Minna Savolainen

Mistä tietää, etten vaan ole laiska? Miten opintojen aloittaminen sujuu tänä syksynä? Tässä syyskuussa on alkamassa opinnot, osalla ensimmäistä kertaa ja toisilla kyse on paluusta opintoihin ja oma jaksaminen voi mietityttää. Jutellaan tänään siitä, mitkä asiat vaikuttavat jaksamiseen opinnoissa.

Vieraina ovat omista kokemuksistaan kertomassa: Nyyti ry:n harjoittelija ja opiskelija Milla Järvensivu ja Helsingin yliopiston opintopsykologi Jasmin Kurkaa-Kivelä. Podcastia isännöi Yhdessä yhteisöksi hankkeen koordinaattori Tuomas Meriö.

Kuuntele NyytiCast jakso #18: Mistä tietää, etten ole vain laiska? tästä tai klikkaamalla kuvaa.
Äänitteen kesto: 51 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

 

Tekstivastine

Alta voit lukea Nyyticast-jakson #18: Mistä tietää, etten ole vain laiska? tekstivastineen (litteroinnin).

 

Puhujat

Haastattelija Tuomas Meriö
Vastaaja 1 Milla Järvensivu
Vastaaja 2 Jasmin Kurkaa-Kivelä

LITTEROINTIMERKINNÄT

Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]

Tuomas:

Hei, ja tervetuloa Nyyticastiin. Tänään meillä o aiheena opintoja alotus ja opinnoissa jaksaminen. Nyt syyskuussa o alkamassa aika lailla kaikilla opiskelijoilla opinnot, osalla etänä, osalla läsnä, ja se aiheuttaa aika paljon kysymyksiä, varsinki uusille opiskelijoille. Miten siinä arjessa pitäs jaksaa ja mitä kaikkea opiskelijan sit pitäs olla valmis tekemään opintojen eteen. Meil on täällä vieraita, niin te voisitte vaik kertoo heti tähä alkuun, että miks tää on teistä tärkeä aihe. Ja Milla voi alottaa.

Milla:

Millapa täältä aloittaa. Mä olen tosiaan Milla, sosiaalipsykologian opiskelija tuolla Helsingin yliopistolla. Teen nyt harjottelua tänne Nyytille ja pääsin nyt tähän podcastiin puhuu tästä aiheesta. Mun mielestä tää on ihan hirveen tärkeäe aihe ja koskettaa mua henkilökohtasesti sekä mun lähipiiriä tosi paljon. Ja ehkä sellanen asia, josta yhä enemmän puhutaan, mutta josta mun mielestä vois puhua vieläki enemmän.

Tuomas:

Ja sitte jos Jasmin jatkaa siitä sitten.

Jasmin:

Joo, mä oon tosiaan Jasmin ja työskentelen Helsingin yliopistolla opintopsykologina. On tosi kiva olla täällä puhumassa ja mielenkiintoinen ja tärkeä aihe ja varmasti ajankohtanen ja semmonen mitä moni opiskelija saattaa pohtia. Et täs on poikkeuksellinen kevät takana ja edelleen eletään semmosta erikoista aikaa tänäki syksynä, joten tää aihe voi olla vielä enemmän käsillä. Ja ihan se, että tärkeää puhua siitä. Ja haluisin kannustaa, et jos oot täällä kuuntelemassa ja pohdit omaan jaksamiseen liittyviä teemoja, ni tosi hyvä että oot tunnistanu niitä itsessä ja varmasti hyvä lähtee tutkiskelemaan, että mitä kaikkee sen taustalla voi olla ja mitä sille vois tehdä.

Tuomas:

Osasitteko sanoo viel tähän sitte, että mikä tällä hetkellä on se kaikkein isoin kysymysmerkki teiän mielestä opiskelussa ja jaksamisessa. Tai oikeestaa opinnoissa jaksamisessa. Mennäänkö toiseen suuntaan, Jasmin?

Jasmin:

No ehkä nostasin sen etäopiskelun tällä hetkellä. Ja just sanoit, et etenki niille opiskelijoille jotka on juuri alottanu opinnot. Siin on aika iso elämänmuutos joka tapauksessa ja nyt vielä se, että täytyy opiskella aika itsenäisesti ja kotoa. Et etäopiskelu painottuu, se on ehkä semmonen yksittäinen teema. Siin on myös toki hyvii puolii, mut siin on haasteitakin.

Milla:

Mä ajattelen kyl ihan samalla tavalla, et erityisesti uudet opiskelijat, niin tosi vaikee alku opinnoille. Ja myöski siis opiskelijat, jotka on opiskellu keväällä, ni kevät on ollu tosi raskas. Ylipäätään siihe on pitäny paljon tehä muutoksia, omaan elämään, ja keskittyy siihe etäopiskeluun. Ja nyt ku se jatkuu entisestää, nii se on monelle varmasti tosi raskasta aikaa.

Tuomas:

Sit mitä tulee etäopiskeluun ja opiskeluun ylipäätään, niin siinähä ois hyvä olla tietynlaisii rutiineja. Miten sillä rutiinilla tai niillä hyvillä rutiineilla pystyy tukemaan sitä jaksamista? Alotetaanko Jasminasta?

Jasmin:

Niitä rutiinejaha varmasti meillä kaikilla on enemmän tai vähemmän. Etäopiskelussa voi korostua se, et joutuu rakentaa vähä uudentyyppisii rutiineja mitä aikaisemmin on ollu. Ne opiskelijat, jotka keväällä on jo tätä tehny, ni oon päässy jo varmaan jossain määrin niitä kokeilemaan. Mut ylipäänsä yliopisto-opinnot tai opinnot, kun alottaa jonku uuden alan, niin siihen tarvii ehkä vähän erilaisii strategioita. Mut et ehkä yleisesti, mitä rutiineista nostaisin, et sellaset rutiinit mitkä tukee hyvinvointia, niin ne on sit sellasii mitkä auttaa siihen opiskeluunkin. Et ne ei oo semmosii erillisiä, vaan ne on hyvinki vahvasti toisiinsa linkittyneenä. Että vaikka se et nukkuu hyvin ja riittävästi on yks semmonen tärkee pointti.

Milla:

Jotenki ku mä mietin tätä, nii mulle tulee paljonki mieleen mun omasta elämästä ja opiskelusta semmosia rutiineja, joita mä en oo välttämättä aikasemmi ite ees tajunnukaa että mul on aika tarkat rutiinit ku mä opiskelen. Yks joka mulle tuli heti mieleen, oli se että on tietty opiskeluaika, joka on ehkä erityisen tärkee etäopinnoissa. Että päättää jotenki, että tänään mä teen vaikka yhdeksästä tonne kolmeen asti ja se on tää mun opiskelupäivä, mun ikään ku työpäivä, ku opiskeluhan on opiskelijan työ. Ja siihen luoda niitä rutiineja sen ympärille.

Jasmin:

Toi on must tosi tärkee pointti, just se ajan ottaminen ja miettiminen. Kans toinen mitä nostasin, et siinäki ku moni on myös etätyössä, ja sit sanoit just hyvin, niin opiskelu on se opiskelijan työ. Niin nyt kun se paljolti tapahtuu siellä kotona, et ei oo erikseen paikkaa jossa opiskelet välttämättä ja oot vapaalla. Ni myös ne rutiinit siihe, et miten irrottautuu sit vapaalle, jos oot siinä samassa tilassa fyysisesti. Vaikka selkee työpiste ja jossain tietyssä paikassa opiskelee ja lähtee vaikka ulkoilemaan sit siinä välissä, et katkasee sitä. Niin ne on kans semmosii olennaisia.

Milla:

Niinpä. Mä oon huomannu kanssa kyl omassa opiskelussa nyt etäaikana sen, että sil on tosi suuri merkitys että lähteekö sinne kirjastoon vai jääkö kotiin. Se työmatkaki tuntuu hirveen tärkeeltä sinne kirjastolle, ja sit ku sitä ei oo, ni sitte sitä pitää jotenki eri tavalla koittaa sitte alottaa ja lopettaa. Tai ehkä sitä pitää vähän itelleenki korostaa, että nyt mä oon lopettanu, että nyt mä en enää kato sitä sähköpostia ja nyt mä en enää vilkasekaan näitä kirjoja. Jotenki se on kyl muodostunu eri tavalla vaikeeks ku aikasemmin.

Tuomas:

Nii, et semmonen irtiotto kuitenki pitäs aamuun ja iltapäivään saaha siitä opiskelustaki, että se erottuu siitä muusta päivästä. Sitte ihan mielenkiintosta, ni onko teillä omia lempirutiineja? Mitä on ne lempirutiinit mitä te haluatte pitää yllä, niin etänä ku sit läsnä ollessaki opiskelussa? Milla.

Milla:

Mä mietin siis mun aikaisempaa opiskeluaikaa ennen tätä korona-aikaa, niin kyllä mul oli aika paljonki kaikenlaisii rutiineja. Mä menin yleensä kirjastolle ja hain aamukahvin. Sit mä yleensä siinä tein aamun alkajasiks listan, että mitä mä teen sinä päivänä, et vähän hahmottelin sitä päivää ja sitä koko viikkoo, et minkälaisii hommii mulla ylipäätään on. Ja kirjoitin ne kaikki itelleni paperille ja lähin tekee pikkuhiljaa. Sitte kaikki lounastreffit, kaikki tämmönen sosiaalinen kuulu siihen silloin aika vahvasti. Tälläsii aika pienii asioita, mut jotka rytmitti sitä. Nythän sitä on pitäny miettii aika paljon uusiks, et siin ei tavallaan niitä fyysisiä siirtymiä ja muiden kohtaamisia enää samalla tavalla ookaa.

Jasmin:

Se on totta. Ja jotenki toi mitä sanoit siitä, et laittaa ylös sitä, pilkkoo vaik semmosii isompii juttuja osiin, et sit siit tulee helpommin lähestyttävää siitä tekemisestä. Ja sit tulee niit onnistumisen kokemuksii, ku saa jonku osakokonaisuuden tai pienen jutun sinä päivänä tehtyä. Mä oon huomannu itellä, että mä oon sellanen et semmoset vaativammat hommat, esimerkiks jos on jotakin valmistelutehtävii tai jotain mihin tarvii keskittyy tosi paljon, niin mun kannattaa tehä ne aamulla. Et mul on jostain syyst se aamusta semmosta aikaa. Et iltapäiväl mun fokus sellaseen työskentelyyn, johonki suunnittelutehtäviin esimerkiks, ei välttämät oo niin hyvä. Ni ehkä se et tunnistaa ne, et millon se oma vireystila on parhaimmillaan semmosiin vaativimpiin, kognitiivisesti haastavampiin hommiin, ja pyrkii tekee niitä sillon. Sit kyl mä sanoisin sen happihyppelyn, että ku siihen koneelle voi jäädä jumittaa, eikä tajua et hyväne aika et mä oon istunu tässä, kuinkohan pitkään mä oon nyt tässä istunu. Ni se, että muistuttaa itseään siitä, et käy välillä ulkona ja tekee oikeasti välissä. Niit palautumisen hetkii on hyvä olla ihan sen päivän aikanaki.

Milla:

Joo, ajattelen ihan samalla tavalla tosta. Sitten ehkä mietin sitä kanssa, et oppii jotenki tunnistaa itsessään sen, että nythän mä oon tosi väsyny, et nythän mun pitää pitää taukoa. Tai et nythän mä en jotenki saa mitään tehtyä, että tää on vaikka tältä päivältä tässä. Et ku monesti jotenki alkaa tehä vähä silleen väkisin asioita ja puristaa, et nythän mun on pakko saada aikaseks. Ni siinähän saa helposti tosi vähän mitään loppujen lopuks tehtyä.

Jasmin:

Ja se on aika kuormittavaa.

Milla:

On, tosi kuormittavaa. Tietty ainahan sitä ei voi tehä, jos on joku dedis ihan kulman takana. Mutta sillon ku voi, nii sillon se on mun mielestä hirveen hyvä, varsinki etäopiskelussa, miettii sitä että nyt mä en oikeesti tänään jaksa tehdä tätä hommaa.

Tuomas:

Tost nyt ehkä tulee semmonen kevyt aasinsilta siihen seuraavaan aiheeseen, eli tavotteisiin ja siihen, että miten niitä tavoitteita, varsinkin näin etäaikana, pitäs asettaa. Sit ihan heittona, et mistä tietää et mä en oo vaan laiska? Et mistä opiskelija osaa löytää ittestänsä sen, että tää on ihan oikee määrä työtä tälle päivälle, mistä ne tunnistaa ne rajat? Onks teillä omakohtasii kokemuksii siitä että te ootte tuntenu ittenne joskus vähän liian laiskaks? Ja miten te ootte ehkä hyväksyny sen, et on ihan OK välillä tehä vähä vähemmän? Näin etäaikana ainakin, niin ite oon huomannu töissä sen että ei vaan pysty välttämättä pusertaa päivän aikana ihan älyttömästi. Onks teillä tämmösii kokemuksia tai näkemyksiä asiasta?

Jasmin:

Kyllähän semmonen etänä tekeminen voi olla ihan selkeesti kuormittavampaa, et siit just puuttuu ne semmoset tietyt rytmitykset, mitkä tulee siirtymistä, ja ne sosiaaliset kontaktit. Ehkä noist tavoitteista, niin siihe ei varmaa oo mitään yksiselitteist vastausta, et mistä sen tietää. Se on semmone et jokaisen täytyy löytää se itse ja tunnustella, et mikä se on, ja vähä kokeilemallaki varmaan selviää. Ehkä semmonen mitä nostasin, että jos on semmonen olo ettei jaksa, et siin voi olla taustalla aika monenlaisiaki syitä. Ihan jos vois tarkastella sitä kokonaistyömäärää, et onkse miten suuri käytettävis oleviin voimavaroihin tai aikaan nähden. Et onkse tavoite itselle kohtuullinen, saavutettavissa oleva, vai onks asettanu ittelleen semmosen tavoitteen mikä on oikeestaan tosi korkea? Et minkälainen se suhde on niiden vaatimusten ja voimavarojen välillä. Ja varmaan kans sitte se, et jotenki lähtee kattoo sitä elämän kokonaisuutta. Et meil on erilaisii elämäntilanteita, elämäs on niin paljon muita osa-alueita ku opiskelu ja ne kaikki kuitenki linkittyy toisiinsa. Et miettii sitä vähän laajempana kokonaisuutena, et mikä on nyt just sopiva määrä tällä hetkellä suhteutettuna siihen mitä muuta mun elämässä on meneillään.

Milla:

Joo, kyllä. Mun mielestä jotenki laiskuus ylipäätään on tosi mielenkiintoinen asia. Että mä oon jotenki omalla kohdallaki paljon sitä miettiny, et on se laiskuuden tunne, että oonkohan mä nyt laiska. Mä jotenki mietin, että aika monet, jotka sitä miettii, nii on niitä jotka ei todella ole laiskoja. Et ne on ehkä niitä tosi tunnollisia ihmisiä, joilla on semmonen sisäinen tarve tehdä asioita ja suorittaa. Että ehkä senki pohtiminen tavallaan kertoo jo siitä, että se on vähä semmonen sisäänrakentunu ajatus.

Jasmin:

Nii, et onks ne vaatimukset sellasii et tuleeks ne ulkoa päi vai onks ne aika vahvasti myös sielt sisältä päin tulevia.

Milla:

Nii.

Jasmin:

Tosi hyvä nosto. Nimenomaan se laiskuus, et mitä se on ja mikä saa ajattelee niin.

Milla:

Nii. Ja jotenki ehkä opintojen aikana mäki oon vähän tietoisestiki opetellu sitä, että välillähän mä saan olla vähä laiska ja välillä mä saan levähtää ja välillä mul on elämässä muita asioita. Että mä en tee asioita ihan niin hyvin, et mä teen niitä sit riittävän hyvin. Et tavallaan mun mielest semmonen laiskotteluki on vähän aliarvostettua, että mun mielestä ihmisen kuuluiski välillä laiskotella. Elämä ja ihmisyys ei kuitenkaa oo sitä pelkkää opiskeluu ja suorittamista. Ni mä jotenki ajattelen, että [naurahtaa] lisää laiskottelua. [nauraa] Sellasta tietoista laiskottelua myös vois olla välillä.

Jasmin:

Nii, kyllä sitäki tarvitaan.

Milla:

Niin, tietty tekemisen vastapainoks, mutta kuitenki.

Tuomas:

Joo, ohan se tietynlaist armollisuutta itteensä kohtaa, että antaa ittellensä luvan laiskotella.

Milla:

Nii.

Tuomas:

Mites sitte se motivaation puute? Seki on vähä semmonen asia, että opiskelijat ei aina välttämättä tunnista sitä, ja niin ku sanoit aikaisemmin, et vaan pusketaan dedistä kohti ja eteenpäi. Ni sehän kuormittaa ihan hirveesti, et sul ei oo semmosta sisäistä paloa. Ni onks teillä on kokemuksia? Mitä sille voi tehä jos on motivaation puute, miten siihen pitäs reagoida? Mitä opiskelija voi asialle tehä ylipäätään? Ylipäätään se että tunnistaa sen motivaation puutteen. Saitteko kiinni mitään tästä kysymyksestä?

Jasmin:

Kyllä. Mä jäin kans ihan pohtii, ku motivaatio, se on kans semmonen aika laaja, et siihenki vaikuttaa niin moni juttu. Vaik jos on kauheesti stressiä ja on nukkunu liian vähän ja on semmonen olo et tekemistä on liikaa, ni jo seki voi itsessään nakertaa sitä motivaatiota, ku tuntuu et se hallinnan tunne ja onnistumisen kokemukset on vähäisempiä. Sit tietty ehkä paluu semmosten kysymysten äärelle, mitä mä iteki välillä huomaan et niist saa aika paljon voimaa. Et mikä tässä alassa onkaan opiskelemisen arvosta, että mikä oli se juttu miks hakeuduin tähän ja mitä itselle merkityksellisiä juttuja tästä löytää. Et välillähä voi opinnois olla vähän kuivempia kausia ja ne ei oo niin inspiroivia ehkä ne asiat mitä just vaikka tietyissä periodissa on. Mut et miten se kokonaisuutena, et mikä henkilökohtainen merkitys niil opinnoilla on. Kyl mä sanoisin kans semmosen yhdessä tekemisen, vielä tänä aikana erityisesti, et joskus voi olla et on aika yksinäinen olo niiden opintojen kanssa. Ni että miten sais opiskelukavereiden kaa vaik jutella, ja jos tarvii muunlaista tukea, niin seki voi olla tärkee jo sen motivaation kannalta.

Milla:

Mä myös mietin sitä, et eihän kaikki voikaan motivoida ihan niin paljon. Et eihän ne opintojen peruskurssit välttämättä kaikki kiinnostakaa ihan hirveen paljoo. Et ehkä siinäki se, että vois myöntää jotenki sen, että tää ei oikeestaan kiinnosta niin paljoo, et tää ei oikeestaan motivoi mua ihan hirveen paljoa. Että nyt mä teen tän vähän sillai, että tää kurssi menee läpi ja se on ihan hyvä niin. Mut jos se motivaatiopula alkaa mennä sit niihin aiheisiin ja asioihin, jotka aikasemmi on kiinnostanu, ni sit se alkaa olee ehkä semmonen jota pitää tutkii, et mistä se johtuu. Et mua ehkä itteeni on opinnoissa aika paljon motivoinu se, et mä jossain kohtaa ymmärsin, että mähän oon oikeestaan täällä yliopistolla mua varten. Että mä oon täällä oppimassa näitä asioita, koska nää kiinnostaa mua ja mä haluun tehä näitten asioiden kanssa töitä. Että enhän mä oo täällä siks, että mä saan hyviä numeroita kursseista tai minkään muunkaan takia. Et ehkä seki kans, et jotenki oivaltaa sen, et se motivaatio tulis jostain sisältä, eikä sitten vaa just siitä että sais vaik kursseista hyviä arvosanoja.

Jasmin:

Toi on tosi tärkee pointti. Toi just kans oli hirveen hyvä mitä sanoit, että joskus on ihan OK et kaikki ei tunnu supermotivoivalta, et on niitäki osia. Mul tuli viel mielee tämmönen toinen näkökulma, et jos ei oo kyse siitä et tekemistä ois vaan ihan hirveesti, vaan et jotenki tuntuu et ei oikeen saa tartuttua siihen tekemiseen, vaik tietää et kyl mul on aikaa ja tää ois hyvä tehä nyt ja kyl mä periaattees koen että tähän on paukkuja. Mut tääki, et semmonen tarttuminen voi joskus olla siinä aika isoki kynnys. Siinä usein voi auttaa se, et jos pilkkoo niit vähä pienempiin paloihin niitä tekemisiä ja miettii, että motivaatioki usein tulee sen tekemisen kautta. Et joskus iteki odotan semmost et tulee inspiraatio ni sit mä teen tän mikä nyt ei niin kauheesti innosta. Mut ku se ei tullu ikinä, niin sitte mä huomasin et mun pitää varmaan tehä tää ilman sitä inspiraatiota. Mut sit ku alko tehdä, ni sit jotenki tuntu et ei tää oo niin paha. Et pahinta oli ajatella sitä, mut sit ku pääs siihen tekemiseen, niin tuntu et se alko vähän viedä sitte mennessään. Et joskus käy näinkin.

Milla:

Joo, tunnistan kyllä itessäni just ton, et se kynnys just siihen alottamiseen on hirveen korkee. Että jotenki päässään jo ehtii miettiä sitä juttua aika pitkälleki niissä kaikissa mahollisissa ongelmissa ja kaikissa. Et ku sen oikeasti alottaa, ni sittehän se on ihan eri tavalla jotenki jo mielessäki rakentunu se koko homma. Oon kyllä ihan samaa mieltä, et noihan se usein just menee.

Tuomas:

Joo, ja sit varmaa ehkä sen jaksamisenki kannalta helpompaa, ku pilkkoo sitä vähän pienempiin osiin. Sit myös ehkä pystyy helpommin seuraamaan, et mul on nyt tää yks koulutehtävä joka piti tehä, pilkkoo sen pienempiin osiin. Sit siin myös pystyy määrittämään, varsinki etänä, koska ite oon ainaki huomannu sen et ei taukoi tuu pidettyy läheskää niin paljon ku pitäis. Niin siin myös pystyy vähä ehkä laskemaan sitä, että mikä se päivän kuormitusannos on mitä pystyy tekemään. Niin että se vähän vielä edistyy se tekeminen, et se ei oo vaan sen tyhjän paperin tuijottamista. Mikä tietysti on osa tätä toimeen tarttumisen ongelmaa, että tuijottaa sitä ja käy vaa läpi niitä skenaarioita päässänsä.
Oisko teillä antaa ihan konkreettisia vinkkejä tän pilkkomisen lisäksi, et miten vois asettaa semmosia tavoitteita et jaksais paremmin? Eli miten sitä opintojen suorittamista näin etänä, tai ne onnekkaat jotka saa olla läsnäolo-opetuksessa, niin miten tavotteita vois lähtee rakentamaan sinne itellensä? Mitä kysymyksiä se vaatii että sä kysyt itteltäs kun sä luot sulle tavotteita?

Jasmin:

Yks tulee mieleen, ni konkretia, et joskus tavoitteet voi olla aika abstrakteja. Mä oon mestari asettaa abstrakteja tavoitteita itselleni, sit mun pitää aina palata siihe et mitäs tää konkreettisesti on. Esimerkiks et tuossa tiistaina luen tenttiin. No se on jo paljo et se on tiistaina, et siin on määritelty et millon se tapahtuu, ja kalenteri on aika oiva apukeino, en itse selviäisi ilman. Mut että se “luen tenttiin”, et sitäki voi konkretisoida aika paljo. Et onkse sit joku tietty aikaslotti missä sitä tekee vai onkse et tietty kappale siitä kirjasta. Et tiedänkö mitä seuraavaksi teen, ettei mee kauheesti aikaa miettii sitä et mitäköhän täs tekis. Se on varmaan sama mitä sanoit Milla semmosest suunnitelmasta päivälle, et sitä on jo vähä miettiny. Et se on ainaki toi konkreettisuus yks.

Milla:

Kyllä, joo. Ja ehkä tohon vielä, just toi konkretia. Et mä usein teen sillee ku mä alotan päivän, ni mä mietin että mä luen tän tutkimusartikkelin ja sit mä luen näin monta sivua ja sit mä kirjotan esseetä kaks sivua. Et jotenki mietin aika tarkkaan ja aika semmosia realistisia ja saavutettavia. Jotka ei tietty aina tuu täyteen, et joskus on huonompii päivii, mutta sitte pitää vähä muokata sitä suunnitelmaa sen mukaan jatkoajalle. Ehkä omissa opinnoissa oon opetellu sen, et mä mietin tosi tarkkaan että mitä mitä mä teen millonkin. Et ei käy myöskään sillee, että ois vaik iha hirveesti luettavaa iltana ennen tenttiä. Se ainaki auttaa mua hirveesti, että mä jotenki hallitsen sen kaiken. Et mä tiedän, että kuinka paljon mul on tekemistä ja kuinka monta päivää mulla on. Eli ihan siis tää sama asia mitä aikaisemmin sanoit.

Jasmin:

Ja must se on jännä mitä sanoit, et olet opetellu sitä ite kans. Että ne on taitoja, et tavoitteenasetteluki on taito. Tosi moni opiskeluun liittyvä asia on taito, mitä oikeasti voi harjaannuttaa ja vahvistaa. Se ei välttämät tapahdu hetkessä. Et opiskeluunki liittyy niin monenlaisii juttuja, et se et lähtee rakentaa niitä itselle toimivii tapoja, ni se useesti just vähän kokeilemalla selviää. Ja eri aikoina voi toimii vähä erilaiset jutut. Mut ehkä kans yks mitä mä mietin, et mitä vois vähän seurata, on semmonen että siin tekemises kuitenki ajoittain sitä iloa ja sitä merkityksellisyyttä. Et jos ne tavoitteet rupee tuntuu siltä et se on jotain selviytymistaisteluu pitkään tai on semmonen tosi ahdistava olo niiden kanssa. Välil voi tietty opintoihin kuuluu semmosii työläitä vaiheita ja voi liittyä epämiellyttävii tunteita ja ajatuksii, mut et jos se rupea ole selkeästi semmosta et sitä on pitempään ja se on todella häiritsevää ja näin. Ni se on kans semmone et kannattaa pysähtyy miettii et mikä kaikki täs nyt vaikuttaa.

Milla:

Ja ehkä tohon liittyen myös se, et jos se opiskelu sit valtaa ajatukset kokonaan tai et huomaa et ei oo oikeestaan mitään muuta mielessä. Et ehkä se on tavallaan sellanenki, että kun on vaikka töissä, nii se on aika selkee et on työpäivä ja toimistotunnit ja siihen se jää. Mut ehkä opiskelijana se sit helposti venyyki se päivä pidemmälle, että onki helppo alkaa lukee vaikka vielä vähän tenttikirjaa kotona tai vähän silmäillä sitä yhtä artikkelia, josta puhutaan luennolla. Et jos ei oikeestaan oo mitään muuta, niin sehän on tosi masentavaa, et se koko elämä on pelkästään opiskelua.

Jasmin:

Niinpä, et jääkö oikeasti aikaa muille elämän asioille, ihan sille harrastuksille, kavereille, sille laiskottelulle mist puhuttiin, unelle.

Milla:

Niinpä.

Tuomas:

Joo, se on itse asiassa varmaan lohdullistaki uusille opiskelijoille kuulla jonkun sanovan ääneen, että sun ei tartte olla valmis opiskelija.

Milla:

Niin.

Tuomas:

Vaan sä opettelet olemaan opiskelija tässä vaiheessa ku sä alotat opintoja. Sit toi mikä on se, et sitä opintojen kestoa ja sitä tekemistäni, varsinki etänä ku se on tosi epämääränen se sun päiväs, ni sitä on tosi helppo venyttää. Varsinki sielt loppupäästä, et sä et millään lopeta sitä. Sit se kyl tulee uniin sit ku sä teet pitkää päivää ja varsinki illasta. Toki ihmiset on erilaisia, osalle illalla opiskelu sopii paremmin. Mutta kyl siihen pitää joku harrastus vähintää vastapainoks löytää, että sitä jaksaa. Näin mä sen tästä ajattelisin. Sit semmonen, täs mainittiin jo se stressi ja stressin määrä, ja ite tossa taitavasti mainitsin harrastukset. Mistä tunnistaa stressin määrän ite itsessään? Voiko sitä harjotella jotenkin? Sitte oisko teille jotain hyviä palautumiskeinoja, miten te stressistä palaudutte? Milla ei oo saanu alottaa vähää aikaan. [naurahtaa]

Milla:

[nauraa]

Tuomas:

Heti vähä vaikeempi kysymys.

Milla:

Aloin miettii, et mitäköhän mä oikeesti teen. Mut ehkä mä mietin, et se on kans semmonen asia jota mä oon opetellu, että tunnistaa jotenki itessään että mikä on vialla. Et jos mul on huono päivä, ni sit mä käyn vähä läpi, että mikäköhän mua nyt stressaa. Ja sit jotenki hahmottaa, et nythän mä oon tehny itse asias tosi pitkän päivän ja mulla on tosi paljon näitä koulujuttuja ja tää ei oikein sujunu ja mua oikeastaan stressaa nää. Sit ku sen tajuaa, että nää on ne asiat, niin sittenhän sille voi tehdä jotain. Et mun mielestä sekää ei oo mitenkää itsestäänselvää, että sen jotenki ymmärtää. Et must tuntuu, et tosi monet jotenki ajattelee, että mulla on nyt vaan huono fiilis ja mul on nyt vaan huono päivä, joka toki joskus voi vaa ollaki. Mut monesti siihen on joku syy, ja sit ku sen tunnistaa, ni sitte jotenki pystyyki tekee vähän asioita sen mukaan. Mulle esimerkiks on tosi tärkeetä, että mä saan olla yksin ja rauhassa ja et on hiljasta ja rauhassa ja mä voin käydä vaikka luonnossa. Et se on mulle semmonen, jonka mä oon löytäny, et se oikeasti auttaa mua. Et ehkä jotain täntyyppisiä juttuja.

Jasmin:

Nii, varmaan just se pysähtyminen ja sen huomaaminen mitä vaaditaan. Ainaki iteki tunnistaa et ku on stressaantunu, ni saattaa alkaa vaan painaa kovempaa ja ei pysähdy ajattelemaan että mikä täs on meininki. Et jotenki saattaa alkaa ponnistella entistä kovemmin ja sit se näkökulma kapeutuu, et ei välttämättä ees huomaa et mä oon nyt stressaantunu. Et on vaan just semmonen epämääräinen ärsyttävä olo ja ehkä joku lähipiiristä saattaa huomata jotain ennen ku itse huomaa. Mut varmaan se, että me ollaan niin yksilöllisiä, että mitkä asiat meitä stressaa ja miten me siihen reagoidaan on aika erilaisia. Välillähän se voi olla, et se kokemus siit työmäärästä, et se ei oo välttämät aina se absoluuttinen työmäärä vaa miten me koetaan just se sillä hetkellä, mikä vaikuttaa. Mä varmaan unohin sen kysymyksen itse asiassa. [naurahtaa] Jäin pohtii tätä stressiä.

Milla:

[nauraa] Musta tuntuu et mäki unohdin sen jo oman kysymykseni aikana.

Tuomas:

Mut sehä on vaan ihan hyvä asia. Puhuttiin kuitenkin sitä miten sen stressin voi tunnistaa, nii kyl te ihan vastasitte siihen. Mut miten siitä sitte pääsis eroon, ni Milla puhu luonnossa liikkumisesta ja hiljasuudesta ja rauhottumisesta. Pystysittekste semmoseen pieneen listaan, että mitä kaikkia asioita te pystyisitte listaamaan mitkä helpottaa sen stressin lievityksessä?

Jasmin:

No omasta kokemuksesta voin sanoo, et unesta ei kantsi lähtee tinkimään et sielt jotenki alkas kompensoida sitä et on niin paljon tehtävää. Siin mennää sit ojasta allikkoon. Et sen unen priorisoiminen. Ja varmaan on näin, et tarvitaan sellasta rentouttavaa tekemistä, mut sit myös semmosta mielekästä aktiviteettii niis puitteis minkä verran on energiaa. Et semmonen mielekäs tekeminen, et onkse joku liikuntaharrastus tai joku musiikki tai jotain semmost kivaa tekemistä. Koska se aika useesti myös auttaa jos aivot jää vähän semmonen epämääräiseen välitilaa. Et ollaan periaattees lopetettu opiskelu ja niin sanotusti vaihdettu vapaalle, mut ku se pää ei tuu perästä, et se kelaa edelleen vähä niit juttui, et me ei oikein olla irrottauduttu kuitenkaan. Nii joskus joku semmonen kiva tekeminen, kelle se on sit kutomista tai maalaamista tai tanssia. Itellä se on kuntosaliharjoittelu, se on sellast et mie saan oikeest ajatuksii muualle ja tulee sitä iloa ja semmosii ihania hetkiä myöski sitte.

Milla:

Mäki kyl nostaisin ehkä noi harrastukset, ja ehkä semmoset harrastukset, joita ei tee väkisin. Että monestihan ihmiset harrastaa vähän puoliväkisin jotain, ku ajattelee että tää nyt auttaa ja teoriassa haluiski tehä sitä, mutta sit se stressaa lopulta enemmän. Ni semmosii asioita, jotka oikeasti itessään tuottaa sitä hyvää oloo. Mä ite pidän ihan tosi paljon kirjoista, mä luen tosi paljon, se rentouttaa mua. Sit mä tykkään piirtää paljon. Ja ne on semmosii asioita joista oikeesti pääsee siihen flow’hun ja ne on itessään tosi mielekkäitä. Ni ehkä sellasii harrastuksii, joita tekee puhtaasti itsensä takia.

Jasmin:

Ja noitahan vois kirjottaa ittelleen ylös jotenki, vaik vähän pikkuhiljaa. Et mitä on ne jutut mitä teen niiden ittensä takia, semmoset mitkä tuo iloa ja voimaa. Ja laittaa sen listan vaik johonki jääkaapinoveen tai johonki näkyville. Koska monesti sillon ku me tarvitaan sitä virkistymistä ja elpymistä eniten, niin me saatetaan tehdä niit vähiten, koska ajatellaa et ei oo aikaa ku on tää kaikki muu. Ni jotenki et jos se ois näkyville ja sielt vois jokaiseen päivään jotain poimia.

Milla:

Kyllä.

Tuomas:

Nii, se ilo, se mikä täyttää sen. Ite huomannu ainaki sen, että mä tartten aktiivista tekemistä että mä saan mun aivot pysähtymään. Se on semmone, on se sitte kuntosali. Keväällä huomasin ku tein etätöitä paljon, että lenkillä käyminen ei toimi. Se ei oo vaan riittävän aktiivista mulle että mun pitäs keskittyä siihen että mihin mä jalkani laitan. Sä pystyt rullaamaan lenkillä aika pitkänki matkan silleen että sä et ajattele mitään muuta ku töitä ja jalat liikkuu. Ni kyl se sit on semmonen aktiivinen tekeminen, joka vaatii sen keskittymisen ehkä siirtämistä mulla toiseen suuntaan. Jääkiekko on ulkojäillä parasta, siin on ulkoilma ja siin on liikuntaa ja jos ei seuraa mitä tapahtuu niin käy huonosti.

Milla:

[naurahtaa]

Jasmin:

Joo, pitää olla hetkessä läsnä. Toi on hyvä esimerkki, ne voi olla meille niin erilaisia ja vähän just eri aikoina eri jutut toimii. Mulle se on ehkä mun kummipojan kans touhuaminen, ni se on mulle ihan semmosta parasta aikaa.

Tuomas:

Siin on myös se sosiaalinen aspekti, et ku siin on toinen ihminen, ni sä et voi oikein olla sun pään sisällä. Se on varmaan myös semmonen mitä ite ainaki, noi joukkuelajit on semmosii, et sä et vaa voi olla sit siel sun pääs sisällä. Sit on vähä pakko keskittyy myös siihen mitä siel muualla tapahtuu ja mitä muut ihmiset sanoo sulle.

Jasmin:

Näin on. Ja seki mitä Milla sanoit jossain kohtaa, et tarvit omaa aikaa ja jotenki se et on lupa. On ihan OK et aina ei tarvi olla saatavilla ja sosiaalinen, et on OK ja lupa ottaa aikaa itselle. Ehkä se et pysähtyy välil miettii, et jos huomaa jotain stressiin viittaavii merkkejä, vaikka yöunet menee tai on vaikee keskittyä tai vatsa kipee tai jotain, et mitä kaipaan just nyt.

Milla:

Kyllä. Ehkä lähipiirissä just huomaa tota, et ihmisten on vähän vaikee antaa itelleen jotenki anteeks sitä, että nyt on jotenki paljon stressiä ja nyt mä voin vähän jo huonosti, et pitäis levätä. Nii jotenki monen on tosi vaikee ehkä myöntää sitä itelleen, et ei tavallaan pystykään suorittaa samal tavalla ku aikasemmi. Ja ehkä sitte opiskelijayhteisös voi olla myös jonkun verran vertailua muihin, et tuntuu et kaikki muut tekee tosi paljon. Ja ehkä se miten asioista puhutaan, niin välillä voi olla kans sellanen et monet helposti kertoo et mitä ne on tehny, mitä kaikkea ne tekee ja missä vaiheessa kaikki opiskeluprojektit ja muut on. Nii seki ehkä vähä vääristää sitä ajatusta et kuinka paljon ihmiset oikeasti tekee asioita.

Jasmin:

Se on varmaa yks just ydinjuttu miks tälläsiiki keskusteluja on hyvä käydä, saattaa huomata et ei oo yksin tällästen ajatusten kanssa. Ja se että miten saattaa ajatella muista, ni se voi joskus tuntuu tosi satuttavalta, just se semmonen vertaaminen. Mut just se, että se on ihan OK, et voi antaa luvan, pyrin miettii sen kautta että useinhan me ollaan itsellemme niitä kaikista vaativimpia. Mut mitä jos meil ois joku läheinen rakas ihminen joka ois vastaavassa tilanteessa, on se sitte opintoihin liittyvää tai jotain muuta semmosta haastavaa, niin mitä me sitte sanottas tälle henkilölle. Aika usein huomaa, et kyl mä aika eri tavalla puhuisin. Tai et mitä hän sitte sanois meille siinä tilanteessa, et jotenki vähän hakee sit erilaiset perspektiiviä.

Milla:

Niinpä. Mäki mietin monesti, että mitä jos mun kaveri ois tässä tilanteessa, et mitäs mä sille sanoisin. Että miks mä sanon itselleni näin ja miks mä mun kaverille sanoisin ihan päinvastoin. Et se on kyl ihan todellista ja musta tuntuu että tosi yleinen ilmiö.

Jasmin:

Joo, ja se on jotenki tosi semmost inhimillistä. Et ehkä seki, et jos sen jo huomaa et tulipa puhuttuu, et tää on nyt taas tää tosi vaativa sävy millä taas itselleni puhuin. Joskus se huomaamine siinäki voi jo itsessään auttaa.

Tuomas:

Joo, sen mä huomasin ainaki omissa opinnoissa, et ku puhuit kilpailusta ja tämmösestä, ni ei me kyl kilpailtu. Mutta mitä ns. nuorempia oltiin, eli vuosikursseilla yks, kaks, niin se puhe oli semmosta täyttävää. Et me täytettiin sitä meiän opintoja sillä et me puhuttii vaan kuinka paljon siitä, että tää tentti oli tämmönen ja tämmönen ja tätä mä teen tässä ja nyt ja suoritetaan. Et ehkä ite oppi siitä sit myös pois, et senkin voi oppia pois. Nimittäin ku miettii sit opintojen loppupuolta, ni kyl me puhuttii enemmän siitä että tää on raskasta, miten mä jaksan. Varsinkin gradun kohdalla, semmonen gradustressin ylimalkanen jakaminen kaikille. Otan osaa kaikille, jotka on joutunu sitä kuuntelemaan.

Milla:

[nauraa]

Jasmin:

[naurahtaa]

Tuomas:

Mutta se on mun mielestä ihan tosi terapeuttista kun sä saat jakaa sitä sun omaa väsymystäs muille myös opinnoissa. Et myöntää vain ittelleenki, että sä voit ihan rehellisesti sanoa sen ääneen mitä sä tunnet, eikä vaan laittaa sen sinne jonneki alas piiloon syvälle pimeeseen lokeroon, että mä oon nyt väsyny ja tänään ei maistu ja en oo tehny viikkoon mitään. Se on ihan mahollista et ei tee viikkoon mitään, se on itse asias ainaki omalta kokemukselta yllättävän yleistä. Et sit vaan tulee elämä yleensä väliin, että ei kerkeekää opiskelee niin paljon ku suunnitteli.
Mutta me ollaan nyt puhuttu aika paljon siitä mikä liittyy opintoihin, me vähän sivuttiin harrastuksia. Tähän loppuun voitas puhuu siitä, että mikä on semmonen vastapainoasia, joka tukee sitä opiskelussa jaksamista. Mitä kaikkea tulis ehkä huomioida tai mikä ehkä opiskelijan tulis mieltää semmoseks vastapainoks? Et ei vaan ajattele et tää nyt ei oo opiskelua ja onks tää nyt tärkeetä, vaan oikeesti mieltäis niitä elämän muitaki aspekteja opintojen ohella et mikä on tärkeetä. Te ootte maininnu luonnos liikkumisen ja kirjat ja kuntosalin. Ni yleisellä tasolla, onks jotain semmosia aihealueita, joita opiskelijat ei välttämät teiän mielestä miellä tärkeiksi opintojen aikana? Mitkä tulis kuitenki ehkä mieltää tärkeiks. Milla näyttää nyt siltä että ei kysytä Millalta.

Milla:

[nauraa]

Tuomas:

[naurahtaa] Jos Jasmin alottaa tästä.

Jasmin:

En ehkä siitä osaa sanoo et onks jotain et opiskelijat ei mieltäis tärkeeks. Mut jotenki se semmonen, huomaan et mie palaan ajatuksissa siihe hyvinvointiin ja siitä huolehtimiseen. Se et mitä me tehdään meiän terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseks, et se on sitä just, niin ku tos aikasemmin sanoin, mikä edistää opiskelukykyä ja työkykyäkin. Et jotenki ne semmoset jutut, et ne voi olla tosi pieniä ja arkisiakin, mut et mistä tulee sitä semmosta voimaa. On paljon asioita jotka vie meiän energiaa, ni mitkä on sitä mistä me sitä saadaan. Ja mikä on semmonen minkä kokee elämässä tärkeäksi. Et kylhän niitä asioita ja elämänalueita on paljon, et ehkä se et miten kukaki rakentaa sitä niiden välistä tasapainoa. Et se mitä Millaki sanoit, et onks kaikki aika vaan opiskelua. Et ihan mikä tahansa elämänalue, et jos se alkaa olla et kaikki aika ja energia menee sinne, ni ehkä tämmönen eri elämänalueiden tasapaino. Ja se et kokee et tekee niit juttuja mitkä on itselle tärkeitä.

Milla:

Mä ajattelisin kyl aika samalla tavalla siis siitä, et opiskelu on yks elämän osa-alue. Et yleisesti, et jotenki tuntis itsensä ja tietää millainen on ihmisenä. Ja jotenki sitä kautta lähestyis sitä opiskelua.

Jasmin:

Nii, se on hirveen iso voimavara tuntee itseään. Koska aika moni kysymys on ollu semmone, et huomaa et ei tähän taida olla semmost yksiselitteist vastausta. Et se lähtee niin paljon siitä just et tunnistaa itsessään niitä merkkejä, tunnistaa itsessään et millon tarvin palautumista, tunnistaa itsessään et tää on mulle just nyt riittävän hyvä, tai tunnistaa itsessään ne keinot jotka yleensä sit helpottaa ja lievittää stressiä.

Milla:

Nii. Helposti menee hirveen abstraktille tasolle, tai et vaikee antaa hirveen konkreettisia neuvoja just siks ku kaikilla toimii niin eri asiat. Mut ehkä ylipäätään se, että ois jotenki itelleen aika rehellinen. Et mun mielest just tosi monella on semmonen aika sisäistyny vaatimus, et koko ajan pitää tehdä ja koko ajan pitää suorittaa ja menestyy ja verrata vähä itseä muihin. Nyt mä unohin ihan täysin tän kysymyksen, mutta mä jatkan [nauraa] loppuun puheenvuoroni. Mut et jotenki just, et hahmottais just sen, että kuka minä olen ja miks mä opiskelen. Ja tavallaan sitä kautta jotenki lähestyis sitä asiaa. Et oli se tekeminen sitte jääkiekkopeli ulkona tai kuntosalitreeni tai hyvä kirja, niin sitte se ois täysin OK. Ja joskus sitte kans tavallaan olla tekemättä yhtään mitää.

Jasmin:

Joo, ja yks ehkä mitä kans tähän viel haluisin sanoo, et ei jäis yksin. Et voi tulla se, et täytyy pärjätä yksin, ja opiskelu on aika itsenäistä ja itseohjautumista vaativaa. Mutta et ei jäis yksin, et on ne ilot tai surut, niin sallis itselleen sen että voi pyytää apua ja voi pyytää tukea ja sitä varten on olemassa yhteisö. Et on opiskelijoita ja muita läheisiä ihmisiä ja sit on muita tämmösii tukitahoja, vaikka just meilläki opintopsykologit. Et oikeesti me ollaan sitä varten, että ei tarviis kenenkään yksin jäädä näitten kanssa, et tosi matalal kynnyksellä vois lähtee yhessä miettimään.

Tuomas:

Nii, kyl varmaan ainaki semmonen, ylipäätään ite ainaki tiedän et mun ystävät tuntee mut todennäköisesti paremmin ku minä itteni välillä. Niin se on semmonen asia, joka kannattaa vaan hyväksyy ja ehkä käyttää hyväkseen. Että jos ne sanoo sulle, et sä oot väsyny, niin kannattaa myös kuunnella sit niit ystäviä. Että sit mä todennäköisesti oon väsynyt, että se ei oo vaan niitten mielipide ja ne sanoo sen ihan huvikseen, vaan ne todennäkösesti näkee sen susta. Varsinkin jos ootte pitempää tuntenu. Ainaki mun opiskelukaverit tietää et millon mä oon väsyny ja ärtyny, kyl ne sanoo sen mulle aika suoraa.

Milla:

[naurahtaa]

Jasmin:

Se palaute voi tulla sieltä lähiympäristöstä. On mulleki joskus puoliso et “sul taitaa olla vähän huono päivä”, “miten nii!”. Siit tajuu, et [naurahtaa] on täs ehkä vähä, et mikäs täs nyt onkaan. Kyl niit kannattaa kuunnella.

Milla:

Nii, ja mä jotenki mietin kans sitä, tosta puhumisesta ylipäätään tai jakamisesta. Aika lailla kaikki kyllä ymmärtää mistä on kyse, koska kaikki aika lailla painii samojen asioiden kanssa. Myös yliopiston opettajat, et kyllähän ne tietää, kyllähän heil varmasti itellä on myös stressiä. Et tavallaan mun mielest näistä asioista voi kyl puhua aika avoimesti.

Jasmin:

Nii, et ei meist kukaan oo immuuni niille. Et ne on semmosii yleisinhimillisiä asioita, ja niin ku sanoit, että kyllä varmasti kaikilla on kokemusta niistä.

Milla:

Et ehkä ehkä vois myös luottaa siihen tai vähän testataki sitä, et kuinka paljon ihmiset ymmärtää ku tälläsist asioista alkaa puhuu.

Tuomas:

Varsinki ensimmäisen vuoden opiskelijat, jotka on kaikki käytännössä ihan täysin samassa kanootissa. Siellä on muutamia opiskelijoita joilla on ehkä aikasempia opintoja, mutta niillä on aika lailla sama kokemusmaailma siitä opinnoista. Niin se on semmonen luonteva ympäristö mis kaikki todennäköisesti ajattelee asioista aika samalla tavalla. Ni siellä myös kannattaa sit käydä näit keskusteluja, koska se sit helpottaa ehkä sun stressiä, mutta myös todennäkösesti muitten stressiä. Tai ainaki koettua stressiä.

Jasmin:

Ja varmaan seki, et näit keinoja ja strategioita ja rutiineja on hirveen paljon. Mut myös ehkä se, et ei vaatis nyt sit itseltään et tarvis niitä kaikki alkaa harjoittaa välittömästi ja tulla niissä mestariksi. Jos miettii joku yks asia, et mikä just nyt vois olla semmonen mikä ois sulle hyödyllinen ja hyvä juttu. Ja lähtee sit jotenki yhtä juttuu sitte viemään eteenpäin.

Milla:

Joo, mä jotenki mietin kans sitä, Tuomas puhu vähän aikasemmin tosta itsen arvioimisesta ja vertailusta ja täntyyppisestä. Nii jotenki myös se ajatus auttaa ehkä stressiin ja muuhun, et mikään opiskelu ei mittaa sun arvoa itessään. Tai jotenki se ajatus siitä, et toiset asiat menee huonommin ja toiset menee paremmi. Että joskus mä oon väsyny ja mä en jaksa panostaa ja joskus mä panostan enemmän ja menestyn hyvin ja joskus huonosti ja joskus tuntuu että tentin arvostelu on ihan väärä. Et jotenki et mun mielestä opiskelupaikan ei tarvits myöskää olla sellanen paikka jossa jotenki jatkuvasti mitataan omaa arvoo.

Tuomas:

Nii, ehkä se opiskelu arvona itsessään, se on vaan osa sun oman kehittymisen areenaa niin sanotusti. Ei se mikään arvomittari, että nyt koska mä olen opiskelija niin mun pitää suorittaa tai toteuttaa tätä tällä tietyllä tavalla. Vaan koska sä opiskelet mitä sä opiskelet, ni sä opiskelet ittes takia. Se on aika semmonen, sen mä ite ehkä tajusin joskus toisena vuonna, ehkä kolmantena, todennäkösesti kandii tehdessä. Että eihän siin oo mitää järkee yrittää miellyttää koko Suomea, että ei se kuitenkaan onnistu.

Milla:

[naurahtaa]

Tuomas:

Nii miellyttää sit itteensä.

Jasmin:

Tää on kyl semmonen just, ku sanoit et tokana tai kolmantena vuonna. Sit ku ite huomaa, että työelämäs sit jatkuu se semmonen, et oppii itsestään ja oppii jotenki arvostaa itteään, oppii antaa itselleen anteeksi, oppii jotenki kuuntelemaan itseään ja jotenki olee itselleen rehellinen. Et valmiiks tässä ei varmaan kai olla tulossa lähiaikoina. Mut se on sitä et ei tarvii olla valmis. Taisit sanoo Tuomas just siitä, et opiskelijoillakaan ei tarvii olla valmis paketti ja kaikki taidot just heti hanskassa. Et opiskeluun liittyy tosi paljon sitä, kuka opiskelee mitäki alaa, mut et semmosta itseensä tutustumista ja stressinhallinnan, palautumisen taitojen vahvistamista, ja tosi paljon juttuja.

Milla:

Ja ehkä seki, että opiskeluhan on ylipäätään sitä harjottelua. Että kaikki mitä vaikka palauttaa, jotain esseitä, niin nehän on harjotuksia, siks niitä tehdään. Et eihän niiden tarvikaa olla valmiita ja täydellisiä. Jotenki ehkä seki on semmonen näkökulma, jonka mä ite tajusin jossain kohtaa opinnoissa, et mähän oon täällä, mähä harjottelen tätä juttua.

Jasmin:

Nimenomaan.

Tuomas:

Onks teillä jotain kivoja loppukaneetteja tähän loppuun? Sana on vapaa. Ei sen tartte tiivistää, sanokaa jotain kivaa, positiivista opiskelijoille jotka potentiaalisesti kuuntelee.

Milla:

No ehkä semmonen asia, jota mä ite itselleni gradua tossa keväällä tehdessäni muistuttelin, oli se että nyt on poikkeusaika. Että nyt on oikeesti poikkeuksellinen aika ja se on aika vaikeeta. Että ehkä tänä aikana ei tarviikaa odottaa iteltään ihan niin paljon ku muute odottais.

Jasmin:

Must toi on ihan erinomainen nosto. Et jotenki välil sen melkein jopa unohtaa, ku tää on nyt jatkunu jonku aikaa, ni tavallaa se että ei nyt välttämät olla semmoses optimaalisessa tilanteessa opiskelujen ja muutenkaa elämän kannalta. Koska se arki kuormittaa, on asioita jotka kuormittaa meitä enemmän. Et jotenki ottais sen huomioon siinä. Ja ehkä just se sellanen, tulee taas uudelleen mieleen se, et ei jäis yksin niiden asioiden kans, jota tos jo sanoinki. Että kuulostelee ja nauttii siitä elämänvaiheesta myös, et päässy opiskelemaan ja se on tosi ihana asia. Et jotenki säilyttää sitä iloa siellä myös suojaamalla sitte itseään et ei tuu liikaa työtä tai tuu jotenki kohtuuttomia vaatimuksia itselle. Sit jos huomaa, et on alkamas tapahtuu jotain mikä sitä omaa hyvinvointii ja opiskelukykyy heikentää, ni sit lähtee miettii et mitä täs vois tehä. Koska varmasti on asioita mitä sille sitten voi tehdä.

Milla:

Ehkä voisin lisätä vielä sen, että niinpä. Tai opiskeluhan on mukavaa aikaa ja sellasta sen pitäis olla. Et jos ei se tunnu siltä, nii sitte siihen pitää varmaan tehä jotain muutoksia tai pitää vähän pohtii että mistä se johtuu. Et senhän pitäis olla suht mukavaa, välillä stressaavaa mutta pääasiassa sen pitäis tuntuu hyvältä.

Tuomas:

Joo, kyllähän sitä sanotaan et se on elämä on parasta aikaa jollain mittareilla. Mut mä sanosin et laiskotelkaa.

Milla:

Niin, nii minäki. [nauraa]

Tuomas:

Koska se on tärkeetä. Muistakaa laiskotella, se on oikeesti semmonen asia mitä pitää opetella vielä aikuisenaki. Tai no en tiiä oonko aikuinen vieläkään.

Milla:

[naurahtaa]

Tuomas:

Vanhempana. Muistaa välillä vähä laiskotellaki. Joo, mut mul ei oo muuta. Eiköhän tää riitä.

Jasmin:

Kiitos oikeesti tosi paljon. Tästähän vois keskustella aika pitkäänki. Tää oli kyl semmonen aihe mikä herättää paljon ajatuksii ja kysymyksiä.

Milla:

Niinpä.

Tuomas:

Ja kaikilla kuitenki sitte meilläki kokemuksia, vaikka nyt aattelee et en mä nyt ehkä ite mikää opiskelun asiantuntija enää oo. Mut kyl siit ajatuksia kuitenki herää.

Milla:

Ehottomasti.

Tuomas:

Kiitän teitä, kiitos että tulitte.

Jasmin:

Kiitos paljon.

Milla:

Kiitos paljon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *