, Katja, huomannu sun työssä yksinäisyyden ja mielenterveysongemien linkin? Voiko olla toista ilman toista?

Katja Laamanen:

Mä ajattelen, että silloin kun meillä on joku, on se sitten mielenterveysongelma tai jollain tavalla meidän tilanne on kriisissä, muutoksessa. Silloinhan me mennään semmoseen taistelutahtoon tai lamaantumistahtoon, jonka tarkoituksena kuitenkin on pitää yksilö hengissä alun perin. Silloinhan me käperrytään aika yksilökeskeisesti, kun meillä on probleema, meidän mielikin miettii, että miten mä ratkaisen tän ongelman mahdollisimman hyvin. Ja se, että ei välttämättä ees oo voimavaroja kuulla toisia tai pyytää apua. Mä aattelen, et meidän palvelujärjestelmäkin jollain tavalla tekee yksinäisiä ihmisiä, koska ihmiset joutuu pärjäämään myös palvelujärjestelmän sisällä yksin.

Ja se miten me puhutaan asioista, kerrotaanks me toisillemme miten me voidaan vai onks se jotain sellaista mitä me ei haluta jakaa, jotenkin semmonen salaaminen tai se että mä en oo tarpeeks hyvä tai mä en jaksa, on jotain sellaista mitä ei kuuluisi olla. Verrataan, kun kaikki muut pärjää, kaikki muut jaksaa. Kyl se näyttäytyy kovin vahvasti meillä. Ja välttämättä nuoret ei aina tule, et hei mä oon yksinäinen, sanota sitä niin, et täs on tää syy minkä vuoksi mä tulisin (-) [0:26:31], vaan se sit tulee puheessa jollakin tapaa. Jos kysyy vaikka, et kenelle sä oot kertonu sun tilanteesta tai onko jotain henkilöä kenelle sä voit vaikka soittaa silloin kun sulla on huono olla, niin sit alkaa huomaamaan sitä, että siinä omassa verkostossa ei välttämättä oo niitä ihmisiä. Joko kokonaan, ettei oo laisinkaan sosiaalisia suhteita tai ettei ole niitä kenellä mä voin kertoo mun omasta tilanteestani niin kuin se oikeasti on.

Niina Junttila:

Mä aattelisin kans, et molempii voi olla. Sä voit olla yksinäinen ja sul ei oo mitään psyykkisiä ongelmia. Tai toistepäin. Mut ehkä kuitenkin, yksinäisillä ihmisillä on 10-kertainen riskikerroin sairastua ahdistuneisuuteen tai masennukseen monien kansainvälisten tutkimusten mukaan. Mut sit taas toisaalta semmoset nuoret jotka sairastuu vaikka masennukseen, vaikkei ikinä ois ollu yksinäinen. Kun sä sairastut masennukseen ja viel semmosessa iässä, et muut ei välttämättä aikuistenkaltaisesti ymmärrä sitä tai pysty olemaan sun tukena, niin on riski, et sä jäät todella yksinäiseks ja sä jäät ulkopuolelle. Silloin vaikka sä pääset masennuksesta eroon ja sulla on se yksinäisyys, sulla ei oo enää ketään ja se taas tietenkin tulee, uus riski masennuksen uusiutumiselle. Jotenkin ne kietoutuu monella eri tavalla yhteen, mut silti mun mielestä tarvis muistaa, et ne on eri asia. Monessa masennusmittarissa on laitettu yksinäisyyskysymykset sinne mukaan. Mut mun mielestä se ei oo oire masennuksesta eikä se oo osa masennusta, vaan ne on eri asioita. Mutta kyllä ne totta kai korreloi vahvasti.

Katja Laamanen:

Ja jos mietin oman työn näkökulmasta, niin mä työskentelen diagnoosivapaalla vyöhykkeellä sillä tapaa, et mehän emme diagnosoi, koska meillä ei ole lääkäriä Nuoren kriisipisteellä. Mun näkökulma on jotenkin se, että kun nuori itse kertoo että hänellä on tilanne missä hän kokee tarvitsevansa apua, niin aina sellaisessa se yksinäisyyden tai yksin olemisen kokemus on jollain tapaa läsnä.

Elisa:

Mä jäin nyt miettimään sitä 55-sivuista tiivistelmää. Miten yksinäisyys vaikuttaa? Miten se pidemmällä aikavälillä alkaa vaikuttaa?

Niina Junttila:

Jos ajatellaan fysiologisia oireita tai fyysisen sairauden asioita, niin yksinäisyyden on todettu, jos mennään ihan suoraan ennenaikaisen kuoleman riskiin, niin se on 22-26 % suurempi yksinäisillä. Sit on paljon kansainvälisiä tutkimuksia missä eri tavalla kontrolloituna asettuu siihen 22 ja 26 välillä. Me ollaan kohta lähettämässä kanssa arviointii, itäsuomalaisten kans tehty artikkeli, missä siinäkin todetaan että yksinäisyys selittää miesten ennenaikaisen kuoleman riskiä. Mut sielt tulee myös ylipainoa, diabetestä ja päihdeongelmia enemmän, on sydän- ja verisuonitauteja, oikeestaan vähän kaikkee mahdollista. Se ei tietenkään tapahdu niin, et sulla on yksinäisyys, kling, yht’äkkiä sulla on siellä sydän- ja verisuonisairaus, vaan siihen tulee väliin valtavasti tekijöitä. Kortisoli vaikka kun on pitkään koholla, niin se heikentää sun immuuni- ja puolustusjärjestelmää ja terveyttä. Tai jos sä oot aina yksinäinen ja yksin, niin sä et puhu oikein kenenkään kanssa välttämättä niin paljon, niin silloin dementiakin etenee siitä enemmän sen lisäks et siinä on fysiologisia mekanismeja. Ne on siis kietoutuvia asioita ja ne menee monella tavalla yhteen.

Amerikkalaiset on myös testannu, et he antaa vahvoja kipulääkkeitä yksinäisille ajatuksena, että poistuisko yksinäisyys, jos sä saat voimakkaita kipulääkkeitä. Se huono tulos on, että joo kyllä se poistuu, koska se yksinäisyys, meillä on aivoissa ohimolohkon takana semmonen (-alue) [0:30:57], joka aktivoituu fyysisestä kivusta. Sama alue aktivoituu sosiaalisesta kivusta. Eli silloin jos me turrutetaan se, niin myös se yksinäisyyden kokemus vähenee. Ei siis missään nimessä pitäis syöttää siihen kipulääkkeitä. Mut vaikka tää tutkimus mistä mä jo mainitsin, nyt julkaistaan elokuussa muistaakseni Lääkäri-lehdessä, niin me katottiin 15-vuotialta nuorilta, että syökö yksinäiset nuoret muita enemmän kipulääkkeitä ja kokeeko he enemmän somaattisia oireita. Kyllä, siellä oli paljon enemmän päänsärkyä, vatsakipua, hermostuneisuutta, nukahtamisvaikeuksia ja kahdeksankertainen riski ottaa niihin lääkkeitä, helpommin kuin muut. Eli kaikki nuorethan kokee vaikka hermostuneisuutta, no ei kaikki, mut suuri osa kokee joskus hermostuneisuutta tai nukahtamisvaikeuksia. Mut jos sä oot yksinäinen, niin silloin helpommin otettiin se lääke, kuin että sulla ois ollu joku kenen kanssa sä juttelet.

Mä yleensä luennoilla näytän semmosen, mikä on just tän Ariksen piirtämä, semmonen valtavan iso häkkyrä mist mä en ymmärrä puoliakaan, mut siel on kaikki se miten se menee meidän aivoista, eri järjestelmät, HPA-akselin kautta, vaikuttaa maksaan, munuaisiin, sydämeen ja keuhkoihin ja muuta. Kaikkea sydämen tykytystä ja miten sen pitkän aikavälin vaikutukset. Se on ehkä asia mihin meidän pitäis herätä enemmän ja mä olin nyt tyytyväinen, et me saatiin se lapsistrategia ja hallitusohjelmaan ainakin jossain määrin, että pitäis kehittää ohjelma siihen. Britanniassahan nimettiin yksinäisyysministeri puoltoista vuotta sitten ja tehtiin kansallinen ohjelma, koska he oli oikeesti laskenu kuinka kalliiksi se tulee kansanterveydellisesti ja yhteiskunnallisesti. Se on kallis, iso asia, mut silti me aina välillä ajatellaan, et se on semmonen pehmojuttu, että hoidetaan nyt näitä kunnon ongelmia ja unohdetaan semmoset pehmoyksinäisyydet tai jotkut muut.

Katja Laumanen:

Mä mietin miten kokonaisvaltaisia me ollaankaan. Sä just kerroit mitä kaikkea yksinäisyydestä seuraa. Monesti ajatellaan, et onks nää nyt mielen asioita tai sosiaalisia asioita, mut se miten kokonaisvaltaisesti se on meidän kehossa ja kaikessa mahdollisesti. Ehkä enemmänkin kokonaisvaltaista keskustelua yksinäisyyteen liittyen tai ylipäätänsä ongelmanratkaisuun liittyen, et se ei oo vaan semmonen yksi asia mitä me tehdään ja tällä me ratkaistaan.

Niina Junttila:

Toi oli, Katja, ihan älyttömän tärkeä. Tosi hyvä et sanoit ton. Siinä tulee mun mielest samalla se ongelma, et me ajatellaan, et onks tää sosiaalinen ongelma, terveydellinen ongelma vai sivistys vai minkä toimen alle tää kuuluu. Sit me lähetään miettimään, et tää on sosiaalitoimi, eiku terveystoimi, eiku sivistystoimi, et koulusta se lähtee. Silloin me aina haravoidaan se jonnekin. Siit pitäis joko kaikkien pitää ottaa vastuu tai sit pitäis nimetä joku tietty taho, joka ottaa vastuun. Nyt se on vähän, kun kaikki ajattelee, et no okei, mutta enhän mä voi mennä sinne nuorten kotiin niitä nuoria hakemaan kouluun tai jotain. Ei tietenkään kukaan voi mennä, mut me voidaan tehdä asioita toisin, jotta ne nuoret ei jäis sinne kotiin vaikkapa jotta he tulis sinne kouluun. Meidän instituutioilla on valtavan iso vastuu ja mun mielestä meidän järjestelmällä pitäis olla enemmän vastuuta siitä asiasta. Tällä hetkellä järjestöt tekee loistavaa työtä, mut se jotenkin kans vähän mielletään, et yksinäisyys kuuluu järjestöille, kirkolle ja vapaaehtoistoimijoille, koska he tekee siinä loistavaa työtä. Mut se ei silti mun mielestä poista muitten sektoreitten vastuuta siltä alueelta.

Katja Laamanen:

Jos miettii miten laaja kokemus yksinäisyys on, jos aatellaan miten montaa ihmistä se koskettaa ja miten se onkaan valtakunnallisesti yhteiskunnallinen asia, ei vain pelkästään kolmannen sektorin asia.

[kirjoituskoneen näpytyksen ääntä]

Elina:

Mulla tuli heti alussa tai kauan sitten ja nyt se edelleen pyörii mun mielessä, tavallaan ehkä myös sitä näkökulmaa siitä vaativuudesta, yksinäisyydestä ja yksin pärjäämisen kulttuurista. Tavallaan nyt kun on puhuttu siit kivuliaasta kokemusta tai mulla jäi ne attribuutioissa mieleen niin vahvasti siihen, että se jotenkin niin pitkällä ajalla kehittyy. Mites sitten jos aatellaan vaikka että korkeakouluopiskelijoilla on mahdollisesti myös se, että ehkä semmosta lyhytaikaistakin tai vähemmän aikaa kestävää yksinäisyyttä voi mennä sen vaativuuden kanssa, mitä aattelette yksinäisyydestä ja vaativuudesta?

Katja Laamanen:

Niin, ja suhteessa vaativuudesta mihin. Mä oon käyttäny termiä salaa syrjäytyneet sillä tapaa, että ovat toki yleisen syrjäytymiskeskustelun mittareilla kaikkea muuta kuin syrjäytyneitä, koska opiskelevat, tekevät töitä ja menestyvät hyvin, mitä ei siihen keskusteluun ehkä niin oteta, mutta syrjäytyvätkin ehkä sosiaalisista suhteista, koska ei ole aikaa. Vaativuus itseä kohtaan, mitä mun pitäis olla, mitä mun pitäis saada suoritettua. Niitten suoritteitten kautta näkee itsensä. Sit huomaakin, et hei mä oon tipahtanu sosiaalisista suhteista pois tai elämäntilanteet on toisilla muuttunut, et on enää vaikea liittyä yhteen samalla tavalla kuin aikaisemmin. Mä aattelen, et suorittaminen tai vaativuus voi myös jotenkin liittyä itseen, et mun pitäis olla paljon parempi sosiaalisissa tilanteissa, parempi ystävä tai mun pitäis olla parempi kumppani, tai mun pitäis olla parempi, parempi, parempi. Sillä tavalla mä kuulen aika paljon semmosta vaativaa puhetta mun nuorilta asiakkailta jotka meillä käy.

Niina Junttila:

Siitä tulee helposti semmonen stereotypia, että yksinäisiä ovat semmoset nuoret masentuneet syrjäytyneet miehet. Ajatellaan, et semmoset luuserit on yksinäisiä. Mut sehän ei pidä lainkaan paikkaansa. Totta kai pidemmän päälle se voi vaikuttaa siihen. Meil oli HelsinkiMissio teidän kanssa viime kesänä SuomiAreenalla Nuori, nätti ja näkymätön, mikä oli mun mielestä mahtava teema. Koska nuoret, nätit naiset, yritysjohtajat, monet valtavan menestyneet, kuuden L:n ylioppilaat tai yliopistossa ihan huippuopiskelijat voi olla tosi yksinäisiä. Ja se voi johtua siitä, että joko ajatellaan että muut tulee mun luo vaan sen takia et ne haluu musta jotain, et ei ne oikeesti halua olla mun ystäviä tai jotain. Ollaan ehkä asetettu itte johonkin vähän yläpuolelle tai sit ajatellaan, nyt mä en muista mikä tän huijarisyndrooman nimi on, mistä aina puhutaan. Mut semmonen ajatus, et jos joku oikeesti tutustuis muhun, niin se huomais, et mä en ookaan niin kaunis, hyvä, upea ja uskomattoman hieno ja kaikkee semmosta. Ollaan just niin vaativia itteään kohtaan, et ajatellaan että parempi pitää vähän etäisyyttä tai että jos mä nyt paljastun kuitenkin, niin sit mun ei jotenkin säily imago tai jotain muuta. Mut ihan varmaan on opiskelun alkuvaiheessa kans paljon sitä hetkellistä, onneks semmosta, yksinäisyyttä, mikä menee ohi siinä puolen vuoden sisällä ku päästään tutustumaan uusiin porukoihin, et päästään sisälle johonkin ryhmään tai sit valitettavasti voi jäädä myös ulkopuolelle. Mut siin pitää varmaan jotenkin muokata omaa toimintaansa alkuvaiheessa vähän enemmän sopeutuvaksi ja ymmärtäväiseksi muita kohtaan, vähän enemmän kuuntelee mitä ehkä muuten kuuntelis, jotta ei jää ulkopuolelle heti alkuun.

Elina:

Ja ehkä vähän muuttaa myös omia uskomuksia itsestä, minkälaista se sisäinen puhe itseään kohtaan on. Mitkä ne uskomukset ja oletukset itsestä on, mikä voi olla tosi kielteistä puhetta itselle. Ja se miten haastaa itseään niitten ajatusten kanssa ja antaa ehkä mahdollisuuskin toisenlaiselle puheelle. Ja ehkä myös mahdollisuus jotenkin toisten päästä lähemmäksi.

Niina Junttila:

Ehkä myös sitä mitä nyt on puhuttu paljon, FOMO, fear of missing out, mä luulen et siinä on myös se toinen puoli, tavallaan semmonen need, tarve olla välillä yksin. Mä ainakin itte oon tosi introvertti, mun on pakko olla välillä yksin. Sit mä huomaan, et se ei oo kuitenkaan välttämättä sosiaalisesti suotavaa, et sit aletaan pitämään vähän outona ihmisenä, jos ei se nyt tuu kutsuille aina tai jos ei se tee sitä tai tätä. Sit tulee aina semmonen tasapainottelu, et kuinka tärkeetä mulle on ystävät ja kaverit ja kuinka paljon mä tykkään heistä ja haluan olla heiän kanssa, mut meneekö itse itsenä täysin hukkaan, jos aina tekee niin kuin muut haluu ja ylläpitää ystävyyssuhteita, muttei jaksa olla jotenkin ittensä kanssa enää jossain kohtaa. Tai koko ajan kokee, että mun pitää tehdä jotain muuta kuin mitä mä haluisin, ihan oikeesti nyt vaan olla yksin ja lähtee jonnekin tai olla peiton alla tai jotain muuta. Me tarvitaan sitäkin kuitenkin.

Elisa:

FOMO-ilmiö on muutenkin tosi mielenkiintoinen. Mä en tiedä kuinka yleiseen käyttöön se on vielä tullut, mutta ainakin näin opiskelija- ja yliopistokuplassa on tullut JOMO eli joy of missing out, mikä on just ehkä introverteille tämmönen. Kyllä mä ja mun kaverit ollaan silleen, et onneksi ei olla enää fukseja, niin ei tarvii ravata joka ikisissä bileissä. Onneks voidaan vaan tehdä pullaa ja kattoo tosi-TV:tä, ei tarvii tehä mitään. Ja se on tosi kivaa, et sinnekin on tullu semmonen ilmiö ja toivottavasti se ehkä laajenis. Mulle uus termi oli semmonen kuin FOJI, fear of joining in. Tavallaan haluis lähtee mukaan, mut pelottaa se ettei muut ihmiset välttämättä hyväksy ja mä oon erilainen ja kaikkee. Mä ite tunnistan ittestäni tän ehdottomasti, just uusissa tilanteissa on tosi vahva semmonen, et ei, kyl ne kaikki kuitenkin vihaa mua. Sen takia mä tykkään, et näille annetaan nimet, koska se helpottaa kans sitä, et sä pystyt tunnistamaan sen ja ehkä käsittelemään, et okei mä nyt teen tätä ja tää on se milt musta tuntuu, niin sä pystyt ehkä muuttamaan sitä asiaa paremmin.

Niina Junttila:

Toi viimeinen on ehkä sama asia mikä on sosiaalinen ahdistuneisuus tai ainakin sosiaalisen ahdistuneisuuden se ei-kliininen muoto. Eli negatiivisia arvioinnin pelkoja, uusien tilanteitten ahdistuneisuutta ja muuta. Mut on tärkeää varsinkin se, et se puetaan johonkin erilaisiin uusiin sanoihin tai termeihin, et kukaan ei halua olla sosiaalisen ahdistuneisuushäiriön omaava tai jotain muuta, mut on paljon soveliaampi sanoa, et kun mä oon vähän semmonen ihminen, et mua pelottaa mennä uusien ihmisten luo. Se on hyvä, et niistä asioista puhutaan.

Elisa:

Aletaan pikku hiljaa lopettelemaan. Puhuttais viimeiseks ehkä siitä avun saannista. Katja, löytääkö ihmiset apua? Uskaltaako ihmiset hakea apua?

Katja Laukkanen:

Meillä viime vuonna, oisko ollu 850 suurin piirtein ketkä sai meiltä apua. Me aatellaan, et me ollaan aika pieni työyhteisö ja taho joka auttaa nuoria, tarjoamalla keskusteluapua. Mut aika monella on taustalla sitä, että on miettiny sitä aika kauan. Vaikka mekin ajatellaan Kriisipisteellä, että me ollaan matalan kynnyksen paikka, niin joskus se meidänkin kynnys voi olla niin korkea, että siinä tarvitaan vuoristokiipeilijän voimia. Ja se, että ehkä semmosta vertailua siinä, et onks tää tarpeeks sellaista et mun kannattais hakea apua tai entäs jos mä vien jonkun toisen ihmisen paikan joka tartteis enemmän. Sit on toisaalta tilanteita, et haluaisi apua, mut välttämättä sitä ei oo mahdollista saada, et ei pääse sillä tavalla esimerkiks julkiselle puolelle tai on elämäntilanteita joita ei voi diagnosoida, mut niistä olis hyvä keskustella jonkun kanssa. Jos miettii, että aika moni asia meillä kuitenkin, sen avun saaminen liittyy jollain tapaa diagnosoituun tilanteeseen.

Elisa:

Minkälaista apua te tarjoatte HelsinkiMissiossa?

Katja Laukkanen:

Jos me puhutaan pelkästään nuorten Kriisipisteen osalta, niin lyhytkestoista keskusteluapua, se on noin keskimäärin viittä käyntikertaa, joko niin että nuori käy yksin meillä tai voi tulla perhe myöskin mukaan. Mut entistä useampi tulee pariskuntana. Myös se, et nuoret parit joilla ei oo vielä lapsia tai eivät ole hankkimassakaan lapsia tulevat keskustelemaan oman parisuhteensa tilasta, koska myös ne nuoret lapsettomat pariskunnat välttämättä julkiselta puolelta eivät saa siihen samalla tavalla keskustelumahdollisuutta. Sit meillä on ryhmiä, Minä riitän-ryhmiä. Tää riittämättömyyden teema, mikä näyttäytyy kovin vahvasti meidän asiakkaiden arjessa ja elämässä, niin me ollaan puhuttu tämmösestä minä riitän itse, myötätunnon teemasta kovinkin vahvasti. Ja se, että meillä ei oo yhtä käytävää, että kaikki menee saman kaavan mukaisesti, vaan se että nuori itse määrittää oman kriisinsä ja tarpeen siitä mihin tarvitsee apua ja sit pohditaan yhdessä mikä se vois olla, mitä tässä tehdään ja puhutaan tosiaan siitä jaetusta asiantuntijuudesta, jolloin nuori itse kertoo asiantuntijana omasta hyvinvoinnista ja mä voin työntekijänä tuoda omaa asiantuntijuuttani ja pyritään löytämään siihen jonkunnäköinen ratkaisu tai ainakin ehdotus sille.

Elisa:

Löytyyks HelsinkiMission kaltaisii järjestöjä muualta Suomesta?

Katja Laamanen:

Monenlaisia järjestöjä löytyy. Tehdään toki yhteistyötä myös valtakunnallisesti jonkun verran. Turussa on Kaupunkilähetystö mun mielestä ja Tampereella on. Monia muita järjestöjä kyllä, ihan paikallisia, yksittäisiä, pieniä voi olla jossain, joissa tehdään paikallisella tasolla. Ja sit on valtakunnallisia järjestöjä.

Niina Junttila:

Suomessa, edellisvuonna mä laskin tai sain Stea:lta tilastot, niin 97 interventiota yksinäisyyteen ihan pelkästään yksinäisyyteen mitä rahoitettiin. Ja sit on paljon järjestöjä totta kai. Se on älyttömän tärkeetä työtä ja sitä tehdään todella paljon. Se mist mä oon vähän huolissani on se, että onks meillä täl hetkellä semmonen kauhun tasapaino, et nyt tehdään todella paljon, 97 kohdennettua hanketta, ja silti yksinäisyys ei vähene, pikemminkin lisääntyy. Jos me tehtäis vähemmän, niin kävis varmaan huonompaan suuntaan, mut miten me saatais sitä enemmän tasapainoon? Se mitä mä itte toivoisin kovasti, mun henkilökohtainen missio on, että me ei jätettäis ihmisii ulkopuolelle. Pitäis olla se niin sanottu apu, mut sen pitäis olla jo varhaiskasvatus ja koulu, et siellä harjotellaan niitä taitoja, opitaan miltä tuntuu kun sut jätetään ulkopuolelle. Ei sen takia, että kohdennetummat avut tulis tarpeettomiks, ei todellakaan. Mut vaikka Sekaisin-chattiin nuoret jonottaa 6-7 tuntia, mahdollisesti kahtena päivänä peräkkäin. Se on liikaa, mut jos me saatais se perustaso paremmaks, niin silloin me pystyttäis tarjoo apua ja tukea mitä on tarjolla niille jotka sitä kaikkein eniten tarvii vielä loppujen lopuks.

Elina:

Niin, ja ehkä myös sekin, että sen lisäksi että me pidetään erilaisia palveluja yllä tai toivoa yllä, niin me vahvistettais ihmisten toimintakykyä. Uskoa siihen, että mä pystyn tekemään, mä pystyn vaikuttamaan. Se, että miten mä saan tukea siihen. Onks se hoidollista, yhteisöllistä vai mitä, mut ylipäätänsä se, että mä oon subjekti.

Katja Laamanen:

Ja ton jos voi vielä jotenkin yhdistää siihen 80 %, että ne kaikki jotka kokevat olevansa enemmän sitä puolta joilla on niitä ystäviä, että hekin voisivat kokea pystyvänsä ottamaan mukaan ja ymmärtämään sen, että kaikki mukaan, pitää huomioida ja kohdata. Jotenkin sitä kautta se olis ideaali tilanne myöskin ja mun mielestä semmonen asia mitä pitää edelleen edistää.

Elisa:

Semmonen periaate mikä mulla on, varsinkin jos työpaikalla on ollu pitempään tai mikä tilanne tahansa, et jos tulee joku uus, niin tietenkin suakin jännittää, mutta sitä toista jännittää 500 kertaa enemmän. Tai se, et jos sä tapaat vaikka sun parhaan kaverin kumppanin, niin totta kai suakin jännittää se, mutta sillä toisella on, se on just aloittanu seurustelemaan hänen kanssa ja nyt sil tuodaan paras kaverikin siihen ja apua. Se, että kun tiedostaa sen, että okei, sen tilanteen missä toinen on siinä kohtaa ja asettaa ittensä siihen tilanteeseen, niin mun mielestä se muokkaa oman käytöksenkin aika hyvin toista huomioonottavaks. Jos me sitten aletaan tältä kertaa lopettelemaan. Kiitos todella paljon, Niina ja Katja, että pääset tänne tulemaan. Todella hyvää keskustelua. Musta tuntuu, että mä opin todella paljon ja tunnistin itsessänikin paljon asioita mitä en ollu aikaisemmin tiedostanut, joten kiitos todella paljon.

Katja Laamanen: Kiitos.

Niina Junttila: Kiitos.

[musiikkia]

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *